Kahden keikka

 

Mäkilehdon Erän laajalla metsästysalueella ei saatu kosketusta hirviin. Jälkiä oli etsitty jo usean viikon ajan pienillä partioilla tuloksetta.  Suurriistakoiraa ei ollut kenelläkään tällä kylällä. Niiden käytöstä jahdissa oli luettu alan lehdistä. Marraskuu oli jo pitkällä ja päivän valoisa aika lyhyt.

 

Illalla se viskasi tuulensa länteen, ja lämpötila lähti nousuun. Tiheä pyry seurasi sään muutosta, kun ulkosalla oli jo pimeää. Myöhään illalla hevosen huoltoreissulla, joka siihen aikaan oli välttämätön, lunta tuli yhä sakeasti. Unto Leinonen huomasi, että tuuli oli heikentynyt.

 Aamun karjanhoitotyöstä tullessa ei tuullut juuri lainkaan. Suuret, raskaat lumihiutaleet laskeutuivat melkein pystysuoraan Unton lastatessa maitopönttöjä rekeen. Sen näki ulkovalon himmeässä loisteessa selvästi. 

Nyt, kuuden aikaan, oli läpitunkematon pimeys hevostiellä, mutta vanha tamma osasi reitin. Ajouran päällä näytti olevan uutta lunta nilkkaan asti. Untolla oli tapana kävellä välillä reen perässä, koska pöntön päällä istuessa tuli helposti kylmä. Juuri, kun kolmas kävelyjakso oli päättynyt, tamma alkoi vikuroida ja se pysähtyi tielle heitellen päätään ylös, alas.

 Unto laskeutui reestä ja käveli hevosen etupuolelle. Ei ollut puuta kaatunut tien yli tällä kertaa, kuten kuukausi sitten syysmyrskyssä. Tulitikun valossa paljastui syy tamman pelästymiseen: tuoreet hirven jäljet menivät tien poikki. Toisen tikun valossa näkyi, että useampi eläin oli siitä mennyt, sorkkien kokoerot olivat selvät. Jälkien päällä oli vain vähän lumihiutaleita, joten aikaa tien ylityksestä oli Unton arvion mukaan alle puoli tuntia.

 Hevonen lähti vastahakoisesti eteenpäin kuultuaan miehen huulien maiskautuksen ja tuntiessaan ohjasten kevyen räpsäyksen selässään. Maitopöntöt luisuivat kämmenen leveyden taaksepäin reen liisteillä, sillä tamma intoutui kevyeen raviin. Runsaan sadan metrin päässä se vaihtoi kävelyksi, sillä keli oli nihkeä. Puolen kilometrin päässä seisoikin jo maitolaituri.

Juuri, kun Unto sai raskaat maitopöntöt nostettua lavalle, siihen ajoi naapurin isäntä oman kuormansa kanssa. Molemmat kuuluivat kylän hirviporukkaan, ja ennen kotiinlähtöä sovittiin kahden miehen iskusta hirvien kimppuun.

 

Suunnitelman mukaan Pietari Heikkinen lähtee kiväärin kanssa kotoaan pohjoisen suunnalle ja sieltä kiertää hiljaa kohti lounasta ja Sarviharjun etelärinteen passipaikkaa. Vaikka tuuli oli asettunut, lännen suuntaa piti varoa hajujen kulkeutumisen kannalta.

 Koko hirviseuruetta eivät miehet katsoneet ehtivänsä hälyttää, sillä vain porukan johtaja omisti puhelimen ja auton. Unto toimi ajomiehenä, koska hänen kiväärinsä oli korjattavana. Iljanne löi miehen pitkälleen, ja siinä napsahti perän kaula poikki.

Unto ajoi hevosella kotiinsa, mutta jätti sen riisumatta valjaista. Tamma sai läpiajettavassa kujassa eteensä heiniä ja lämmittimeksi loimen päällensä. 

Vaimo kattoi aamiaispöydän, kuten oli ollut aina tapana. Pöydässä oli kaurapuuroa, leipää ja kuivaa lihaa, keitettyjä kananmunia. Navettaan lähdettiin vain kahvin ja vehnäsen voimalla. Ruoka maistui tavattoman hyvin tänä pimeänä lauantaiaamuna. Metsästysreppuun pakattiin yhdessä voileipiä, kahvia, sokeria, suolaa ja pieni kermapurkki pakin, eräkirveen ja kumirukkasten seuraksi. Oli syytä varautua pitkään päivään lumisessa metsässä.

