Paniikkihäiriö

Yli 160 vuotta sitten käytiin raju sota Amerikassa.

Pitkään puntit olivat tasan, tuloksena vain suunnaton hävitys ja täyttyvät hautausmaat.

Vuoden 1862 jälkeen taistelukentällä alkoi vaikuttaa aiemmin tuntematon voima, joka vähitellen painoi vaakaa pohjoisten valtojen puolelle.

Tuo voima oli R. J. Gatlingin kuningasajatuksen tulos: kuusipiippuinen konekivääri eli gatling.

Pyörivään sylinterin näköiseen osaan oli kiinnitelty 6 piippua, joiden takana oli panosrumpu. Asetta käytettiin pyörittämällä kampea kuin entisajan separaattoria, toisella kädellä pidettiin maali jyvällä.  Tulinopeus oli 60 laakia minuutissa, vallankumouksellinen keksintö siihen aikaan.

Intiaanisodissa koulunsa käynyt ratsuväki pyrki sivustaiskuin ja uhkaamalla selustaa saamaan vihollisen irti asemistaan, muutoin noudatettiin sodassa vanhaa suoran rintamahyökkäyksen taktiikkaa. Huutamalla, lipuilla tai torvella soittaen annettiin käskyt, tiiviinä osastona sitten vaan päälle silloin tällöin ampuen, lopuksi pistinhyökkäys.

Gatling osoittautui mainioksi aseeksi, sen kohdalta ei menty läpi. Röykkiöittäin vihollisia kaatui, ammunta jatkui tuntikausia. Taistelukentän täytti haavoittuneiden valitus, hevosten hirnunta.

Kun tappamista oli jatkunut viikosta toiseen, gatling - ampujilla alkoi esiintyä hankalia vaivoja: vapinaa, sydämen tykytystä, hikoilua, ahdistavaa rintakipua, vatsaoireita.

Vaivat pahenivat tappotöissä, tulen tarkkuus heikkeni.

Joskus mies lähti pakoon asemasta.

Vaivaa hoidettiin kovalla kurilla ja viinalla.

Tämä ei pitkään helpottanut. Painetta lisäsi se, että vastassa oli samaa kieltä puhuvia oman maan asukkaita. Kun sotilas siirrettiin huoltoon, vaiva lieveni.

Sotilaslääkärit antoivat vaivalle nimenkin, sotilaan sydän tai ärtyvä sydän.

Heidän kuvauksensa ns. sydänhermoviasta pitää yhä paikkansa.

Katsottiin, että kyseessä ei ole pelkuruus vaan aito sairaus, jonka oireet jatkuivat monella sodan jälkeen, tappotöiden jo loputtua. Sodassa surmattiin yli 600000 miestä; arviolta 2,5 miljoonaa haavoittui.

 Sydänhermovika on yleinen sairaus. Se alkaa tavallisimmin jo nuorena aikuisena tai keski-iässä, yleensä vanhemmiten helpottaen.

Potilaan tuo lääkäriin rintakipu. Siihen liittyy useasti ahdistava tunne rinnalla, joskus puutumisen tunne. Ilma loppuu.

Vaivaa liittyy kuoleman pelko. Hikoilu, vapina ja heikotus kuuluvat myös taudinkuvaan. Potilas on vakuuttunut, että hänellä on sydänvika. Nämä kohtaukset saattavat yllättää levossakin, joskus yövuoteella.

Lääkäri ei tutkimuksissaan löydä elimellistä vikaa sydämestä. Tohtori toteaa potilaan hämmästykseksi, ettei sydänfilmissä ole muutoksia. Muissakaan kokeissa ei löydy poikkeavaa.

Tarkemmin setviessään lääkäri saa tietää, että potilaalla on kouluiästä alkaen ollut taipumusta kylmänhikisiin käsiin ja jalkoihin, sydämen muljahteluun ja tykytyksiin, rintapistoksiin.

