Töpö

Eläkeiän kynnyksellä kahdestaan asuva viljelijäpariskunta sen pelasti elämälle Keski-Suomen pohjoisosista asti. Pentu ei ollut mennyt kaupaksi, ja sitä pidettiin karjaladossa, jossa se oli kovin yksin. Loka-marraskuun vaihteessa se sai uuden kodin Pohjois-Savosta.

Uuden omistajan mukaan koiran loppu oli ollut hyvin lähellä. Myyjä oli sanonut, että se on vain syömässä siinä, joten se pitää ampua. Asenne oli samansuuntainen, mutta kovempi, kuin väitetään näinä aikoina vallitsevan vanhusten huollossa.

Tulokas oli jäniskoiran ja karhukoiran risteytys, sekarotuinen. Eläimellä oli karhukoiran väritys ja nenä, mutta käpälät vankat kuin ajokoiralla. Korvalehdet taittuivat kärjistä eteenpäin, mikä teki hellyttävän vaikutuksen. Häntä oli kymmenen sentin mittainen, kuten joskus puhdasrotuisella karhukoiralla. Harvinaisesta hännästään se sai nimen Töpö.

Töpö oli aluksi aranoloinen, mutta se ei ollut yhtään äkäinen, vaan reilu ja iloinen kaikkia kohtaan, kuten ajokoirat. Valpas se oli ja tarkka vahtimaan kotia.

Uusi isäntä rakensi lämpöeristetyn kopin ja yli neljäkymmentä metriä pitkän juoksulangan, joka päättyi eteisen rappusille. Töpö tottui tähän pian seuraavana keväänä. Siihen asti sitä pidettiin sisällä, koska entisessä paikassa se ei ollut saanut ihmisten läheisyyttä osakseen eikä siitä tykätty.

Emäntä laitatti verhoilijalla kahden istuttavaan kiikkutuoliin alusen nahkasta. Solumuovipatjan päälle hän ompeli markiisikankaasta tivakan päällisen, jonka toisessa pitkässä sivussa oli vetoketju. Silloin tällöin päällinen tarvitsi pesua, koska koira ja isäntä viihtyivät metsässä ja kumpikaan ei säätä sairastanut.

Keväällä, kun Töpöä totutettiin kaulapantaan ja juoksunaruun, ilmaantui sen pysyvä ominaisuus, joka ei koskaan helpottunut: kun ukkonen jylisi tai hävittäjä pauhasi taivaalla, se alkoi vapista ja ravasi ihmisten luo eikä lähtenyt mihinkään ennen kuin ääni oli varmasti lakannut.

Jo kaukainen ukkonen sai Töpön tarkastamaan pelokkaana taivaan rantaa.

Syksyn metsästyksen alettua tuli ilmi Töpön lahjakkuus jäniksen ajossa ja kanalintujen etsinnässä ja metsästyksessä. Se tunsi vetoa näätäjahtiin ja pystyi seuraamaan puittavaa näätää pitkään sekä paljastamaan sen tiheästä kuusesta, maakomosta tai kolopuusta. Sillä oli karhukoiran nenä, ilmavainu.

Kerran alkoi jänisajo haulikkohollin päästä metsäpolusta. Monivaiheisen jahdin jälkeen jänis kaatui.

Töpöllä oli tapana ruveta pitkälleen metrin päähän saaliista, kun sitä valmisteltiin reppuun pantavaksi. Se tarkasti jänistä pähkinänruskeilla silmillään, ja sen korvien päät nousivat suuren mielenkiinnon merkkinä hetkittäin pystyyn. Huomattiin, että Töpöllä oli suuri himo vereen ja sisäelimiin, kuten muillakin petoeläimillä. Kaadolla se palkittiin aina.

Kun samaa polkua lähdettiin uudelleen etenemään, äskeisen ajon alkukohdan vastapuolelta noin sadan metrin päästä Töpö löysi toisen jäniksen.

Ajo keskeytyi kaksi kertaa taivaan rannalla mellastavien hävittäjien takia.  Koira jätti ajon kesken ja tuli kovaa kyytiä pelokkaana isännän turviin. Erityisesti se pelkäsi äänivallin murtumisesta syntyvää pamahdusta.

Se makasi kuono maassa ja näytti suojelevan korviaan käpälillä, kun hävittäjistä lähti kaartotaisteluharjoituksessa ilkeä ääni.

Ajo jatkui jylinän lakattua. Pitkähkön ajon päätteeksi kuului kaatolaukaus. Tätä ovelaa jänistä ammuttiin neljä kertaa ennen kuin se kellistyi. Töpö ei pelännyt ammuntaa, mikä tuntui ihmeeltä.

