Kaukolaukaukset

 

Ostin aikoinaan luodikon, jonka tarkkuus oli erinomainen. Patruunan antama vauhti oli luodille melkoinen ja sen lentorata oli suora. Tehdasladatut kotimaiset patruunat kävivät hyvin, mutta halusin vielä parempia tuloksia.

Naapurina asui mies, jolla oli samanlainen ase. Hänellä oli kaikki tarpeelliset työkalut patruunoiden kotilatausta varten. Olin jo itse ladannut aikaisemmin muualla, ja minulla oli omat latausholkit valmiina.

 Olin mukana oppimassa lisää ja se oli mielenkiintoista.

Kun ruutia oli pikkuriikkisen verran liikaa, naapuri kostutti tulitikun rikin ja poimi sillä pari ruutijyvästä pois. Se oli tarkkuutta.

Tyhjällä hylsyllä, jossa oli luoti kiinni, kokeiltiin, milloin rihlat kevyesti koskettivat luotia. Silloin selvisi oikea patruunan pituus.

Tulosta verrattiin oppaasta löytyvään patruunan pituuden arvoon, ettei tule katastrofia.

Apuvälineenä naapuri käytti mikrometriä. Lisäksi hylsyt punnittiin, ja samanpainoiset pantiin samaan sarjaan.

 Tehdaslataus sisälsi 2,40 grammaa kivääriruutia N 140.

Aloitimme kokeilut arvolla 2,20 g. Annosta lisättiin pienin välein koeammunnan tuloksen mukaan.

Koska minulla oli virkatyö, naapuri kävi ampumaradalla päivän aikaan. Hän ampui telineen ja hiekkapussin avulla.

Näin edettiin hitaasti viikon päivät ja yksi viikonloppu sen päälle.

Kun ruutiannos oli 2,32 grammaa, kolmen luodin reiät pystyin peittämään yhdellä paikkalapulla. Emme nostaneet ruutimäärää lisää, vaan tyydyimme tähän tulokseen.

 Syyskuisella metsästysreissulla, kun ilma oli kirkas ja kuulas, näin teeren istuvan kaukana koivussa. Kaveri usutti ampumaan, vaikka matka oli selvästi liian pitkä.

Ammuin repun päältä. Tähtäsin arviolta kymmenen senttiä yli linnun selän. Yllättäen lintu putosi. Mittasimme suolla olevien ojien välin ja saimme matkan kertolaskun avulla. Ampumamatka oli 250 metriä, ja saaliina oli teerikana. Samalla reissulla, paluutaipaleella ammuin kukkoteertä makuulta käsin. Sekin putosi. Kaveri mittasi taas matkan. Se oli 200 metriä.

 Kotona tutustuin kirjallisuuteen perusteellisesti. Kaukolaukaukset oli ammuttu täysin tyynessä syyskuun aamussa.

Käsikirjat kertoivat lämpötilan vaikutuksesta luodin lentorataan sekä siitä miten luoti käyttäytyy, kun ammutaan laaksosta vuoren rinteelle tai vuorelta alas kohti laaksoa.

Taulukko kertoi eri painoisten luotien osumien siirtymisestä, kun puhalsi tuuli eri suunnista ja erilaisella nopeudella.

Tuulen puuskittaisuus sekoittaa tietysti kaikkien taulukoiden arvot perusteellisesti.

Kun matkaa pidennetään, alkavat olympia-tason kivääriampujienkin osumat vääjäämättä hajaantua. Niihin vaikuttaa sekin, miltä korkeudelta luoti lähtee suhteessa maaliin. Se ei ole sama kaikilla.

Kilpailuissa lämpötila on sama kaikille, mutta metsällä se vaihtelee päivästä toiseen ja myös päivän aikana.

 On siis liian paljon muuttuvia tekijöitä, jotka vaikuttavat osumiseen. Matkaa joutuu metsällä arvioimaan, ja erehdys on sitä suurempi, mitä pidempi matka on. Maaston muoto, jossa maan pinta ei näy koko matkalta, on petollinen, koska silloin matka-arvio voi heittää pahasti.

 Luettuani faktatiedot luovuin kokonaan kaukolaukauksista. Ymmärsin, että olosuhteiden vaihtelu on niin suurta metsästyksen aikana, että on edesvastuutonta ampua riistaa kaukaa. Haavoittamisen riski on liian suuri.

 Kävin ampumaradalla kokeilemassa eri olosuhteissa sadan metrin radalla osumista. Huomasin tuloksista, että kun ei ammu sataakahta – sataakolmeakymmentä metriä kauempaa, minun aseellani osuu hyvin normaaliolosuhteissa.

