Helmeilevät pisarat

 

Yöllä tuntui satavan reippaasti, koska heräsin katon jyminään ja syöksytorvien kiihkeään toimintaan. Kello näytti kahta.

Koska heräsin, kävin kuulostamassa säätä muutenkin. Otsalampun valossa näkyi, että keli oli melkein tyyni. Tyypillistä pystysadetta, joka alkoi jo iltauutisten aikaan. Jospa se menisi ohitse ennen aamua mietin ja koetin vaipua raskaaseen uneen uudelleen.

 Tuntuu, että täällä itäisessä Suomessa syysyöt ovat paljon pimeämpiä kuin lännessä, jossa on kotini. Mökillä nukuttaa aina niin hyvin. Se kyllä voisi johtua myös siitä, että täällä ei ole ison asutuskeskuksen valosaastetta lainkaan.

 

Kello soi hyvissä ajoin ennen auringon nousua.

Valmistin jääkaappiin, joka toimii kaasulla, jo illalla hyvät eväät. Tarkoitus oli käydä teerien aamulennolla ensin ja iltapäivällä, maaston kuivuttua, puolukassa. Sienien katselu on hyvä vaihtoehto marjastukselle, koska märkien marjojen poiminta ei ole kovin mukavaa. Sienet eivät sateista juurikaan piittaa, ehkäpä tykkäävät vain.

 Kahvin keitän ja kaadan termospulloon, muuten kaikki on valmista. Varmistan vielä, että kiväärin lipas on pellepuvun taskussa. Siinä on valmiina kolme patruunaa.

 

Auto käynnistyy nöyrästi. Ajan hiljakseen lähivaloilla, kunnes tulen paikkaan, johon voi jättää auton turvallisesti.

Otan aseen suojuksesta ja laitan repun selkään. Se on kummallista, miten paljon aina on aamuyöllä sammakoita metsäautotiellä. Kyttäävätkö ne lieroja vaiko perhosia, joita kyllä riittää?

 

Himmeän taskulampun valossa aloitan kiipeämisen mäkeen. Kunnon polkua tässä ei ole, vaan kulku-ura pitää aavistaa. Koko rinne on täynnä kiviä, rakkaa, kuten Lapissa sanotaan. Kun luonnon hiekka loppuu, täällä riittää kiviä murskattavaksi. Palaako sorakeisareiden aika takaisin?

 On pirunpeltojakin, vaikka muille jakaa. Osassa niistä näkyy syvällä vesipintaa. Kivet poistamalla, ja tekemällä niistä mursketta, syntyisi erämaihin kosteikoita vesilinnuille. Itikoille tuommoiset paikat ovat paratiisi, ja sen huomaa.

 Jyrkkä rinne panee huohottamaan. Sanovat, että autossakin on huohotusputki. Lieneekö vain puhetta semmoinen. Tietämätöntä on helppo naruttaa. Se saattaa olla jollekin päivän paras hetki, kun joku vähän höynähtää. Ilo on tarvittaessa kaivettava, vaikka maantien ojasta. Siellähän se kasvaa se rentun ruusukin, joka ei kauan maljakossa kestä.

 

Tulen harjanteelle. Astelen tuuheaoksaisen kuusen alle. Mahassa asuu onttous ja heikotus, sillä ryyppäsin lähtiessä vain lasillisen lähdevettä.

 Hämärä on sakea vielä, värit eivät erotu.

Kiinnitän lippaan, lataan ja varmistan lintukiväärin. Jotakin sitä oppii, kun on nuorena muutaman kerran passissa lataamattoman aseen kanssa, ja päivän ainoa lintu lähtee pakoon kiireisen lataamisen ääntä.

Lienee parhaita päivän hetkiä, kun saa rauhassa nauttia aamupalan metsässä. Sopiva nälkä, sekö se lienee syy, miksi vaatimattomatkin eväät maistuvat luonnossa niin hyvältä. Kahvikin tuntuu täyteläiseltä ja aromeista rikkaalta.

 

Kajo käy, taivaan ranta on jo punainen. Rastaat pitävät kokoontuessaan yllä räkätystä. Ne ovat kiusallisen äänekkäitä. Eikö ne poloiset käsitä, että metsä kuulee ne, mikä tarkoittaa kana- ja varpushaukkaa.

Rastaat ovat levottomia. Parvet syöksähtelevät käsittämättömästi kuin ne olisivat eksyksissä.

Olen nimittänyt räkättirastaita teerien sanansaattajiksi, sillä nuo salaperäiset linnut aloittavat aamulentonsa rastaiden aamuesityksen jälkeen.

Usein sopivalla ilmalla teeret pitävät syyssoidinta, jos on tyyntä, kuten nyt on.

 

Alhaalla maasto on sumun peittämä, mutta ylhäällä ilma on selkeä. Kuusten oksat, katajapensaat ja pienet koivutkin ovat täynnä hämähäkin seittejä. Niissä kimaltelevat yöllisen sateen vesipisarat. Ne ovat kirkkaita, mutta niissä välähtelee valo hiuksenhienon ilmavirtauksen heilauttaessa puiden oksia. Niitä voi kuvitella helmiksi.

 

Olen istunut yli tunnin paikoillani. Jalat raukeavat, ja niitä pitää välillä venytellä. Arvelen, että kanahaukka on taas kerran estänyt teerien soitimen.

Kokoan kamat reppuun ja lähden laskeutumaan varovasti jyrkkää rinnettä alaspäin. Koko rinteen matkalla on valtavasti hämähäkin seittejä. Kaikissa kimaltelevat vesihelmet.

 

Tulen sumun rajalle. Siinä näen, miten pisimmät puut ulottuvat sumun rajaa ylemmäksi. Pääsen jo tien tasalle, rinteen loputtua.

Äkkiä huomaan yksinäisen männyn latvassa mustan teeren. Tiedän, että juuri nyt ei saa pysähtyä eikä mitenkään osoittaa linnulle, että se on huomattu. Muuten toimien se pakenee.

Astun vinosti reitiltä pienen näreen taakse. Lasken repun varovasti maahan. Sydän lyö tiheässä tahdissa kuin Vottosen konekivääri talvisodassa. Ei tämmöisiin tilanteisiin täysin totu koskaan. Hermosto ei tottele käskyjä, vaan hälyttää ikiaikaisen tehtävänsä mukaisesti.

 Laskeudun alas ja otan armeijassakin jauhetun ampuma-asennon maaten. Kapteeni opasti aikoinaan, että se on tehtävä vaivihkaa, kuin menisi naisen päälle sängyssä. Ei siihenkään täydellä painolla heittäydytä, ei, ei.

 Kiikarin suojus pois, tähtäys. Odotan, kunnes pulssin takominen on jo siedettävä rytmiltään. Kaikki käy nopsaan kokeneelta.

Kun laukaus pamahtaa, tiedän, että sain saaliin. Sadalta metriltä kotimainen lintukivääri on hyvin tarkka. Musta teerikukko suistuu alas siipiään avaamatta.

Hyvän mielen hyökyaalto tulvahtaa esille ja voitelee sielua hetken.

Kun nostan saaliin maasta, mieli on kiitollinen.

Tässä on paisti pienelle perheelleni jonkin syystalven pyhäpäivän illansuuhun, kun ulkona lyö tuisku kinosta kuusiaidan taakse ja pääsky on pitkän matkan päässä.