Mykykeitto eli tappaiskeitto

Lapsuudessani oli hyvin tavallista eläinten kotiteurastus. Isäni oli siinä hommassa spesialisti. Se saattoi johtua siitä, että hänellä oli sopiva ase työhön. Pistooli oli Browning Modell 1910, kaliiberi 7.65x17. Kuulat olivat nikkelin väriset ja hylsyn kannassa, nallin vieressä, oli rengas sinivihreää lakkaa. Se esti kosteutta joutumasta patruunan sisälle, ruutiin.

Pistooli oli ollut alun perin hänen Helsingissä metsänhoitajaksi lukeneen veljensä upseeripistooli. Kun isän veli kaatui 28.2. 1940 Talvisodan kovissa lopputaisteluissa vänrikkinä, asetoverit olivat tuoneet pistoolin isälleni. 

Tulituksessa toinen kahvan bakeliittilevyistä oli rikkoutunut. Puhdetöinä joku sotilas oli valmistanut visakoivusta uuden. Se oli kaunis.

Isä kulki vuosikausia pyynnön mukaan teurastamassa sikoja taloissa. Hän toi aina mukanaan pullossa vispattua verta, lihaa, maksaa ja munuaista mykykeittoa varten.

Minun piti olla usein teurastuksessa mukana, joten opin siinä mukana täysin sian lahtaamisen.

Illalla sialle, joka oli määrä tappaa ei annettu enää iltaeinettä. 

Aamulla karsinaan tuotiin paksu kerros puhtaita ruisolkia. Sitä ennen oli muuripadan alle pantu tulet. Vesi kuumennettiin kiehuvaksi asti.

Navettaan mentiin antamaan vähiä herkkuja sialle, joka innokkaana tuli ottamaan tarjouksia vastaan. Isä latasi ja varmisti Browningin jo ennen navettaan menoa.

Kun sika keskittyi ottamaan pientä makupalaa, isä ampui sitä läheltä silmien väliin. Sika putosi heti tajuttomana pehkuille.

Astuimme karsinaan. Isä pisti puukon sian kurkkuun, ja matalahko vati pantiin haavan alapuolelle. Koska eläimen terve sydän löi yhä, verta tuli runsaasti ulos. Vati tyhjennettiin isompaan astiaan, jossa äiti vispasi vispilällä verta kiivaasti.

Vispilä oli tehty suorista, kuorituista koivun oksista, ja se oli kertakäyttöinen.

Vispilän käytön tarkoitus oli saada verestä pois fibriinisäikeet, valkuaisainesäikeet, joiden liityttyä yhteen muiden hyytymistekijöiden kanssa, veri hyytyy ja klimppiytyy. Vispaus esti siis hyytymisen.

Äidin osuus loppui teurastuksessa siihen. Hän vei vispatun veren pois.

Jo kuollut sika vietiin lahtipenkkiin, jossa minä kaatelin kiehuvaa vettä kahden litran rautakauhalla ja isä veteli suurella puukolla kiehuvan veden pehmittämää karvaa ja ihon pintakerrosta pois. 

Koko iho kaltattiin, minkä jälkeen sika oli ulkoisesti täysin ajeltu kuin herrasmies naamavärkistään.

Lahtipenkistä sika nostettiin suureen, puhtailla oljilla päällystettyyn kelkkaan, jolla se marraskuun lumella vedettiin kujaan, joka oli läpiajettava paikka.

Siellä sika nostettiin riippumaan takajaloistaan suureen nylkykalikkaan, joka oli samanlainen kuin nykyäänkin jäniksen  nylkemisessä ja lihaamisessa käytetty apuväline.

Pakkasilmassa tehtiin lopullinen lahtuu, johon kuului sian paloittelu ja sisäelinten talteen otto sekä suolistus. 

Ohutsuolikin otettiin kerran 1950- luvulla talteen. Mummo pesi sen, käänsi ympäri, liotti ja pesi sekä huuhteli moneen kertaan. 

Suoli tuli Aleksis Kiven kirjoissakin mainittua sianmakkaraa varten. Voi, että se osasi olla hyvää syötävää lämpimänä ja tuoreena.

Kaikki tämä sujui minulta hyvin. Isä sanoikin, että kyllä sinusta puukkomies tulee. 

Kun kanalle tuli vanhuus ja muninta loppui, edessä oli teurastus. Minä pidin kiinni ja kanan kaulaa pölkyn päällä. Isoveli löi kanan kaulan poikki havuraudalla. Silloin piti heti heittää kana ilmaan ja se todella lensi päättömänä jonkun matkaa. Kun sydän pumppasi kaiken veren ulos, kana putosi puhtaaseen vitiin. Siitä se vietiin köyhennettäväksi ja korvennettavaksi.