Jos tuulee sivulta kohtuullisesti, pidän sadan metrin matkaa vielä mahdollisena, mutta jos puukin heiluu, en enää niin kovalla tuulella edes yritä.  

 Olen tuuminut, että minun ei ole pakko saada saaliiksi kanalintua, siksi en lähde huonoissa olosuhteissa metsälle.

Meidän riistakantamme ei kestä kevytmielistä kanalintujen haavoittamista, ja aina vain uuden linnun etsimistä ja uutta ammuntaa suurella riskillä.

Metsästys ei saa aiheuttaa riistalle tarpeetonta kärsimystä. Niin sanovat laki ja hyvät tavat.

 Kaukolaukausten käyttö muistuttaa liikenteessä pujottelijoiden käytöstä. Nämä hengenvaaralliset tyypit kaikki tietävät.

Nämä kaaharit eivät kauan aja toisen perässä, vaan lähtevät vaikeissakin oloissa ohittamaan. He ajattelevat, että muut väistyvät tieltä.

Olen nähnyt nelostiellä, miten siellä on joskus kolme autoa rinnakkain. Ennen pitkää semmoisessa leikissä joltakin menee henki. Voi sanoa, että lähimmäisistä välittäminen on tyystin loppunut.

 Yhteen aikaan oli tavoitteena kehittää haulikkoon pitkän matkan lataus. Puhuttiin jopa sadan metrin matkalle ampumisesta. Sellainen ei ole tarpeellista eikä mahdollista. Sadan metrin matkalle oikea ase on kivääri.

 Haulikon haulimassa, vaikka se pysyisikin yhdessä 70 metriä ja vasta sitten hajaantuisi, laskee niin paljon, että osuminen on mahdotonta. Haulien ympärillä pitäisi olla eräänlainen verkkopussi, joka hiljaa palaisi pois haulien ympäriltä.

Kyseessä on utopian kaltainen haavekuva, joka ei ole järkevä.

 Olen viime vuosina käyttänyt sorsajahdissa volframipitoisia eli tungsten- hauleja, joiden läpimitta on 2.75 tai 3millimetriä.

Edellisellä ampuessa sylinterisupistuksella käynti on erinomainen ja haulien läpäisy parempi kuin lyijyhauleilla. Näillä sorsa kuolee välittömästi kohtuulliselta ampumamatkalta.

On valitettavaa – ehkä Keski-Euroopan suuren kulutuksen vuoksi – että noilla pienemmillä tungsten- hauleilla ladattuja patruunoita ei tahdo saada ostettua. Kolmemillisiä vielä löytyy asekaupoista.

 Mielestäni uusimmat haulimateriaalit eivät lisää haulikon kantomatkaa. Haulit vääjäämättä hajaantuvat lentäessään eteenpäin.

Yli kolmenkymmenen metrin matka alkaa olla epäilyttävä.

Lintuun ja jänikseen pitää osua paljon hauleja, jotta sokkivaikutus olisi riittävä. Peitto ei riitä kauemmas.

Muutaman haulin osumasta seuraa vain otuksen haavoittuminen, katoaminen ja pitkällinen nääntymiskuolema.

Maailma on muutenkin jo kärsimystä täynnä ihmisten osalta, miksi tuska pitäisi laajentaa koskemaan eläimiä?

 Pitkiltä matkoilta kiväärillä riistalintua ampuva tekee saman tuhoisan teon kuin haulikolla parveen ampuva. Yksi voi pudota, mutta kymmenen haavoittuu ja hitaasti nääntyy hengiltä ketään hyödyttämättä. Tällaisia ikäviä tapoja käytettäessä lintukanta kuihtuu pitkällä aikavälillä sukupuuton partaalle.

 Skotlannissa ja Keski-Euroopassa on tieteellinen näyttö siitä, että entisen metso- ja teerikannan elvyttäminen on melkein mahdotonta. Lintujen siirtomäärien pitäisi liikkua tuhansissa, että tuloksia voisi odottaa.

 Heti kun lintu päästetään siellä luontoon, siihen alkavat vaikuttaa paikalliset tekijät, kuten pedot, erilainen ravinto, aivan erilainen ilmasto, ravintolähteiden löytämiseen kuluva energia, ympäristömyrkyt, ja tiheästi asutuilla alueilla valtaisa karjan, lemmikkieläinten ja ihmisten lintuihin kohdistama häirintä. 

Kun alkuperäisten metsojen ja teerten geneettinen, pitkän ajan kuluessa tapahtunut sopeutuminen on menetetty, sitä on vaikea, ellei mahdoton korvata.