 

Sukset olisivat olleet tarpeen lumen määrän puolesta, mutta nyt suojakeli teki hiihdon raskaaksi. Siksi Unto Leinonen käveli tietä pitkin hirvien ylityspaikalle. Koska taivas oli vahvassa pilvessä, jälkiä oli vaikea erottaa aamuhämärässä. Edessä tuli vastaan puronotkelma ja sen takana hitaasti kohoavaa metsämaastoa. Valtapuuna kasvoivat kuusi ja koivu. Itä-länsisuuntaisen harjun keskivaiheilla kasvoi järeää mäntypuuta, ja sen aluspuuna mäkikoivua ja alimmaisena haaparyteikköä. Siellä täällä oli suuria kuusia harjun laelle asti.

Ajomies käveli hitaasti haulikkohollin päässä jäljistä. Hän koukkasi välillä niille tarkistaakseen suuntaa. Hirvien reitti veti vinosti rinnettä ylös koillista kohti. Kuusikossa Leinonen kuulosteli tarkasti ja tähysti eteen, sillä hirvet olivat eronneet samalta jäljeltä. Ne olivat kävellessään napsineet haavan vesojen latvoja sieltä täältä.  Ilmitulon riskiä piti nyt suurin surmin välttää. Kaksi kertaa ajomies laskeutui kyykylleen suuren kuusen runkoa vasten ja odotteli rauhassa, että aamun hämärä hieman väistyisi.

 

Kuusten seassa alkoi jo esiintyä paksurunkoisia mäntyjä. Haavan vesat raapivat reisiä ja käsivarsia, mutta sarkavaate on äänetön. Leinonen painautui kuusen alaoksien alle ja tähysteli siitä jälkien suuntaan noin viidenkymmenen metrin päästä sivusta.

Ylempää kuului oksan taittumisen ääni. Jokin liikehti tiheässä viidassa. Silmän mukautuessa hämärään Leinonen huomasi, että uroshirvi taitteli haavan vesoja sadan metrin päässä. Pienempi hirvi makasi rinteessä vähän lähempänä. Iso hirvilehmä oli sivummalla, vasemmalla. Toinen pienempi hirvi seisoi tuijottaen tulojäljilleen. Se näytti Leinosen arvion mukaan tappisarviselta mullilta.

 

Suunnitelman mukaan ruokailevia hirviä piti painostaa varovasti. Niitä ei saanut missään nimessä säikäyttää, sillä ne saattaisivat rynnätä tulosuuntaansa. Oksaa ei missään nimessä voinut katkaista, sillä salohirvet ovat kovin arkoja.

 Tästä kulkee vakituinen reitti harjun poikki menevää kurua pitkin pohjoiseen. Takarinteen alla on oikealla hehtaarin laajuinen pirunpelto, avosilmälouhikko. Sen ja kapean, sata metriä pitkän louhikon välissä on mäntyjen ja korpikuusien viitoittama tasaisempi maakaistale, vanha riistapolku. 

Siitä maa alenee laaksoon, jonka pohjalla virtailee monipolvinen Sarvipuro. Sen takaa noustaan taas komealle Sarviharjulle, jonka etelärinne on jyrkkä, ikihongikkoa kasvava maa. Siinä on siellä täällä suuria kivilohkareita. Niinhän se menee, Leinonen aprikoi maaston luonnetta.

 

Ajomies kääntyi kyykyllään tulosuuntaansa ja raapaisi varovasti tulitikun niin, että sama liike vei tikun lumen alle. Pieni välähdys ei näkynyt hirville, ja savukin leijaili paikoillaan kuusen oksien alla. Hetken kuluttua hän toisti saman uudelleen.

Raapaisun ääni ei kuulu luontoon, ja hirven kuulo on erinomainen. Oksien raosta olkapään yli kurkkaamalla selvisi, että makuulla ollut hirvi oli noussut seisaalleen. Muut kolme eivät enää syöneet, kuten hetki sitten. 

 

Hiljakseen iso hirvilehmä lähti kävelemään pohjoiseen päin, ja nuoremmat seurasivat sitä. Uroshirvi seisoi paikoillaan ja tuijotti aamuöisille jäljilleen päin. Sen korvat peilasivat maastoa kuin tutkan vastaanotin. Muutaman minuutin kuluttua sarvipääkin lähti liikkeelle, ja se hävisi kurun suuntaan.

 

Taskunauris näytti, että kymmenen minuuttia oli kulunut hirvien lähdöstä. Mies lähti hiljakseen nousemaan kurun eteläpäähän. Hirvet olivat kulkeneet samoja jälkiä niin taitavasti, että asiaa tuntematon voisi luulla vain yhden eläimen olleen liikkeellä. Kun harjanteen yli alkoi näkyä alapuolinen maasto, Leinonen katsoi varovasti jälkien suuntaan. Louhikoiden välisessä metsätuppaassa seisoi sarvipäinen hirvi! Jälkipään valvoja hoiti tehtäväänsä ihailtavan taitavasti.

