Kolme auringon nousua
Varhainen lintu löytää madon, sanotaan.
Tänä vuonna kanalintuja on ollut runsaasti, mutta pyy on edelleen parempi pivossa kuin kymmenen oksalla.
Metsästys on vaikea tapa hankkia paisti. Helpompi on ostaa lihaa kaupasta, jossa on tarjolla ihmisen pakkoruokkimaa elukkaa monessa muodossa: tuoreena, keittolihana, valmiiksi maustettuna tai pidemmälle jalostettuna. On kinkkua, leikkelettä, savulihaa ja makkaroita. Löytyy vielä silavaakin.
Varustauduin jo aamupimeällä kahden naamioverkon
pätkän kanssa syksyiseen metsään. Asetin verkot kiilan muotoon mäntyvaltaiseen
seutuun, jossa kyllä seassa näkyi muutamia koivujakin. Tässä paikassa ovat
teeret pitäneet keväisin peliään, sekä myöskin pienen rotkojärven jäällä, jonka
rantamaata tämä paikka on.
Suuri nautinto on nauttia aamupala ulkosalla. Kaadan
kuumaa kahvia kuksaan ja kaivan repun taskusta eväät: halkaistuja sämpylöitä,
joissa on juustoa välissä. En jaksanut tänä aamuna keittää kahta kananmunaa,
jotka suolan kanssa maistuvat kuin herkut herrojen pöydässä. Ekstrana on vielä
toiselle kupilliselle suuri ja ilmava voisuolasarvi, kroissantti. Mitä puuttuu?
Kasvikset!
Kajo käy, itä on jo punainen. Äkkiä selän takaa kuuluu
rupistelua ja kotkotusta. Linnut ovat tulleet aivan selän taakse! On pakko olla
liikkumatta kuin suuresta rikoksesta tuomitun.
Kukukruu mainitaan moneen kertaan. Äkkiä teeret
pelmahtavat lentoon, mutta kierroksen tehtyään asettuvat koivuihin
haulikkohollille.
Lisää lyyrapyrstöisiä lentää mäntyihin järven yli.
Ilma tuntuu täyttyvän teerien ääntelystä,
suhautuksista ja kukukruusta.
On tuskallista, että otin mukaan vain kevyen kiväärin.
Lintu hajoaa kappaleiksi, jos sillä ampuu kolmenkymmenen metrin päästä.
On vain odotettava. Äkkiä linnut valpastuvat.
Jokaisella on kaula tikkusuorana, mikä merkitsee valmiutta pakoon.
Ja niin ne lähtevät ilman selvää syytä, ja jään yksin
istumaan metsään juuri, kun tuntui, että saalis on käden ulottuvilla. Tätäkö se
tiesi, uni suuresta teeriparvesta?
Teerien sinfonia alkoi taas juuri auringon noustessa.
Ne niin leikkivät ja rymistelivät, etten ollut moista ennen nähnyt.
Leikillinen takaa-ajo toi yhden mustapukuisen
kahdenkymmenen metrin päähän. Lintu oli päin. Työnsin haulikon naamioverkon
aukosta esiin ja otin tähtäyksen rintapäähän. Salo repesi, kun ase pauhasi!
Ällistys oli siitä isommasta päästä, kun teeri pakeni vasemmalle. Se teki
ohilennon kuin Hornet- hävittäjä.
Tajusin, että lentoon ammuntaan viritetty haulikko vie
ylös. Olisi pitänyt tähdätä niin, että lintu istuu tähtäinten päällä.
Kolmas kerta se toden sanoo, kuulee joskus
mainittavan.
Niinpä otin raskaan tarkkuuskiväärini, joka on
tavallisesti mukana hirvimetsällä. Siihen saa helposti lintupatruunoita.
Saalista ei löytynyt. Sitä ei löytänyt tarkkanokkainen
labradorikaan, joten ohihan se meni.
Pitäisi alkaa vähitellen uskoa, että lintupatruunan
luoti ei käy samaan reikään raskaan hirviluodin kera. Lukion fysiikkakin taitaa
asiasta mainita.
