Fasaanit kävivät säännöllisesti syömässä auringonkukan siemeniä

Havaintoja kanahaukasta

 

Varhaisin kosketus minulla oli kanahaukkaan, kun olin koululainen. Kesken lounaan elokuun aurinkoisena päivänä isä sieppasi hirven sarvesta siinä varalla aina riippuneen haulikon. Korkean kaapin päältä hän otti siellä piilossa olleen patruunan.

Kun ovi avautui, kanojen kaakatus kantautui sisälle asti. Pian kuului laukaus, ja isä ilmestyi rappusille. Hän näytti saalista, joka oli kanahaukka.

 

Haukka oli iskenyt kanaa, joka oli perunakellarin olkikatolla. Siihen kanan päälle isä oli sen ampunut.

Kana sairasteli viikon päivät, mutta toipui. Siihen ei ollut osunut yhtään haulia. Isä tunsi aseensa käynnin tarkoin, ja hän sanoi ampuneensa niin, että hauliparven alaosa pyyhkäisi haukkaa, mutta kana ei saanut osumia.

 

Tuohon aikaan lintukirjoissa luki, että kanahaukkoja on Suomessa 5000 – 6000 paria.

Sanotaan, että haukkoja vainottiin ankarasti ja niitä ammuttiin vuodessa tuhansia. Itse en tämmöistä vainoa ole havainnut, mutta totta on, että haukalta suojeltiin kanoja sekä lähellä kotia oleskelevaa riistaa.

 

Lähin metso pesi lapsuudenkotini pellon aidan vieressä vain parinsadan metrin päässä talosta.

Viljassa kävivät pyyt, teeret ja metsot sekä jänikset. Syntyi selviä kulku-uria viljaan. Joskus löytyi aina tämmöisen uran varresta kanalinnun höyhen. Jänikset söivät viljankorsien juureen kasvanutta vihreää heinää.

 

Yhtenä keväänä löytyi haukan pesä synkästä kuusimetsästä vain puolen kilometrin päästä. Emme tienneet, kuinka kauan haukka oli siinä pesinyt, mutta isä ja isoveli ihmettelivät jo kahtena syksynä aikaisemmin, miksi pyyt ja teeret ovat hävinneet hevoshaasta. Siellä ei enää ollut edes räkättirastaita.

 

Hiivin serkun kanssa pesän tuntumaan. Minulla oli metsästyskivääri ja serkulla haulikko. Olimme sopineet, että tuli avataan yhtaikaa, kun lasken hiljaa kolmeen.

Laukaisu oli hyvin yhtaikainen. Haukka ponnistautui viimeisillä voimillaan pesästä ja putosi kuolleena maahan. Kiväärin kuula oli osunut hyvin.

 

Isoveli oli kiivennyt pesälle muutaman päivän kuluttua.

Pesässä oli ollut kaksi poikasta ja runsaasti myyriä ja pikkulintuja. Uroshaukka oli pyytänyt ahkerasti evästä, mutta se ei ollut osannut syöttää poikasia.

Veli oli jäänyt vahtimaan haulikon kanssa pesää.

Pitkän ajan kuluttua hiljaa kuin aave uroshaukka oli liitänyt pesälle. Sen reunalle veli oli ampunut haukan.

Pesän poikaset hän oli hakenut alas ja napsauttanut kalikalla hengettömiksi. Se oli sen ajan normaali menettely.

 

Yhden metsäalueen riista hävisi itsestään vähiin, mutta kun muutenkin riistalle kävi suurten ojitusten ja kovan metsäkäsittelyn vuoksi niin, ei osattu aavistaa pitkään aikaan mitään.

 

Tein viimeisille jäille keväisen pilkkireissun. Menomatkalla huomasin melkoisen ihmeen. Petäjän latva oli katkennut kauan sitten, ja neljä oksaa oli kilpaillut latvan asemasta tasaväkisesti.

Noin kuuden metrin korkeuteen oli muodostunut neljän reidenpaksuisen uuden latvan muodostama haarake.

 

Siinä oli valtava risupesä, jota luulin sen suuren koon vuoksi kotkan pesäksi.

Pesä oli joka puolelta täysin koristeltu kanalintujen untuvilla ja höyhenillä, jotka liehuivat hiljaisessa tuulessa.

 

Kalareissulta tultua kerroin asiasta kotona.

Paikalla käytiin uudestaan. Sinne pääsi hyvin pälviä pitkin ilman suksia. Ihmetystä herätti pesän valtava untuva- ja höyhenmäärä. Kymmenen metrin päässä jo sammalpeitteen saaneella maapuulla makasi selällään räkättirastas, jonka rintakehä oli taitavasti nyljetty. Ehkä uroshaukka oli tuonut hautojalle valmista ruokaa aivan äsken.