Totuttaminen ammuntaan oli tehty klassisen kaavan mukaan. Ensin isäntä ampui ilmakiväärillä, sitten pienoiskiväärillä ja lopuksi kaukaa aloittaen haulikolla. Emäntä hyvitteli ja taputteli koiraa, puhui sille rauhoittavasti, livautti sen suuhun makupalan silloin tällöin ja antoi sille lopuksi avotulessa käristetyn luun palkinnoksi. Tätä keinoa toistamalla paukkupelkoa ei syntynyt.

Kesällä tuli isännän sukulainen yllättäen autolla kylään.

Töpö oli rappusilla lämpimässä auringonpaisteessa lepäilemässä. Kun vieras lähestyi, se haukahti kerran terävästi ja lähti ravaamaan kohti. Vierailija pelästyi ja jähmettyi paikoilleen. Jo karhukoiran värit ja itsevarma käytös pysäyttävät useimmat, ihmekös tuo.

Vieraan kertoman mukaan äkeä koira tuijotti tiukasti silmiin ja nuuski housunlahkeet tarkasti sekä tökkäsi kuonollaan sääreen. Siinä ei uskaltanut evää heilauttaa, vieras sanoi.

Yhtäkkiä talon vahti siirtyi koppiinsa, ja tie ulko-ovelle oli auki.

Sisällä tulija sanoi jo ennen tervehtimistä, että nyt te riesan tähän hommasitte. Tuo terävästi räsähtävä rakki puree vielä jotakin, ja silloin siitä nousee poliisijuttu!

Talon emäntä pahastui niin, että lähti heti puolen kilometrin päähän miehensä sisaren luokse koko iltapäiväksi ja jätti kokonaan hoitamatta naisille ikuiset ajat kuuluneen palvelutehtävänsä.

Vieraan lähdettyä ja emännän kotiuduttua vieläkin vähän itkuissaan, lämmitettiin eilinen siikakeitto ja syötiin hiljaisuuden vallitessa. Töpö nukkui mielipaikassaan, kiikkustuolissa. Ennen ruokailua emäntä oli nostanut koiran päälle lämpimän täkin ja silittänyt sen päätä.

Sitä se rakkaus teettää, ja nyt vieras, joka pelkäsi kovasti koiria, oli loukannut taivaallisen herkkää tunnetta.

Metsästys antoi vuosittain saaliiksi kolmekymmentä jänistä. Huippuvuonna lihoiksi pantiin neljäkymmentä jänistä. Metsoja ja teeriä isäntä ampui seuran asettaman kiintiön verran.

Lokakuun alun sumuisena aamuna postin noutoreissulla Töpö alkoi haukkua otusta isoon petäjään pellon reunassa.

Sumun suojassa oli helppo hiipiä lähemmäs. Metso siellä istui, joten isäntä palasi sydän pamppaillen hakemaan haulikkoa. Naamaan lehahti punoitus ja silmät tuijottivat jäykkinä, koska kyseessä oli ensimmäinen metsohaukku. Emäntä seurasi touhua pirtin ikkunasta käsin.

Kiinteä ja tasainen haukku kesti hiljaisen, mutta kiihkeän toiminnan ajan.

Sakeassa sumussa tupsahtava laukaus suisti mustan metson puusta alas suoraan Töpön hampaisiin. Metso oli kuollut heti laukaukseen, mutta koira piti sitä kiinni, kunnes isäntä joutui saaliille.

Postin nouto unohtui sinä päivänä lounasaikaan asti. Metsosaalis keikautti koko perheen päivärutiinit uuteen järjestykseen, ja Töpö oli pollevana.

Pitkän metsästysajan ja hyvän jäniskannan takia yleisin jahti oli jäniksenajo. Siitä piti isäntä eniten ja siihen sopiva oli kaksipiippuinen haulikko. Kanalintujahtia varten oli käytössä vanha yksipiippuinen Tikka, lähes museoase. Siinä oli suppeasti käyvä piippu.

Töpön isäntä ei osannut ampua lintua lentoon, vaan piti ihanteena koettaa koiran haukusta oksalle tai latvaan jännittävän hiivinnän jälkeen. Sellainen oli ollut vanhojen miesten tapa aina. Lentoon ampuivat vain etelän herrat.

Jänisjahti tuolla seudulla ei ole helppoa, sillä kaksi kolmesta jäniksestä menee kesken ajon luolaan. Tämän vuoksi alueella ei voida pitää ajokokeita.

Kun tulee ensilumi tai kova lumituisku syystalvella metsäjänikset katoavat tyystin. Ne muuttuvat luolajäniksiksi. Ne tulevat esiin piiloistaan parin, kolmen päivän päästä.

Tietämäni mukaan vain Töpö ja yksi saman seudun varhaisempi jäniskoira osasivat haukkua jänistä luolaan. Molemmat ajoivat ilmavainulla.

