Kolme auringon nousua

 

Varhainen lintu löytää madon, sanotaan.

Tänä vuonna kanalintuja on ollut runsaasti, mutta pyy on edelleen parempi pivossa kuin kymmenen oksalla. 

Metsästys on vaikea tapa hankkia paisti. Helpompi on ostaa lihaa kaupasta, jossa on tarjolla ihmisen pakkoruokkimaa elukkaa monessa muodossa: tuoreena, keittolihana, valmiiksi maustettuna tai pidemmälle jalostettuna. On kinkkua, leikkelettä, savulihaa ja makkaroita. Löytyy vielä silavaakin.

Varustauduin jo aamupimeällä kahden naamioverkon pätkän kanssa syksyiseen metsään. Asetin verkot kiilan muotoon mäntyvaltaiseen seutuun, jossa kyllä seassa näkyi muutamia koivujakin. Tässä paikassa ovat teeret pitäneet keväisin peliään, sekä myöskin pienen rotkojärven jäällä, jonka rantamaata tämä paikka on.

Suuri nautinto on nauttia aamupala ulkosalla. Kaadan kuumaa kahvia kuksaan ja kaivan repun taskusta eväät: halkaistuja sämpylöitä, joissa on juustoa välissä. En jaksanut tänä aamuna keittää kahta kananmunaa, jotka suolan kanssa maistuvat kuin  herkut herrojen pöydässä. Ekstrana on vielä toiselle kupilliselle suuri ja ilmava voisuolasarvi, kroissantti. Mitä puuttuu? Kasvikset!

 

Kajo käy, itä on jo punainen. Äkkiä selän takaa kuuluu rupistelua ja kotkotusta. Linnut ovat tulleet aivan selän taakse! On pakko olla liikkumatta kuin suuresta rikoksesta tuomitun.

Kukukruu mainitaan moneen kertaan. Äkkiä teeret pelmahtavat lentoon, mutta kierroksen tehtyään asettuvat koivuihin haulikkohollille.

Lisää lyyrapyrstöisiä lentää mäntyihin järven yli.

 Korkealla harjulla aloittaa pääkukko pelinsä.

Ilma tuntuu täyttyvän teerien ääntelystä, suhautuksista ja kukukruusta.

On tuskallista, että otin mukaan vain kevyen kiväärin. Lintu hajoaa kappaleiksi, jos sillä ampuu kolmenkymmenen metrin päästä.

 

On vain odotettava. Äkkiä linnut valpastuvat. Jokaisella on kaula tikkusuorana, mikä merkitsee valmiutta pakoon.

Ja niin ne lähtevät ilman selvää syytä, ja jään yksin istumaan metsään juuri, kun tuntui, että saalis on käden ulottuvilla. Tätäkö se tiesi, uni suuresta teeriparvesta?

 Seuraavan aamuna otin mukaan haulikon luotiaseen lisäksi.

Teerien sinfonia alkoi taas juuri auringon noustessa. Ne niin leikkivät ja rymistelivät, etten ollut moista ennen nähnyt.

Leikillinen takaa-ajo toi yhden mustapukuisen kahdenkymmenen metrin päähän. Lintu oli päin. Työnsin haulikon naamioverkon aukosta esiin ja otin tähtäyksen rintapäähän. Salo repesi, kun ase pauhasi! Ällistys oli siitä isommasta päästä, kun teeri pakeni vasemmalle. Se teki ohilennon kuin Hornet- hävittäjä.

Tajusin, että lentoon ammuntaan viritetty haulikko vie ylös. Olisi pitänyt tähdätä niin, että lintu istuu tähtäinten päällä.

 Sadan metrin päässä männyn latvuksessa näkyi olevan kovin tumma oksan pää. Kiinnostuin siitä vasta kymmenen minuutin päästä, ja katsoin kiikarilla. Suuri musta teeri! Kaula oli jo valmiiksi tikkusuorana. Kun työnsin kivääriä naamioverkon alta tähtäysasentoon, teerikukko lähti ilman eri käskyä pakoon. Pettymyksen sietämätön painolasti lysäytti hartiat alas.

 

Kolmas kerta se toden sanoo, kuulee joskus mainittavan.