 

Emme kuulleet metsässä minkäänlaista pikkulintujen laulua. Laulu loppui jo puolen kilometrin päässä ennen haukan pesää.

Vihastuimme ja otimme aseet. Hiivinnän jälkeen ammuimme, minä kiväärillä ja kaveri haulikolla, mutta haukka lähti pakoon. Sivulta näimme, että pesä oli melkein metrin paksuinen. Luoti meni varmasti ohitse ja haulit eivät läpäisseet paksua risulinnaa.

 

Teimme vanhan karhumiesten tempun. Minä lähdin kotiin päin, ja haulikkomies piiloutui vahtimaan.

Noin kymmenen minuutin kuluttua haukka oli palannut, ja haulikkomies pudotti sen pesän laidalta.

Haimme moottorisahan ja kaadoimme puun, koska se oli omalla maalla.

Pesässä oli kolme munaa.

 

Syksyllä, kun metsästys alkoi, samalla paikalla pidin kaverin kanssa taukoa kookkaan kuusen oksien alla, koska tihutteli vettä. Riistaa ei ollut näkynyt. Siksi puhalsin pyypilliin muutaman kerran.

Sattumalta huomasimme, että kanahaukka liiti juuri meitä kohti. Sopivalta hollilta ammuimme molemmat haulikot tyhjiksi, neljä laukausta. Osuman merkkejä ei havaittu, mutta lähes sadan metrin päässä kanahaukka äkkiä putosi kuolleena maahan.

 

Vuosien päästä alkoi täydellinen kanahaukan rauhoitus.

 En ole sen jälkeen enää yrittänytkään ampua haukkaa, vaikka kerran teeripassissa teki mieli.

Kun haukat ilmestyivät – emo ja kaksi poikasta – teerien soidin katkesi kuin veitsellä leikaten.

Nuoret haukat kisailivat välillä kuten korpit kevättalvisella soidinlennolla. Emo istui katkenneen kelopuun nokassa.

Haukan olin aikaisemmin nähnyt monena syksynä samalla alueella, ja aina teerien ääntely oli loppunut heti.

 

Hiljattain luin havainnon, jonka tunnettu lintujärjestö oli kirjannut. Kanahaukkoja on nyt 4000 paria ja tuntemattomasta syystä kanta on vähentynyt parissa vuosikymmenessä 25 %.

 

Miksi haukat ovat vähentyneet rauhoituksen aikana? Olisiko jotain tekemistä sillä, että kasvinsuojeluaineita käytetään yhä enemmän, ja peltolinnutkin ovat huimasti harvinaistuneet. Myrkyt kerääntyvät huippupetoihin.

 

Ostin kymmenen fasaania, joista kaksi oli kukkoja. Useat hankkivat peltopyitä tai fasaaneja samalla kertaa. Ne tuotiin paikalle Liperistä asti.

Tuontimatkalla yksi naaras oli muninut jo yhden munan, ja se ei meinannut millään lähteä pois laatikosta, vaan suojeli munaansa, poloinen.

 

Luontoon vapautuspaikka oli ihanteellinen. Se oli vanha, mutta autio maatila. Siellä oli rehevä kasvillisuus suojana ja erittäin tiheä kuusikko yhden pellon metsityksen jäljiltä.

Valmistin jo kesällä ruokinta-automaatin, jonne asennettiin lähettävä riistakamera. Viljaa vei automaattiin lisää metsästyskaveri, joka asui parin kilometrin päässä. Minun matkani paikalle on toista sataa kilometriä.

 

Operaation tarkoitus oli saada tuohon syrjäiseen ympäristöön fasaanikanta niin, että seisovia ja haukkuvia koiria voisi siellä harjoittaa.

Sen lisäksi nuo kauniit linnut kiinnostivat muutenkin.

 

Kesän aikana ainakin yksi fasaani pesi lähellä, mutta se paljastui vasta syksyllä, kun emo poikasineen alkoi käydä ruokinta-automaatilla.

Yksi uusi tulokas oli hyvin tumma. Riistakameran kuvissa se oli aivan musta, jolla oli valkea rengas kaulassa kuin talvipukuisella heinäsorsalla.

Nimitimme sen sepelfasaaniksi. Poikasia, jotka syyskesällä olivat jo isoja, oli tällä kanalla viisi.

 

Lähellä metsässä näin kaksi kertaa fasaanikanan lentävän syyskesällä, ja yksi oli lentänyt järven ylitse naapuriin maatilalle, jossa oli vielä viljan viljelystä.

 

Seurasin kotona – yli sadan kilometrin päässä – fasaanien ruokintapaikalla käyntiä. Se sattui aina varhain aamulla. Pakkasaikaan osa linnuista osasi suojautua vanhaan navettalatoon, jossa oli vielä heiniä.