Kanojen teurastus oli minulle vastenmielistä. Kaikilla talon asukkailla oli oma nimikkokana, josta pidettiin erityistä huolta. Sille haettiin vesiheinää ja otettiin talteen puinnin yhteydessä kirjavan pillikkeen ja saviheinän siemeniä erikoisherkuiksi.

Pölkyllä nimikkokana katsoi rehellisenä minua silmiin, ja sitten tuli salakavala noutaja, kun veli löi sitä havuraudalla kaulaan.

En pystynyt syömään kanaa lapsena, enkä ole syönyt sitä aikuisenakaan. Niin kovan aversion sain kanaruokaan lapsuudessa kanan luottamuksen pettämisestä.

Äidille isä leikkasi teurassian lihoja, mitkä äiti pieni keittiössä. 

Maksaa ja yhden munuaisen hän pieni sokeripalan kokoisiksi paloiksi. 

Kaikki nämä käristettiin valurautapannulla perusteellisesti ja siitä käristys siirrettiin paksurautaiseen pataan. Siihen pantiin vettä, suolaa ja mustapippuria. Perunoita, jotka oli kuorittu ja huuhdottu kaivokylmässä vedessä, lisättiin keittoon sen kiehuttua jo ainakin puoli tuntia.

Verestä ja suolatuista jauhoista äiti muotoili litteitä mykyjä, joita lisättiin kiehuvaan keittoon puukauhalla hitaasti yksi kerrallaan. 

Keiton päällä kiehuessaan mykyklimpit, joiden halkaisija saattoi olla kuudesta kahdeksaan senttiin ja paksuus puolitoista senttiä, kiinteytyivät vähitellen kuumuudessa.

Näiden valmistelujen jälkeen pyöreäpohjainen pata pidetiin lieden renkaita vähentäen suoraan tulen päällä ainakin kolme tuntia. Jos käytettiin leivinuunia, sinne pantiin tasapohjaisessa padassa mykykeitto muhimaan lähes koko iltapäivän ajaksi.

Vanhan ajan emäntien mukaan ruuan piti olla huolellisesti valmistettua ja täydellisesti kypsytettyä. Äiti näytti, miten kuution muotoinen, kypsä munuaisen pala hajosi, kun sitä painoi kahvelilla lautasen pohjaa vasten. Tässä testissä tarvittiin vain vähän voimaa.

Tunti ennen päivällistä äiti nosteli padasta pieniä maksan ja munuaisen palasia keitosta tassille, testasi kypsyyttä ja antoi meille koululaisille makupaloja. Voi, että oli herkullista.

Savossa ovat monet kaupat pitäneet perinnettä yllä ja määrättyinä viikon päivinä ovat kansalaiset saaneet ostaa mykykeiton aineksia kaupasta: tuoretta verta pullossa ja lihaa sekä sisäelimiä.

Äitini teki vielä korkeassa iässä leskenä ollessaan joskus mykykeittoa. 

Hän oli saanut perusteellisen koulutuksen tähän ruokaan talouskoulussa Kuopiossa. Harjoitteluun oli kuulunut toimiminen huushollerskana tohtori Tanskasen perheessä.

Äiti kertoi, että kyllä herrat söivät hyvin ennen sotia kotonaan. 

Kantarellien lakkienkin piti olla tasan kolme senttiä halkaisijalta, siis pieniä ja tuoreita. Sieniä joutui hakemaan torilta pärevakalla. Niistä oli tehty kastike metso- tai teeripaistille tai joskus sienikeittoa alkuruuaksi, kun Tanskasen perheeseen tuli sunnuntaina korkea-arvoisia vieraita päivälliselle. 

Miehet polttivat sikareita, joita ei maalla tunnettu ja ottivat aterian jälkeen arvokkaita juomia kahvin ohessa. Ja talouskoulun oppilas tarjoili huomaavaisesti.

Klaffissa oli viinaa monenlaista lajia aina tilanteen mukaiseen käyttöön. Silti humalassa eivät koskaan olleet vieraat eikä talon väki. 

Viinejä oli ollut kellarissa varalla aina joitakin pulloja niin kala kuin liharuualle. Tuolta ajaltako lienee tullut tapa pitää meillä kotona aina vierasvaroja: herkkuja vieraille ja yksi pullo viinaa pahan päivän varalle, jota ei koskaan tullut, ja sama pullo säilyi aina vaan.

Tohtorin leimalla varustetulla käskyllä oli voinut hakea viinakaupasta hyvää viiniä herrain pöytään, vaikka talouskoululainen oli alle 20- vuotias eikä itse tietenkään omistanut viinakorttia.

Ilmeisesti silloinkin rahalla oli se kuuluisa taivaallinen voima.