No, luottamus Saksan armeijan alihankkijan kiikariin
ei ollut vielä menetetty, muutoinhan maailman kirjat vallan sekaisin olisivat,
tuumailin.
Koska on vapaapäivä ajan kiihkeän ajattelun valtaamana
rautakauppaan. Ostan seitsemän senttiä pitkiä torx- ruuveja. Valitsen sopivan
kokoisen kulmaraudan ja suoran levyn, joissa on reikiä. Niitä käytetään
rakennuksilla kiinnityksiin. Etsin kaupasta myös jämäkän saranan. Katson, että sen lehdet ovat
pitkät ja niissä on riittävästi reikiä ruuveille.
Sahaan pyörösahalla halki kaksi harmaantunutta, mutta
virheetöntä viiden tuuman lautaa. Ne ovat nelimetrisiä. Niistä syntyy kahdeksan
metriä pitkä salko, kun ruuvaan toisen laudan puolikkaan toista vasten.
Ruuvit tulevat noin kuudenkymmenen sentin välein, ja
jatkoksen yli menevän sivuriman pituuden määräksi katson puolitoista metriä.
Pää päätä vasten tulevan liitoskohdan vahvistan kaksikymmentä senttiä pitkällä
reikälevyllä.
Minulla on kaksi tyroxista teeren kuvaa vanhastaan.
Työnnän moottorisahan viilan kuvan läpi sen mahassa olevan syvennyksen kautta.
Sidon mutterin rautalankaan, jonka vapaan pään työnnän reiästä läpi. Lankaan
tulee selän puolelle sentin läpimittainen kiinnikerengas. Kokeilu osoittaa,
että kuva riippuu renkaasta tasapainoisessa asennossa
Asennusreissulle otan mukaan kevyen moottorisahan ja
akkuporakoneen sopivan torxpään kera sekä ruuveja.
Vaimo lähtee avustajaksi, sillä kannettavaa on liikaa
yhdelle miehelle. Kuvat, ruuvit ja porakone kulkevat hyvin repussa. Niiden
mukaan työnnän vielä naamioverkotkin.
Yksi lepotauko on välttämätön harjulle noustessa,
sillä maasto on vaivalloista kävellä. Paikoittain on kivirakkaa, jossa on vain
ohut kuntta päällä.
Onneksi löytyy kaksi lähekkäin kasvavaa koivua, joista
toisen kaadan puolen metrin kantoon. Latvuksesta sahaan kaksi kolmimetristä
pätkää ja karsin niistä oksat toiselta puolelta pois. Tuoreet koivut ovat
raskaita raahata, mutta vaimon antama lisäteho auttaa sopivasti.
Puutavarasakset unohtuivat kiireen hötäkässä pois. Nyt niitä olisi tarvittu.
Haulikkohollin päässä nostamme latvukset pystyyn
vastakkain, jolloin syntyy tiipiitä muistuttava rakennelma. Sen keskellä ei ole
oksia. Kierrän naamioverkon suojaksi ympärille, ja niin vahtipaikka on valmis.
Sahaan kantoon tasaisen pinnan ja sitä vastaan
kohtisuoraan alaspäin otsapinnan. Siihen kiinnitän saranan vapaan lehden
pitkillä ruuveilla. Yhdessä nostamme salkoa varovasti pystyyn päin. Se nousee
kevyesti ja kiinnitys kantoon pitää. Menen ottamaan loppuvaiheessa vastaan, kun
vaimo työntää. Kiinnitän kulmaraudan lopullisesti kantoon. Salko seisoo
sopivasti niin, että se on osaksi vieressä kasvavan koivun oksain latvojen
rungon puolella.
Kokeilun jälkeen vien kuvat kotukseen odottamaan.