Lisäksi potilas tietää kertoa, että sydämen syke näkyy tai tuntuu rinnalla tai ylävatsalla. Vasemmalla kyljellä on mahdoton nukkua, heti tuntuu rinnassa. Vaiva on saattanut alkaa kuumetaudin jälkeen tai sitä on edeltänyt pitkällinen rasitus tai perhetilanteen ongelmallisuus, usein edeltävää ns. laukaisevaa tekijää ei löydy.

Sydämen tiheälyöntisyys ja muut sydäntuntemukset saattavat häiritä uneen pääsyä. Kouraisevat tai viiltävät kivut sydämen kärjessä saavat lopulta potilaan hankkiutumaan päivystävän lääkärin vastaanotolle, mistä tutkinta käynnistyy.

Syynäyksen jälkeen lääkäri on tavallisesti varovainen sanoissaan. Usein tarvitaan lisätutkimuksia, muiden sairauksien pois sulkeminen.

Vanhan ajan pätevä lääke oli Hokmannin tipat eli Aether spirituosus. Tipat sisältivät 30 % eetteriä ja 70 % spriitä. Lääke otettiin tiputtamalla sokeripalaan tai suoraan suuhun.

Eetteri imeytyi suoraan limakalvojen läpi.

Se teki potilaanvälinpitämättömäksi muljahtelevasta tai tykyttävästä sydämestä. Sprii hoiti loput, eli laukaisi jännityksen

ja tulollaan olevan kohtauksen kierre katkesi.

Muistan vieläkin, miten järkyttävän tiedon tultua tai äkillisen ukkosilman ja myrskyn puhjettua mummot ottivat Hokmannin tippoja. Näin he selvisivät niin sanotusta sydänhermokohtauksesta.

Ehdin kirjoittaa tätä halpaa ja tehokasta lääkettä muutamille potilaille ennen kuin kiellettiin reseptillä määräämästä enemmän kuin 20 % spriitä sisältävää valmistetta. Aina löytyy ihmisiä, jotka väärinkäytöllään saavat aikaan sen, että jokin terapiamuoto kielletään.

 Sydänhermoviassa elämä alkaa pyöriä sydäntuntemusten ympärillä. Mitään ei uskalla touhuta, mielen masennus, vatsavaivat, lopullisen sydänkohtauksen pelko eivät suo lepoa.

Kahvin, tupakan ja saunan sieto ovat huonoja. Krapula pahentaa vaivoja säännöllisesti. Näitä pitää suurin surmin välttää.

Kohtuullinen liikunta ja jatkuva ruumiillisen kunnon ylläpito ovat elintärkeitä.  

 Itseään liiaksi tarkkailevat tyypit, joiden luontoon kuuluu epäillä kaikkea, eivät saa mistään hoidosta apua. Sydänhermovika on saanut heistä niskalenkin. Heidän on vaikea nauttia elämästä. Viinaan turvautuminen vie ojasta allikkoon.

Tyyppitapaus on krapulassa tai vähän maistaneena välittömään päivystykseen ambulanssilla saapuva rintakipupotilas. Hätä on kova, vaikka sydänvikaa ei ole todettu.

Rauhoittavan piikin saatuaan sairas muiden päivystyksessä vuoroaan odottavien hämmästykseksi määrätään lähtemään kotiin sen jälkeen, kun hänen on annettu hengittää ilmaa pussista.

Taudin nykyinen nimi on paniikkihäiriö.

Sen selvitti ja toi päivän valoon taitava lääkäri Ulla Lepola. Hän tutki epilepsiapotilaita, joiden taudinkuva ei uusien kriteerien mukaan sopinut epilepsiaksi.

Tämä lääkäri ajoi monen kiitollisen potilaan epilepsialääkityksen alas, vapautti heidät stigmasta ja kehitti oikean hoidon. Siihen kuuluu psykoterapia ja lääkehoito ainakin aluksi.

Muistan, miten taitava traumaterapeutti hoiti kertakäsittelyllä kaksi kympin tyttöä ennen yo-kirjoituksia terveeksi. He olivat saaneet yhtenään paniikkihäiriökohtauksia ennen kokeita.

Tällainen taudin kahleista päästö on ihailtavaa. Keskuudessamme on mestareita!