 

Ajomies vetäytyi näkösuojaan ja käärii sanomalehdestä suuren sätkän. Tuli leimahti paperin vapaassa reunassa, mutta asettui, kun varsinainen täyte tuli vastaan. Savu nousi ensin ylöspäin, mutta ajautui sitten rinteen taakse vinosti hirvien perään. Tänä aamuna tuntui kaikki menevän nappiin!

 

Pietari Heikkinen kiersi melkoisen lenkin, mutta pääsi haavereitta passiin pohjoisemman harjun etelärinteelle suurten petäjien alapuolelle. Siinä kasvoi iso kuusi siirtolohkareen vieressä niin, että sen ja puun oksien välistä löytyi suojaisa vahtipaikka. Kivi peitti kyllä näkyvyyden hirvien kulkureitin suuntaan, mutta se oli tarkoituskin. Piti toimia kuulon varassa.

 

Passiin saavuttuaan mies veti päälleen villapaidan ja pitkän, paksukankaisen manttelin, jossa tarkeni hyvin. Kiertoliikkeen aikana hänellä oli flanellipaidan päällä vain kevyt pusakka. Käsiä suojasivat villalapaset ja niiden päällä nahkarukkaset.

 

Istuuduttuaan Heikkinen joi termospullollisen kuumaa mustikkasoppaa, johon oli lisätty sokeria. Hän näki sodassa mihin johtaa nesteen ja energian puute kylmässä ilmanalassa. Venäläistä partiota takaa – ajaessa tiettömässä korpimaastossa tavoitettiin monta pakenijaa täysin apaattisena ja lamaantuneena kyyköttämässä kuusen juurelta. Heillä ei ollut elinvoimaa vastarintaan. Toimintakyky oli tyystin kadonnut, ja välittäminen omasta itsestäkin jo loppunut.

 

Heikkinen latasi aseensa jo kotoa lähtiessään, ettei synny turhaa melua vahtipaikalla. Nyt varmistinkin oli päästetty tulitusasentoon. Sotilaskiväärin lukon varmistin ei ole tässä kahdeksan pilkku kakkosessa, Viitasen asepajan tuotteessa, niin helppo käsitellä kuin nykyaikaisen luodikon liukunappi.

Kiertomatkan pituus passiin oli karkean arvion mukaan pari kilometriä. Melkein sama kuin tiematka Leinosella kotoa jäljille. Heikkinen kuitenkin piti maastossa kovan kävelyvauhdin. Hiki nousi selän iholle. Siksi hän oli jo valmiina, kun ajomies vasta laskeutui tieltä maastoon ja aloitti hitaan jäljityksen.

 

Asumaton erämaa oli hiljainen. Taivaalta tippui suuria lumihiutaleita, mutta tuuhean kuusen oksiston alla maa oli melkein paljas. Oman hengityksen ääni kuului korvissa. Lumipaakku vierähti oksalta ja säpsäytti passimiestä. Kuusen oksista tipahteli ensimmäisiä vesipisaroita, jotka napsahtelivat saappaiden varsiin.

 

Pitkä istuminen repun päällä raukaisi jalat. Oli pakko verrytellä pohkeita tekemällä jännitys-rentoutusliikkeitä. Juuri, kun yksi makea venytys puuttui toisesta kymmenen sarjasta, kiven takaa kuului hiljaista tupsahtelua. Siellä käveli selvästi iso eläin!

Äänettömästi Heikkinen tarttui kivääriinsä, mutta ei ehtinyt nostaa sitä kuin kainaloonsa. Neljän metrin päässä käveli mitään aavistamaton hirvilehmä. Mies ampui, tukematta kiväärin perää olkapäähän, arviolaukauksen lavan taakse. Hirvi loikkasi pitkän hypyn, mutta sen etujalat pettivät. Eläin tuuskahti pitkälleen.  Sen sieraimista turskahti lumeen verta. Takajalat ponnistivat kerran voimattomasti. Sitten liike loppui.

 Heikkinen pomppasi ylös. Hän latasi kiväärin nopeasti ja juoksi kuusen rinteen puolelle. Kuului kovaa ryminää. Kolme hirveä ryntäsi nopeaa ravia harjulle männikössä. Oikeanpuoleinen joutui tekemään mutkan väistäessään isoa kiveä. Juuri silloin Heikkinen sai tähtäyksen sen niskaan ja laukaisi heti. Hirven juostessa rinnettä ylös, korkeussuuntainen ennakko osui kohdalleen.  Luoti sattui pakenijaa säkän kohdalla selkärankaan. Eläin putosi niille sijoilleen, ja liukui muutaman metrin jyrkkää rinnettä alaspäin. Se nosteli päätään, mutta jalat eivät totelleet enää. Heikkinen kipusi hirven luokse, latasi ja ampui sitä pään takaosaan. Kuolinkamppailu loppui siihen.