Tulomatkalla löydän sopivan kiväärimiehen paikan sadan metrin päästä suuren
kiven katveesta. Sammalpeitteisen kiven päältä on hyvä ampua taivasta vasten
kuvastuvia teeriä kuvaussalon lähellä kasvaviin koivuihin ja siemenpetäjiin.
Homma sujuu kuin virran juoksu, sillä huolellisesti maastossa tehty valmistelu pomppaa yhtenään mieleen autuuttaen sen täydellisesti. Välillä ihan hymyilyttää. Naispuolinen avustaja huomaa sen ja kysyy, mikä nyt on niin hauskaa. Kerron, että kyseessä ei ole sen vakavampi juttu kuin teeren metsästys!
Ajan torstaina, kun työ loppuu eväiden ja koiran
kanssa sadan kilometrin päähän metsästysmajalle. Paikka on kylmillään, joten
ilta kuluu rakennuksen lämmityksessä, veden noudossa sekä päivällisen
valmistuksessa rattoisasti.
Puhelin antaa herätyssignaalinsa viideltä. Vilkaisen ovelta ulos. Siellä on sysipimeää.
Korva ei kuule tuulen huminaa, mikä merkitsisi
suloisen, hyvin houkuttelevaisen unen jatkamista paksun villapeitteen alla.
Koirakin havahtuu makuupaikaltaan ja pyrkii ulos.
Päästän pikimustan labradorin pimeyteen.
Juuri, kun kahvi on valmista ja munat jo pakattu
lämpökennoon, koira raapaisee ovea. Sillä merkillä se on pienestä pitäen
pyrkinyt sisälle.
Tummaksi sävytetyllä puuöljyllä käsiteltyyn oven
pintaan on kulunut vuosien aikana vaaleampi kohta lukuisien sisälle pyrkimisten
seurauksena. Vanhaa koiraa ei uusille tempuille voi opettaa, joten asiaan on
vaikea puuttua.
Dieselmoottori käynnistyy hieman kakistellen viileässä
lokakuun loppupuolen aamussa. Laseissa ei ole jäätä, vaan paksu huuru. Koira
loikkaa vauhdin oton avustamana peräkonttiin. Nivelissä on jo kulumaa.
Paikaltaan pompaten se ei enää pääse loikkaamalla paikoilleen, vaan joskus se
pitää nostaa.
Pysäytän metsäautotien levennykselle ja päästän koiran
jaloittelemaan. Raskasta koiraa on mahdoton kuljettaa vaikeassa maastossa
taluttimella. Parhaiten nousu harjulle onnistuu, kun noutaja saa itse valita
reittinsä. Käytän menomatkan aikana otsalamppua, koska minkäänlaista polkua ei
ole.
Työnnyn vahtikotukseen, ja jätän sinne aseen ja repun
sekä koiran hihnan. Kuvat vien paikoilleen heti, vaikka on vielä pimeää.
Käsitykseni mukaan vahtipaikalla ei saa ryskää juuri ennen auringon nousua,
muuten linnut eivät tule.
Lampussa on toiminto, jolla saa esille kapean, mutta
voimakkaan valon. Totean sen avulla, että kuvat ovat hyvässä asennossa, ylempi
metrin päässä koivun latvasta.
On aamupalan aika.
Vihellän hillitysti, ja labradori ilmestyy kotukseen
pimeästä kuin aave.
Kytken sen ja sidon taluttimen toisen pään vankkaan
oksaan. Näen otsalampun himmeämmän valotoiminnon avulla, että noutaja lipoo
kieltään, kun kaivan sen annosta repusta. Kaadan kuivamuonan sammaleiden
päälle. Siitä se häviää ahnaaseen kitaan.
Kaadan kuksaan kahvia ja nautin eväitä. Pieni nälkä
huikaiseekin jo mahassa. Kun saan
syönnin alulle, sammutan otsalampun. On täysin kiireetön hetki, jonka soisi
niin monelle nykypäivän hektisessä paineessa taistelevalle.
