Vastuun ottaminen

 

Vasta uutisoitiin, että Helsingissä murhaan osallistunut – 14- vuotiaaksi luultu – olikin vanhempi. Hän olisi siten tuomitsemiskelpoinen. Oli tehty lääketieteellinen iänmääritys.

On merkillistä, etteivät sukulaiset tai omaiset antaneet oikeusistuimelle oikeita tietoja.

Nyt sama tyyppi on syyllistynyt rikokseen, josta uhri on selviämässä taitavan kirurgisen hoidon ansiosta. Rikospaikka on Turussa.

Tiedoista kuvastuu tapaus, jossa omaisten tai yhteiskunnan kontrolli on kadonnut olemattomiin.

On viimeisiä hetkiä pysäyttää nuori rikollinen. Mielestäni hän kuuluu kovan kurin vankilaan. Kun näin raskaita rikoksia voi tehdä nuorena, ei terapia enää auta. Kyseessä voi olla psykopatia, joka ei parane koskaan.

 

Olen ihmetellyt jo kolme vuosikymmentä lepsua linjaa koulumaailman puolelta. Osa oppilaista tekee jo nuorena tekoja, jotka ovat niin sanottuun normaaliin lapseen verrattuna aivan poikkeavia. Niitä ovat väkivalta pienempiä tai heikompia kohtaan, kiristys, varastaminen, koulun omaisuuden särkeminen ja tehtävien laiminlyönti.

Opettaja sovittelee kalenterin kanssa, milloin olisi sopivaa suorittaa jälki-istunto. Se voi olla viikkojen kuluttua. Yhteys tekoihin on jo ehtinyt haalentua ja tämmöisestä ei opi mitään.

Kansakoulussa rangaistiin siltä istumalta, heti.

Se herätti myös kotiväen.

Itse osallistuin joukkotappeluun, jonka rangaistus toimeen pantiin samana päivänä tunnin seisomisella luokkahuoneessa oman pulpetin vieressä.

Isä oli huolestunut, kun koululaista ei kuulu kotiin. Hän tuli hevosella vastaan, kun kävelin saman rangaistuksen saaneen serkun kanssa maantiellä kotiin päin. Kuulustelu oli lyhyt.

Rangaistus tuli ohjasperistä molemmille.

En muista tarkkaan, mutta taisi isä sanoa äkäisesti, että on tämä saatanaa, että pitää lopettaa metsätyö ja lähteä etsimään koululaisia turhan takia.

Mainittiin, että tämä saa olla viimeinen kerta tai alkavat kovemmat toimenpiteet. Muistan tapauksen yhä selkeästi.

Minusta taisi tulla kerralla aika kiltti.

 

Kaikenlaisia ikäviä ajatuksia, jotka mieleen tulevat, ei voi käsitykseni mukaan mitenkään estää. Kokonaan eri asia on toteuttaa ne.

Useasti kyseessä on yllyke pahuuteen. Esimurrosikä ja sen jatko ovat sisäisen kuohunnan aikaa. Seiniin piirrellään kirkkoveneitä tai pimeällä iltahartaudesta palaavien, mustiin pukeutuneiden vanhusten jalkoihin heitetään koiranpommi.

Kaiken A ja O on syyllisyyteen puuttuminen ja vastuun ottamisen korostaminen. Siitä ei tarvita psykologeja, vaan maalaisjärkeä.

Sama koskee maahanmuuttajia.

Vastaanottokeskuksessa on tulkin avulla tehtävä selväksi, miten Suomessa pitää käyttäytyä.

Kirjoitustaitoisten on pantava nimi paperiin, jossa sanotaan, että jos alkaa tehdä rikoksia, siitä seuraa karkotus sinne, mistä on tullutkin. Me emme tarvitse Suomeen suurrikollisia vaan ahkeria työn tekijöitä, jotka elävät säädyllisesti lain rajapyykkien sisällä.

Pakolainen tarvitsee ymmärrystä ja suojelua, mutta se ei tarkoita laittomuuden hyväksymistä.

On palattava Kainuun suuren pojan hallitusaikaan: työlle ahne saa kunniaa, mutta laiskuri ja väärin tekijä lähtee samana päivänä virastaan, kun hänet on paljastettu.

Kun näin tehdään, paholainen ei saa otetta yhteiskunnasta, vaan sen kynnet lipsahtavat. Häntä painuu alas siellä takana.