Tämä taito sai alkunsa siitä, kun jänis meni ajossa kiviraunioon liian lyhyeen luolaan ja näkyi siellä, mutta koira ei ulottunut siihen käpälillään tai hampaillaan. Koska haukku jatkui, isäntä kiirehti paikalle.

Valtavasti haukkuva koira piti jäniksen aloillaan, kunnes metsästäjä sai puukollaan vuoltua käsivarren paksuisesta lepästä puoli metriä pitkän iskukalikan.

Muutamia kiviä piti siirtää tieltä pois, sitten käsi ulottui juuri jäniksen takajalkaan. Sitten vain veto, otteen vaihto molempiin takakäpäliin ja välitön isku otuksen takaraivoon, ja luolajänis jäi saaliiksi. Koiraa kehuttiin ja hyviteltiin perusteellisesti, ja se näytti ymmärtävän, että sitä kiiteltiin.

Näissä ulosvedoissa kävi ilmi, että metsäjänis ojentaa aina takajalkansa suoraan taaksepäin ja pysyy sitten vaaka-asennossa, pää mahdollisimman kaukana ihmisestä. Se ei yritä purra eikä mitenkään rimpuile.

Tuollainen lopetuskalikka pitää löytyä aina repusta tuon alueen jänisjahdissa.

Makauksessa olleen metsäjäniksen lyhyin pako oli yksi loikka ja sitten toisella suoraan luolaan, josta se saatiin esiin kaivamalla. Koiran kiihkeä haukku aivan vieressä sai lähemmän korvan soimaan hetken aikaa.

Luolia on paljon niin sanotuissa pirunpelloissa ja yksittäisten siirtolohkareiden alla, joten useimmiten kaivaminen ei lainkaan onnistu, vaikka koira paljastaakin piileksijän.

Tavallinen jäniskoira liikuskelee vähän aikaa luolaan menneen jäniksen tuntumassa, ei hauku ja pian se lähtee etsimään uutta otusta.

Lumettomana aikana tilanne tulkitaan hukaksi, jota koira ei pysty selvittämään.

Lumijäljet osoittavat piiloon menon ellei koira ehdi sotkea paikkaa selvittämättömäksi jälkikentäksi.

Nykyajan koiratutkilla selviää tällainen maan alle meno, kun hukka tulee tunnetun luolan lähellä tai pirunpellon keskellä. Töpön aikaan näitä laitteita ei ollut olemassa.

Yksi merkillisimmistä jäniksen piiloon menoista sattui sellaisena syksynä, jolloin oli jo ollut kunnon pakkasiakin, mutta ei lunta.

Ajo kiersi pienialaista mäkeä ja nousi välillä pitkälle harjulle. Näiden välissä oli sulana virtaava puro ja sen rannoilla tiheä koivikko, jossa oli aluskasvustona paatsamia ja pajua. Purossa oli silloisen veden korkeuden aikaan muutaman metrin matkalla vesikiviä.

Ajuri haukkui yhden kiven päältä käsin rannalle päin. Ei ollut selvää, mitä se haukkui, koska jälkiä ei ollut. Minkki tuntui hyvin todennäköiseltä.

Koiran kohdalta puron rantaan tulleen isännän saapas upposi vartta myöten ohueksi jäätyneen kuntan läpi. Koira hyökkäsi nuuskimaan reikää ja aloitti entistä kiihkeämmän haukun.

Kuntan alle tähystämällä selvisi taskulampun valossa, että koivujen juurten päällä oleva kuntta oli jäätynyt paikoittain parin kymmenen sentin korkeuteen veden pinnasta. Nostiko syystulva kunttaa, ja veden laskettua märkä kuntta jäätyi pakkasessa jääden vesipinnan yläpuolelle?

Siellä vapaassa ilmatilassa laakean vesikiven päällä piileksi jänis. Oikeasta kohdasta ohuen kuntan lävitse kaivamalla saalis joutui reppuun.

Tämän vaivalloisen jahdin päätteeksi, kun housutkin olivat pahasti polvista purovedessä kastuneet, oli syytä tehdä suuret tulet ja kuivailla vaatteet kunnolla.

Kantotulen sauhu kohosi taivaalle ja kepin nokassa kärisi lenkin puolikas hiljakseen. Koira tuijotti vain ja yksinomaan paistuvaa herkkua, kun sen isäntä nautti kahvia ja voileipiä. Nämä nuotiotauot olivat aina sitä parasta, millä metsä ihmistä hoitaa ja milloin on kaukana se kavala maailma.

Virsirunoilija kirjoittaa: ” ja nyt hän meille kaikille on elämä ja autuus”. Semmoinen oli vanhalle pariskunnalle Töpö, tuo terävästi räsähtävä rakki.