Quo vadis

Lääkäri avustajineen astuu kroonikko-osaston perimmäiseen huoneeseen. Auringon valo siivilöityy verhojen läpi hiljaiseen neljän vanhuksen viimeiseen maan päälliseen kotiin. Dementian viimeistä vaihetta potevan laihan vanhuksen suu on avoin, ja sieltä pöllähtää pari kurjaa kärpästä. Laitosapulainen ei ole onnistunut nitistämään näitä kiusanhenkiä, jotka ovat päässeet sisälle melkoisesti rapistuneen talon hataran ikkunaa peittävän hyttysverkon läpi.

Ensin ilmeni muistihäiriöitä ja alakuloa, sitä seurasivat luonteen muutos ja entisten taitojen menetys. Dementian lääkehoito näytti alkuun stoppaavan tämän vakavan aivosairauden etenemistä, mutta lopulta lääkkeiden teho heikkeni.

Edessä oli laitoshoitoratkaisu, kun liikkuminen ja hygienian ylläpito kangersi. Nyt ollaan jo tuonen tuvan porstuassa. Imemisrefleksi on jäljellä, ja sitä hyväksi käyttäen naiset ruokkivat sairaan.

Sydän lyö ja hengitys pelaa, kun niitä arvokkain tropein tuetaan. Illalla on sairaanhoitaja mitannut kuumeen, samoin nyt aamusta. Puolitoista astetta on lämpö noussut normin ylitse. Tohtori kuuntelee stetoskoopilla keuhkoja. Oikealta alhaalta kuuluu keuhkokuumeelle tunnusomainen paikallinen kostea rahina.

Antibioottia vai ei, siinä pulma. Vanhusten hoito-opin gurujen mukaan ei tule aloittaa lääkitystä. Keuhkokuume on väsyneen vanhuksen paras ystävä. Lääkityksellä vain jatkettaisiin kärsimystä.

Mihinkä hoito johtaisi? Todennäköisesti sekä lääkesivuvaikutuksiin että lopulta kuolemaan. Lisäksi pistokset aiheuttaisivat lisää kärsimystä.

Pitääkö asettaa tiputus? Omaiset vaativat joskus tiputusta, ehkäpä oman syyllisyytensä ajamina. Tunnetun saattohoitokodin kokemusten mukaan tiputuksen laitto on epäinhimillistä eikä missään tapauksessa kuuluu hyvään hoitoon tässä vaiheessa.

Terhokodissa on havaittu, että kuiva ihminen kuolee vähiten kivuista kärsien. Tiputuksella hydrattu piehtaroi kauan hiilivalkeilla.

Niinpä kokenut tohtori määrää kuumetta alennettavaksi sekä vahtimaan sitä, että kivut pysyvät poissa.

Kuumeen laskiessa sairas kuivataan ja voidellaan hyvänhajuisilla rasvoilla sekä  puetaan kuiviin.

Siitä se lähtee, ehkäpä neljännen päivän aamuhämärissä tämä lähimmäinen, sanoo lääkäri ennusteenaan.

Käsi kohoaa kasvoja kohti, mutta ristin merkki jää tekemättä, koska avustajat ovat tällä kertaa vasemmistolaisia, joille uskonto ei merkitse mitään. Ele vain turhaan ärsyttäisi.

On paljon keskusteltu siitä, pitäisikö tuskaisen sairauden loppuvaihetta jotenkin lyhentää. Hollannissa se on luvallista.

Professori Jorma Palo on ilmaissut tahtonaan, että hänen tautinsa käytyä hankalaksi kaikki aktiivi hoito on torjuttava. Palolla on kasvainten kuningatar, maligni melanooma. Siltä ei ole lopullista pelastusta. Useimmat lääkärit pitäytyvät perinteisessä roolissaan elikkä kärsimyksen lievittäjinä. Eivät ryhdy kuoleman apureiksi, se kyllä tulee muutenkin. Usein kutsumatta.

Käsitykseni mukaan jokaisen pitäisi ilmaista niin sanottu hoitotahto, mieluiten kirjallisessa muodossa. Kun tuhoisaa tautia ei enää voida parantaa eikä itsenäinen toimintakyky palaa, kovin aktiiviset tehohoidot pitkittävät kärsimystä.

Tahdon ilmaisu sairasvuoteella ei enää ehkä onnistu. Halvaus on vienyt puhekyvyn tai aivotauti ymmärryksen.  Niin sanottu hoitotestamentti on hyvä tehdä vaikkapa 70-vuotispäivän yhteydessä, alkaahan siitä se kurikkakymmen.

Toki asiakirjan voi laatia paljon aikaisemminkin ja tuoda potilasasiakirjojen väliin arkistoon. Kaikki on silloin paljon selvempää.

Lääkärit noudattavat ehdottomalla varmuudella ajoissa tehdyn hoitotahdon  antamaa osviittaa.

Vanhusta, jonka henkinen suorituskyky on jo alentunut,  ei saa painostaa tekemään hoito- enempää kuin muutakaan testamenttia. Kyllä se paksurunkoinen perintömetsä jaksaa hyvin muutaman vuoden odottaa, jaksaapa hyvinkin.

Quo vadis – minne käy matkasi?

Toivon mukaan ei pitkään avuttomuuden tilaan, turhiin hoitoihin ja tiputuksiin vaan tutussa kodissa virsiä hyreksien  sinne missä tuska ei tunnu.