 

Ammunnan alkaessa Unto Leinonen  lähti laskeutumaan hirvien jälkiä pitkin laaksoon. Matkaa oli neljäsataa metriä metsästyskaverin passipaikalle.  Hyvillä mielin kulkiessa matka taittui nopeasti.  Leinonen tiesi, että hänen naapurinsa oli taitava kiväärimies.

 

Ampuja oli jo pistänyt hirvet, kun ajomies tuli paikalle. Isosta hirvestä ei ollut lähtenyt verta kuin vähän, mutta rinteessä makaavasta olisi saanut talteen mykykeittoon riittävän määrän. Se keitto on savolaisten voima-ateria. Löikö tajuttoman eläimen sydän vielä pistohetkellä?

Oli kahden rintamalla ystävystyneen naapurin yhteinen hieno hetki. Puheita ei siihen kuulunut. Leinonen löi kirveellään maakelosta säleitä ja katkoi oksia. Tervastuli leimahti. Parempaa tunnelmaa kahvitaukoon sai hakea. Sen aikana päätettiin, että hirvet suolistetaan yhdessä ja sitten Leinonen lähtee hakemaan hevosta.

 

Leinosen vaimo kiirehti tekemään kilometrin päästä lähimmästä puhelimesta ilmoitusta porukan johtajalle hirvenkaadosta. Nylkemiseen ja lihurointiin tarvittiin kaikki kuusi muuta seurueen jäsentä.

Isäntä ajoi hevosella metsää pitkin kaatopaikalle. Siellä tamma alkoi vikuroida.  Se piti varmuuden vuoksi sitoa päitsistä puuhun kiinni, sillä metsän otus pelotti.

Ensiksi ammuttu hirvi nousi matalaan rekeen kankien ja köyden avulla. Touhussa miehet hengästyivät, sillä saaliseläin painoi. Paikalle jäi verinen tanner, ja hirven vatsaontelon ruuaksi kelpaamattomat osat.

 Paluumatkan aluksi tamma luimisteli kovin ja hyppäsi muutaman kerran takajaloilleen ja pyrki raviin. Maasto ei sellaista sallinut, mutta rauhoittava puhe ja tiukat ohjakset saivat tilanteen pian hallintaan. Kotona Leinonen vyörytti hirven reestä kujaan puhtaiden olkien päälle ja lähti hakemaan toista kuormaa. Hevonen puhalsi sieraimiinsa ja heitteli päätään, koska työ oli sille outo ja uusi.

 

Kaatopaikalla Pietari Heikkinen oli odotellessaan nuotiolla paahtanut ohuita siivuja tappisarven maksaa tikun nokassa. Niille ripoteltiin hieman suolaa. Käristetty maksa maistui taivaalliselta nuotion päällä lämmitetyn leivän kera. Korppi, kuoleman sanansaattaja, lonkkui erämaan taivaalla kaarrellessaan.

 

Miehet vetivät jyrkässä rinteessä hirveä talvitien varteen. Ruho liikkui yllättävän helposti pää edellä tiheän puolukan varvikon päällä. Lunta oli sopivasti liukua auttamassa. Hevonen pani taas vastaan, mutta kärsivällinen ja rauhallinen toiminta sai sen pian asettumaan.

Hirvi köytettiin huolellisesti rekeen kiinni. Heikkinen laittoi manttelinsa hirven kyljen päälle ja istui kyytiin ase selässään. Leinonen käveli reen perässä ohjaillen hevostaan vanhan talvitien pohjaa pitkin.

 

Leinosen talon pihassa seisoi kaksi autoa. Toinen oli porukan johtajan ja toinen yhden seurueen jäsenen vävyn kulkupeli.

Kujassa alkoi juuri hirven nylkeminen, kun metsästäjät ajoivat pihaan hevosella toinen hirvi reessä. Miehet vyöräyttivät saaliin reestä puhtaalle lumelle, jossa sitä tarkasteltiin. Paksut on lihat tälläkin, yksi hirvimies totesi.  Jo vain riittää sattumia peijaiskeittoon!

Leinonen ja Heikkinen tunsivat tehneensä täyden päivätyön metsällä.  Hirvipäällikkö onnitteli miehiä kädestä pitäen ja sanoi tunnustukseksi: ”Kiintiö tuli kerralla täyteen. Veteraanit tekivät kahden keikan.”

Hirvi on tullut nuolukivelle