Niinpä otin raskaan tarkkuuskiväärini, joka on tavallisesti mukana hirvimetsällä. Siihen saa helposti lintupatruunoita.

 Tuuri toi viisitoistapäisen teeritokan sadan metrin päähän. Alustana oli   petäjän kanto, pehmustettuna nahkarukkasilla. Kahdeksankertainen suurennus on ottavin, minua on neuvottu. Teeri istui sivuttain mitään aavistamatta.

 Kun ase pamahti, teeret pakenivat valtavalla vauhdilla.

Saalista ei löytynyt. Sitä ei löytänyt tarkkanokkainen labradorikaan, joten ohihan se meni.

 Oudot jutut vaativat järkevän selityksen. Ravittuani itseäni kinkkuvoileivällä ja tulisella kahvilla tein maalitaulun ja ammuin 60 metrin matkalta hyvältä tuelta. Kuula kävi viisi senttiä vasemmalle ja ylös. Ilmankos teeri niin syvään kumarsi lähtiessään pakoon!

Pitäisi alkaa vähitellen uskoa, että lintupatruunan luoti ei käy samaan reikään raskaan hirviluodin kera. Lukion fysiikkakin taitaa asiasta mainita.

 

No, luottamus Saksan armeijan alihankkijan kiikariin ei ollut vielä menetetty, muutoinhan maailman kirjat vallan sekaisin olisivat, tuumailin.

 Miten saisin linnut tulemaan haluttuun paikkaan niin, että passipaikan voisi valita sopivan matkan päästä?

 Ajatus teeren kuvista tulvahtaa mieleen miellyttävänä hyökynä.

Koska on vapaapäivä ajan kiihkeän ajattelun valtaamana rautakauppaan. Ostan seitsemän senttiä pitkiä torx- ruuveja. Valitsen sopivan kokoisen kulmaraudan ja suoran levyn, joissa on reikiä. Niitä käytetään rakennuksilla kiinnityksiin. Etsin kaupasta myös jämäkän saranan. Katson, että sen lehdet ovat pitkät ja niissä on riittävästi reikiä ruuveille.

 

Sahaan pyörösahalla halki kaksi harmaantunutta, mutta virheetöntä viiden tuuman lautaa. Ne ovat nelimetrisiä. Niistä syntyy kahdeksan metriä pitkä salko, kun ruuvaan toisen laudan puolikkaan toista vasten.

Ruuvit tulevat noin kuudenkymmenen sentin välein, ja jatkoksen yli menevän sivuriman pituuden määräksi katson puolitoista metriä. Pää päätä vasten tulevan liitoskohdan vahvistan kaksikymmentä senttiä pitkällä reikälevyllä.

 Salon tyvipäähän kiinnitän saranan ja kulmaraudan jo kotona valmiiksi. Latvapäähän poraan reiän, jonka läpi menee parahiksi kymmenen senttiä pitkä kierretangon pätkä. Riman molemmin puolin asetetut mutterit pitävät sen tiukasti paikoillaan. Kahden lisämutterin ja suurien neliön muotoisten prikkojen avulla syntyy sopiva kulkutie narulle, kuten lipputangossakin. Liukastukseksi tähän prikkojen väliin kierrän kymmenkunta kierrosta ohutta muovinauhaa, jota tavallisesti käytetään metalliputkien jatkoksissa tiivisteenä.

 Naruksi valitsen kolme milliä paksun punotun pyykkinarun. Se on samanlaista kuin lippunaru, mutta ohuempaa. Naruun laitan kaksi rautalankakoukkua parin metrin välein. Vielä kiinnitän yhdellä ruuvilla salon alaosaan kymmenen senttiä pitkän puutapin, jotta narun saa kiinnitettyä kunnolla, kun kuvat ovat paikoillaan.

 

Minulla on kaksi tyroxista teeren kuvaa vanhastaan. Työnnän moottorisahan viilan kuvan läpi sen mahassa olevan syvennyksen kautta. Sidon mutterin rautalankaan, jonka vapaan pään työnnän reiästä läpi. Lankaan tulee selän puolelle sentin läpimittainen kiinnikerengas. Kokeilu osoittaa, että kuva riippuu renkaasta tasapainoisessa asennossa

 Aikaisemman vahtipaikan etelän puolella on korkeahko harju, johon asti on parikymmentä vuotta sitten vanha metsä kaadettu pois. Aukolle on jätetty suuria mäntyjä siemenpuiksi. Karussa maassa kasvaa siellä täällä vanhoja, tiheäoksaisia kuusia ja koivuja. Niitä ei ole motomies kelpuuttanut.