Jostain syystä olen juuri nyt erityisen huolissani
naapurustossa asuvasta miehestä. En ole päässyt kunnon keskusteluun
vuosikausiin, koska hänellä on niin paljon menoa. Kokemukseni mukaan ihminen
pysäytetään tuolta yläilmoista käsin jossain vaiheessa.
Kun alan syödä kanamunaa on jo sen verran valoisaa,
että näen sirottaa oikean määrän suolaa sen päälle. Koira tuijottaa silmää
räpäyttämättä, kun voittamaton herkku pala palalta häviää sen isännän suuhun.
Mustat silmät eivät hurmaa minua niin paljon, että luovuttaisin omastani
mitään. Onhan peto jo saanut annoksensa.
Työntelen aamiaisastiat reppuun ja nostan haulikon
syliin.
Kello on kymmenen yli kuuden. Aikaisemmalla reissulla
ensimmäiset teerien äänet kuuluivat tähän aikaan.
Nyt on taivas paksussa pilvessä, joten aikataulu voi
heittää, aprikoin. Juuri silloin kuuluu kiväärin laukaus idän puolelta. Sitä
edelsi hiuksenhienosti selvä osuman ääni.
Hetken päästä näen naamioverkon aukosta, että
teeriparvi lentää laukauksen suunnalta päin. Linnut kaartavat juuri tänne,
harjulle! Huomasivatpas kuvat.
Ensimmäiset laskeutuvat mäntyihin, mutta kolme tulee
koivuun, jossa on kuvaussalko. Tähtään nuorta kukkoa, joka on muita alempana.
Kun lintu istuu kiskon päällä, laukaisen heti. Teeri
suistuu alas, muut pakenevat.
Komennan noutajan hakuun. Vanhalla rutiinilla kokenut
koira tuo saaliin kotukseen ja pudottaa sen maahan. Niin se on aina tehnyt, jos
lintu on kuollut, mutta pitää kiinni, jos ammutussa on elon merkkejä.
Otan toisen kupillisen kahvia. Näen samalla, että pilviverho repeilee idässä
päin ja kirkas myöhäissyksyn aurinko valaisee maisemaa. Teerien soidin on
huipussaan. Suhauksia kuuluu monelta suunnalta.
Äkkiä kuuluu suhinaa, ja pieni parvi laskeutuu kuvien
lähelle sekä isoon mäntyyn, joka on sopivan matkan päässä.
Teeret keskustelevat ja yleisin sana on kukukruu.
Otan männyssä sivuttain istuvan teeren jyvälle ja
ammun.
Osuma taas!
Parvi heittäytyy siivilleen alarinteen suuntaan.
Noutaja tekee työnsä kiireettömästi, mutta
huolellisesti.
Päätän lopettaa metsästyksen tältä syksyltä tähän.
Kaksi teertä on tämän vuoden saalis, ja se on riittävästi. Vuosikymmeniä
kestänyt ketju ei nytkään katkennut.
Otan kuvat alas, mutta salon jätän paikoilleen
patinoitumaan. Parhaimman kevätahavan aikaan on aikomuksena laskea salko alas
ja käsitellä se perusteellisesti 25 % tervalla.
Sama käsittely on annettava kaikille osille säätä
vastaan, myös kannolle, joka pitää kuoria puupinnalle. Kuorellinen koivu
pehmenee nopeasti.
Naamioverkko saa jäädä paikoilleen, koska tulen taas
huomenna nauttimaan aamiaista metsään.
Silloin mukana on aseen sijasta kamera, jolla koetan
saada ystäväni teeret siirrettyä bittimaailmaan ikuiseen elämään!
En tunne olevani juurikaan vaarallinen tyyppi luonnon eläimille, vaan enempi säästäväinen. Ei nykyään kenenkään ammatti voi olla metsästäjä, vaan tulot ruokaan tulevat muuta reittiä pitkin.
Hetken viivähdettyään takuuvarmasti killingit myös poistuvat toista, salaperäistä reittiään, sillä niillä ei ole pysyväistä asuinsijaa luonani.
Teeriä huurteisessa marraskuun metsässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti