Legenda

Vuosia sitten sain kuulla tarinan, joka on minua kovin elähdyttänyt. Nimet ja yksityiskohdat ovat jo minulta unohtuneet, mutta asian syvin olemus on mielessä aitona.

Nälkäaikoina vaikutti syrjäkylällä mies, joka olkoon Hirvi-Antti.

Hänellä oli sydäntä aistia puutteen alaisten hätä ja nälkä. Olihan ennen sotia ja pitkään sen jälkeen suuria perheitä, joissa asui köyhyys.

Kun perheen isä liian rankan työn, tapaturman tahikka sairauden vuoksi laskettiin maahan parhaassa iässä, leski jäi lapsineen heikoille. Sen aikainen sosiaaliturva ei ollut kaksinen. Muistamme kunnan jauhot Kalle Päätalolta.

Hirvi- Antti oli taitava erämies. Hän ampui omine lupineen hirven silloin tällöin ja toimitti lihat salaa puutetta kärsivien hyväksi. Lihat tulivat aina tosi tarpeeseen, ja Antilla oli aina paikalleen osuva tieto siitä, missä lasten mahat huutavat ruokaa.

Minäkin muistan vielä ajan, jolloin kansakoulussa opettaja kuulutti aamuhartauden jälkeen niiden lasten nimet, joille kunta oli hommannut kengät. Niillä pääsi sitten oppia etsimään.

Jotkut tunsivat kateutta uusista kengistä, mutta useimmat tajusivat, että kyse on täydellisestä köyhyydestä, joka ei ole naurun asia.

Monien vaatteissa näkyi paikkoja. Muoti sanaa ei liene moni koskaan kuullut. Minullakin oli talvella käsineinä koirannahkarukkaset, eikä kukaan nauranut niille.

Silti tuo aika tuntuu yhä paremmalta kuin nykyinen. Käytiin vieraisilla, saatiin lauantaisin uutta ja lämmintä leipää. Oltiin mukana hevosen, kanojen ja lehmien hoidossa.  Äidit lypsivät lehmänlämmintä maitoa suoraan juomamukiin, ja se oli niin hyvää, ettei paremmasta tiennyt mitään.

Hirvi-Antti auttoi hyvää hyvyyttään. Sen ajan poliisien korviin varmaan kantautui puheita luvattomasta metsästyksestä. Kadehtijoita löytyy aina, samoin kavaltajia.

Nostan korkealle hattua tuon ajan poliiseille, jotka eivät tietojeni mukaan ruvenneet Hirvi-Antin puuhia setvimään. He ymmärsivät, että kysymyksessä on epäitsekäs toiminta, jota piti niissä oloissa katsoa läpi sormien. Oltiinhan sydämen asialla, ja oikeastaan, eikö Luoja hirvetkin ole luonut ihmisten iloksi ja nälän poistoon?

Kaikella on aikansa. Niin Hirvi-Antillakin. Yhtenä kylmänä pakkaspäivänä Taivaan Isä katsoi oikeaksi kutsua Antin autuuteen ja lepoon.

Vanhan ajan tyylin mukaisesti kotoa lähti hevossaattue viemään reellä Hirvi-Antti – vainaata kirkonkylälle hautaamista varten. Silloin kun pitkä saattue eteni viheliäistä viittatietä pitkin suru kurkkua kuristuksen alla pitäen, kas juuri silloin ensimmäisenä kävelevän hevosen eteen ilmestyi metsästä hirvi, joka eteni tietä pitkin saattoväen edellä kilometri toisensa jälkeen.

Kun lähestyttiin jo nykyistä nelostietä, hirvi poikkesi metsään. Eläin väistyi vain muutaman kymmentä metriä tien sivuun ja siinä seisoen ikään kuin kunnioitti omalta osaltaan Hirvi-Antin muistoa.

Nykyinen yhteiskuntamme, joka seisoo apeana kuin viileän myöhäissyksyn illan valo aution talon pihamaalla, kaipaa kipeästi Hirvi-Antin tyyppisiä hiljaisia auttajia ja yleisen hyvyyden kylväjiä.

Vain he saavat aikaan parannusta. Niin arvelen.