 Salko on yllättävän jämäkkä. Se kulkee pahemmin notkumatta auton taakkatelineellä.

Asennusreissulle otan mukaan kevyen moottorisahan ja akkuporakoneen sopivan torxpään kera sekä ruuveja.  

Vaimo lähtee avustajaksi, sillä kannettavaa on liikaa yhdelle miehelle. Kuvat, ruuvit ja porakone kulkevat hyvin repussa. Niiden mukaan työnnän vielä naamioverkotkin.

 

Yksi lepotauko on välttämätön harjulle noustessa, sillä maasto on vaivalloista kävellä. Paikoittain on kivirakkaa, jossa on vain ohut kuntta päällä.

 Vahtipaikka katseluttaa vähän aikaa.

Onneksi löytyy kaksi lähekkäin kasvavaa koivua, joista toisen kaadan puolen metrin kantoon. Latvuksesta sahaan kaksi kolmimetristä pätkää ja karsin niistä oksat toiselta puolelta pois. Tuoreet koivut ovat raskaita raahata, mutta vaimon antama lisäteho auttaa sopivasti. Puutavarasakset unohtuivat kiireen hötäkässä pois. Nyt niitä olisi tarvittu.

Haulikkohollin päässä nostamme latvukset pystyyn vastakkain, jolloin syntyy tiipiitä muistuttava rakennelma. Sen keskellä ei ole oksia. Kierrän naamioverkon suojaksi ympärille, ja niin vahtipaikka on valmis.

 

Sahaan kantoon tasaisen pinnan ja sitä vastaan kohtisuoraan alaspäin otsapinnan. Siihen kiinnitän saranan vapaan lehden pitkillä ruuveilla. Yhdessä nostamme salkoa varovasti pystyyn päin. Se nousee kevyesti ja kiinnitys kantoon pitää. Menen ottamaan loppuvaiheessa vastaan, kun vaimo työntää. Kiinnitän kulmaraudan lopullisesti kantoon. Salko seisoo sopivasti niin, että se on osaksi vieressä kasvavan koivun oksain latvojen rungon puolella.

 Haluan vielä kokeilla kuvien nostoa paikoilleen. Systeemi pelaa virheettömästi, mutta vaatii sen, että kuva pannaan jo noston alussa molempien narujen ja salkopuun väliin. Muuten kaave jää hieman kallelleen ja takertelee koivun oksiin ikävästi.

 

Kokeilun jälkeen vien kuvat kotukseen odottamaan. Tulomatkalla löydän sopivan kiväärimiehen paikan sadan metrin päästä suuren kiven katveesta. Sammalpeitteisen kiven päältä on hyvä ampua taivasta vasten kuvastuvia teeriä kuvaussalon lähellä kasvaviin koivuihin ja siemenpetäjiin.

 Työskentelen kiihkeästi kaksi ja puoli päivää virkapaikalla. 

Homma sujuu kuin virran juoksu, sillä huolellisesti maastossa tehty valmistelu pomppaa yhtenään mieleen autuuttaen sen täydellisesti. Välillä ihan hymyilyttää. Naispuolinen avustaja huomaa sen ja kysyy, mikä nyt on niin hauskaa. Kerron, että kyseessä ei ole sen vakavampi juttu kuin teeren metsästys!

 

Ajan torstaina, kun työ loppuu eväiden ja koiran kanssa sadan kilometrin päähän metsästysmajalle. Paikka on kylmillään, joten ilta kuluu rakennuksen lämmityksessä, veden noudossa sekä päivällisen valmistuksessa rattoisasti.

 Teen jääkaappiin illalla valmiiksi voileipiä sekä pakkaan pieneen pussiin sokeria, lusikan, ja suolansirottimen. Aamulla voin keittää termokseen kahvin sekä kypsentää kattilassa kananmunat. Panen haulikon valmiiksi suojuspussiin ja patruunat metsästyspuvun taskuun. Annostelen noutavalle koiralle Minigrip- pussiin aamuaterian, ja työnnän annoksen valmiiksi repun läppätaskuun.