Kun talven selkä taittui, ja valo lisääntyi, fasaanit kävivät illan hämärässäkin syömässä.

Molemmista kukoista oli kasvanut upeita lintuja, joilla oli pitkät pyrstöt. Toinen kukoista oli hyvin tumma. Sitä epäilimme sepelfasaanin isäksi. Toinen kukko oli väritykseltään samanlainen, kuin luontofilmeistä nähdään.

 

Keväällä toinen kukko katosi, vain tumma jäi.

Joku asioista tietävä arveli, että kahta kukkoa ei sovi samalle reviirille.

 

Samaan aikaan viiden kilometrin päähän vanhaan maataloon oli ilmaantunut fasaanikukko. Varmasti ei voitu tietää, mistä se oli peräisin, koska tuon maalaistalon kohdalla, järven vastarannalla oli kasvatettu fasaaneja edellisinä vuosina.

 

Kevään aikana fasaaneista yksi toisensa jälkeen katosi. Lumi oli jo monista paikoista sulanut, ja arvelin, että ne saavat jo muualta ruokaa ja valmistautuvat kohta pesimään.

Kun automaatilla ei ollut enää yksikään fasaani viikkoon käynyt, lähdin ajamaan paikalle, laittaakseni automaatin kesäksi suojaan ja samalla halusin käydä katsomassa mökkiä, miten se oli selvinnyt talvesta.

 

Lähestyin vanhaa kuusiaitaa, jonka suojassa ruokinta-automaatti oli, ja jonka suojaisaa alustaa fasaanit olivat aina tulleet jalkaisin syömään.

Silloin huomasin liikettä pienessä lumilaikussa, joka oli säilynyt aidan varjossa.

Kanahaukka oli tappanut fasaanikanan ja piti saaliistaan kiinni. Se tuijotti minua vihaisesti. Pääsin kahden metrin päähän ennen kuin haukka lähti pakoon.

 

Haukan tappama lintu oli vielä aivan lämmin.

Olin nähnyt kaukaa käsin niin paljon vaivaa melkein vuoden ajan, että tunsin surua. Jokunen kyynel tuli silmiin.

Ymmärsin, että kaikki fasaanit oli tapettu.

 

Jos muut fasaanikanatkin olivat tehneet viisi poikasta, kaikkiaan neljäkymmentä nuorta ja yhdeksän aikuista oli saanut surmansa.

 

Ajattelin jopa kanahaukkaa surumielisesti.

Ilmeisesti metsistä ei enää löydy sille riittävästi ruokaa, kun elinympäristö on muuttunut. Sen on pelastettava itsensä syömällä kaikki, minkä vain kiinni saa.

 

Suolinnut, peltolinnut, kanalinnut, kaikki ovat valtavasti vähentyneet. Pääskysiäkään ei enää löydy. Kivitaskun olen nähnyt viimeksi Lapissa seitsemänkymmenluvulla.

 

Kissoja ei ole lähelläkään, joten niitä ei voi syyttää fasaanien tuhosta. Matkaa kotikissoihin on viisi kilometriä ja viisi kilometriä pitkä järvi on vielä suojana siihenkin suuntaan.

 

Kaikki peltopyyt, joita samaan aikaan muutama metsästäjä otti ja laski luontoon ilokseen, kaikki nekin tapettiin.

Serkkuni kertoi iloisena seuranneensa, kun hänen hankkimansa peltopyyt rypivät kuivassa sannassa. Jo kahden viikon päästä ne olivat ahnaan haukan syömiä.

 

Äitini kertoi, että sodan aikana, varsinkin nälän talvena 1942 peltopyitä pyydettiin hänen kotonaan rysillä.

Yhteen rysään oli mennyt suuri parvi kerralla puimaladon seinustalta. Kun heinäladot katosivat ja salaojitus sai vallan, viimeiset parvet katosivat, hän muisteli.

Nyt oli ajatus yrittää palauttaa peltopyitä kylälle ja niiden lisäksi fasaaneja.

Linnut haettiin Liperistä asti. Kuljetus sujui erinomaisesti.

 

Tuntuu ikävältä, että koko hanke lähti hyvin käyntiin, mutta se kärsi täydellisen tuhon. Kanahaukat olivat johtava syy siihen, että sepelfasaanistakin jäi vain kaunis muisto.

Toisaalta on ymmärrettävä, että peltopyyt elivät aikoinaan toisenlaisessa, niille paremmassa maailmassa.

Tähän maailmaan ne eivät kuulu, kuten ei Ihmemaan Liisakaan.

Kaikki oli vielä hyvin: kaksi fasaanikukkoa ruokinta-automaatilla.