 

Puhelin antaa herätyssignaalinsa viideltä. Vilkaisen ovelta ulos. Siellä on sysipimeää.

Korva ei kuule tuulen huminaa, mikä merkitsisi suloisen, hyvin houkuttelevaisen unen jatkamista paksun villapeitteen alla.

Koirakin havahtuu makuupaikaltaan ja pyrkii ulos. Päästän pikimustan labradorin pimeyteen.

Juuri, kun kahvi on valmista ja munat jo pakattu lämpökennoon, koira raapaisee ovea. Sillä merkillä se on pienestä pitäen pyrkinyt sisälle.

Tummaksi sävytetyllä puuöljyllä käsiteltyyn oven pintaan on kulunut vuosien aikana vaaleampi kohta lukuisien sisälle pyrkimisten seurauksena. Vanhaa koiraa ei uusille tempuille voi opettaa, joten asiaan on vaikea puuttua.

 

Dieselmoottori käynnistyy hieman kakistellen viileässä lokakuun loppupuolen aamussa. Laseissa ei ole jäätä, vaan paksu huuru. Koira loikkaa vauhdin oton avustamana peräkonttiin. Nivelissä on jo kulumaa. Paikaltaan pompaten se ei enää pääse loikkaamalla paikoilleen, vaan joskus se pitää nostaa.

 Rastaita lähtee pimeältä tieltä vähän päästä pakoon. Mitähän ne tieltä hakevat? Ehkäpä kastematoja.

Pysäytän metsäautotien levennykselle ja päästän koiran jaloittelemaan. Raskasta koiraa on mahdoton kuljettaa vaikeassa maastossa taluttimella. Parhaiten nousu harjulle onnistuu, kun noutaja saa itse valita reittinsä. Käytän menomatkan aikana otsalamppua, koska minkäänlaista polkua ei ole.

 

Työnnyn vahtikotukseen, ja jätän sinne aseen ja repun sekä koiran hihnan. Kuvat vien paikoilleen heti, vaikka on vielä pimeää. Käsitykseni mukaan vahtipaikalla ei saa ryskää juuri ennen auringon nousua, muuten linnut eivät tule.

Lampussa on toiminto, jolla saa esille kapean, mutta voimakkaan valon. Totean sen avulla, että kuvat ovat hyvässä asennossa, ylempi metrin päässä koivun latvasta.

 

On aamupalan aika.

Vihellän hillitysti, ja labradori ilmestyy kotukseen pimeästä kuin aave.

Kytken sen ja sidon taluttimen toisen pään vankkaan oksaan. Näen otsalampun himmeämmän valotoiminnon avulla, että noutaja lipoo kieltään, kun kaivan sen annosta repusta. Kaadan kuivamuonan sammaleiden päälle. Siitä se häviää ahnaaseen kitaan.

Kaadan kuksaan kahvia ja nautin eväitä. Pieni nälkä huikaiseekin jo mahassa.  Kun saan syönnin alulle, sammutan otsalampun. On täysin kiireetön hetki, jonka soisi niin monelle nykypäivän hektisessä paineessa taistelevalle.

 

Jostain syystä olen juuri nyt erityisen huolissani naapurustossa asuvasta miehestä. En ole päässyt kunnon keskusteluun vuosikausiin, koska hänellä on niin paljon menoa. Kokemukseni mukaan ihminen pysäytetään tuolta yläilmoista käsin jossain vaiheessa.

 Tavallisimmat keinot näkyvät olevan auto- onnettomuus tai sairauskohtaus. Ei välttämättä itsellä, mutta lähipiirissä. Työni kautta tiedän niin monta esimerkkiä, että huoli on todellinen, konkreettinen.

 Mutta, mutta. Menepä sanomaan jotain nykypäivien tehopakkauksille! Siitä saa osakseen vain ihmettelyä, ja vaarana on välien katkeaminen. Aamuhetken filosofia johtaa noidankehään, josta on vain yksi ulospääsy: hoida vain ja ainoastaan omat asiasi!

 

Kun alan syödä kanamunaa on jo sen verran valoisaa, että näen sirottaa oikean määrän suolaa sen päälle. Koira tuijottaa silmää räpäyttämättä, kun voittamaton herkku pala palalta häviää sen isännän suuhun. Mustat silmät eivät hurmaa minua niin paljon, että luovuttaisin omastani mitään. Onhan peto jo saanut annoksensa.

 Aseen olen panostanut valmiiksi kuvien noston jälkeen.

Työntelen aamiaisastiat reppuun ja nostan haulikon syliin.

Kello on kymmenen yli kuuden. Aikaisemmalla reissulla ensimmäiset teerien äänet kuuluivat tähän aikaan.

 

Nyt on taivas paksussa pilvessä, joten aikataulu voi heittää, aprikoin. Juuri silloin kuuluu kiväärin laukaus idän puolelta. Sitä edelsi hiuksenhienosti selvä osuman ääni.

Hetken päästä näen naamioverkon aukosta, että teeriparvi lentää laukauksen suunnalta päin. Linnut kaartavat juuri tänne, harjulle! Huomasivatpas kuvat.

 

Ensimmäiset laskeutuvat mäntyihin, mutta kolme tulee koivuun, jossa on kuvaussalko. Tähtään nuorta kukkoa, joka on muita alempana.

Kun lintu istuu kiskon päällä, laukaisen heti. Teeri suistuu alas, muut pakenevat.

Komennan noutajan hakuun. Vanhalla rutiinilla kokenut koira tuo saaliin kotukseen ja pudottaa sen maahan. Niin se on aina tehnyt, jos lintu on kuollut, mutta pitää kiinni, jos ammutussa on elon merkkejä.

 Suolistan teeren heti, ja napsautan puukolla poikki pienen katajan oksan, mikä selän takaa työntyy kotukseen. Sen työnnän linnun vatsaonteloon ja käärin sitten saaliin sanomalehteen. En ole antanut periksi muovipussin helppoudelle.

 Kuulen kuinka teerien soidin alkaa aikaisemmalla vahtipaikalla harjun pohjoispuolella lähellä järven rantaa.

 

Otan toisen kupillisen kahvia.  Näen samalla, että pilviverho repeilee idässä päin ja kirkas myöhäissyksyn aurinko valaisee maisemaa. Teerien soidin on huipussaan. Suhauksia kuuluu monelta suunnalta.

 Päätän kokeilla pilliä. On vaikea sanoa, vastaavatko teeret, sillä muutenkin ne ääntelevät kiihkeästi.

Äkkiä kuuluu suhinaa, ja pieni parvi laskeutuu kuvien lähelle sekä isoon mäntyyn, joka on sopivan matkan päässä.

Teeret keskustelevat ja yleisin sana on kukukruu.

Otan männyssä sivuttain istuvan teeren jyvälle ja ammun.

Osuma taas!

Parvi heittäytyy siivilleen alarinteen suuntaan.

Noutaja tekee työnsä kiireettömästi, mutta huolellisesti.

 

Päätän lopettaa metsästyksen tältä syksyltä tähän. Kaksi teertä on tämän vuoden saalis, ja se on riittävästi. Vuosikymmeniä kestänyt ketju ei nytkään katkennut.

Otan kuvat alas, mutta salon jätän paikoilleen patinoitumaan. Parhaimman kevätahavan aikaan on aikomuksena laskea salko alas ja käsitellä se perusteellisesti 25 % tervalla.

Sama käsittely on annettava kaikille osille säätä vastaan, myös kannolle, joka pitää kuoria puupinnalle. Kuorellinen koivu pehmenee nopeasti.

 

Naamioverkko saa jäädä paikoilleen, koska tulen taas huomenna nauttimaan aamiaista metsään.

Silloin mukana on aseen sijasta kamera, jolla koetan saada ystäväni teeret siirrettyä bittimaailmaan ikuiseen elämään!

En tunne olevani juurikaan vaarallinen tyyppi luonnon eläimille, vaan enempi säästäväinen. Ei nykyään kenenkään ammatti voi olla metsästäjä, vaan tulot ruokaan tulevat muuta reittiä pitkin. 

Hetken viivähdettyään takuuvarmasti killingit myös poistuvat toista, salaperäistä reittiään, sillä niillä ei ole pysyväistä asuinsijaa luonani.

Teeriä huurteisessa marraskuun metsässä.