Tuulen osoitin

 

Ihmisen pitää useinkin punnita sitä, mistä päin tuuli käy noin niin kuin kuvaannollisesti. Äiti ilmaisi saman asian sanomalla, että pitää kuulostella, mitä maata jyty kulkee. Hän kun oli pitkään miniänä anoppinsa vallan alla, jos niin voidaan sanoa.

 Äiti oli tullut vihittynä morsiamena vuonna 1944 taloon. Juuri silloin oli Suomen rintamalla kriisi.

Sovitut kaksoishäät oli pahimpien viikkojen aikana kesäkuussa pitänyt perua. Oli ollut tarkoitus, että suurehkon talon poika ja tytär menevät naimisiin kaksoishäissä. Äitini oli tuo tytär ja enoni tietysti tuo talon poika.

 

Kun sotarintaman vaikea tilanne alkoi helpottaa, sotureiden lomavuorot eivät enää käyneet yksiin, ja molemmat parit vihittiin eri aikana.

Sota sotkee nykyäänkin monet hyvät aikeet, vaikka sen avulla harvoin ratkeavat ongelmat. Yleensä niitä tulee vain lisää.

 

Erityisen tarkasti jokaisen pitää kuulostella ja aistia työpaikkansa ilmapiiriä, sen henkeä. Työ ei suju, jos työvankkureiden rattaissa on santaa, joka lisää kiusallista kitkaa.

 Suku on se pahin, sanotaan. On paljon poikkeavia käsityksiä, mikä olisi se kaikille hyvä menettely. Aina tahtoo löytyä vastarannan kiiski, joka tekee kaiken monimutkaiseksi ja vaikeaksi.

 Joskus naapuritkin ovat huonoissa väleissä keskenään.

Sen tien alkuosassa, jonka peräpömpelissä on minun vapaa-ajan mökkini, on kaksi viittaa vasemmalle. Toinen on metallinen, musta, jonka kirjaimet ovat valkoiset. Siinä lukee Vastaranta.

Se varmaan alun perin tarkoitti rantaa, josta on hyvä tehdä vastoja saunaa varten.

Muistan, että kun olin lapsi, tuon paikan vesijättömaan koivuista käytiin tekemässä talveksi vastoja, jotka tuotiin venekyydillä kotiin. Hommaan osallistui koko perhe.

 

Vuosia sitten oli puhjennut Vastarannan mökin ja sen naapurin väen kesken riita, joka on vieläkin vailla ratkaisua.

Naapuri valmisti puusta hienon kyltin, joka on pultattu suureen siirtolohkareeseen. Siinä lukee näyttävin kirjaimin Myötäranta.

Myötärannassa oleminen tarkoittaa, että mennään purjetuulessa toisten kanssa hyvillä mielin eteenpäin!

On haluttu selvästi näpäyttää naapuria, koska hänen osoitekylttinsä merkitys lähestyy käsitettä vastarannan kiiski, siis riitainen, jossa on kaikki syy vallitsevaan pahuuteen.

 

Koulupoikana harrastin väkkäröiden tekemistä. Kyseessä on seipään nokkaan kiinnitetty vehje, jossa on runko ja pellistä tehty pyöreä pyrstö. Kärjessä pyörii propelli kovaa vauhtia, kun tuulee. Väkkärä kääntyy aina automaattisesti vasten tuulta.

Tällainen vehje pystytettiin puutarhaan. Uskottiin, että rastaat pelkäävät sen ääntä eivätkä uskalla syödä marjoja pensaista.

 Männyntaimikkoon vietiin myös väkkärä karkottamaan sieltä hirvet. On vaikea sanoa, tehosiko keino hirviin, sillä metsän eläimet tottuvat helposti juttuun, joka pitää aina vaan samaa ääntä eikä siitä seuraa mitään vakavampaa.

 Oli mielenkiintoista vuolla puukolla propelli eli potkuri. Se muistutti ensimmäisen maailmansodan hävittäjäkoneiden potkuria. Naulan reikä piti porata juuri oikeaan kohti, että potkuri pyörisi herkästi ja pysyisi tasapainossa.

 

Tein uuteen kotiini, joka valmistui syksyllä 1984, tuuliviirin puusta.

Koska tuuliviiri on levoton, sen kiinnitysnaulan reikä kului melko nopeasti liian isoksi, jolloin kovassa tuulessa laite piti ääntä. Puu kului pois, koska naula oli neliskulmainen.

 Kokeilin monenlaisia ratkaisuja, jotka toimivat aikansa, mutta koska rauta ruostuu ajan kanssa, omatekoinen liukulaakeri jämähti ennen pitkää jumiin. Tuulen suunta ei enää näkynyt oikein.

 Löysin romuna polkupyörän rauniolta pellon laidalta. Katse sattui etupyörän keskiöön. Siinäpä hyvä systeemi, herkkä ja kestävä.

Koska polkupyörän jätteet olivat pahasti ruosteessa, ostin Pienkonehuollosta etupyörän keskiön.

 Järjestin asiat niin, että keskiön akseli on pystyasennossa niin paljon ulkona kuin mahdollista alaspäin. Porasin reikiin, jotka on tarkoitettu pinnojen kiinnitykseen yhteensä neljä isompaa reikää. Niihin sopi parahiksi kaksi pitkää messinkistä pulttia.

Valmiissa tuuliviirissä ne lävistävät myös laitteen rungon, jolloin sen kiinnitys on vakaa ja varma, kun mutterit puristavat runkoa päältä ja alta.

 Porasin tuuliviirin tangon puiseen yläosaan parahiksi keskiön akselille sopivan reiän. Siihen tungin kaksikomponenttista liimaa. Kun työnsin akselin paikoilleen reikään, sen sisältä pursusi liika liima pois. Kuivatin sisällä voimakasta liimaa kaksi vuorokautta ennen kuin jatkoin projektia.

 

Tuuliviirin puuosan käsittelin ensiksi tervan kusella kahteen kertaan. Aineen kuivuttua kunnolla maalasin sen samalla mustalla maalilla kuin tuuliviirin varren metallisen alaosankin.

Tuuliviirin runko on kestopuuta, johon pensselöin tähän hyvin tarttuvan maalin. Kestopuuhun tarttuu tietääkseni kunnolla vain yksi maalilaatu. Tuulen osoittimen kärki on messinkipeltiä kuten pyrstökin. Vehje muistuttaa sivulta katsoen suurta nuolta. Metalliosiin sivelin niihin sopivan maalin.

Muutaman vuoden päästä muutin tuuliviirin väriä, kun suhkutin sen pintaan sinkkimaalia, jonka väri on siniharmaa. Tangon värin säilytin entisellään, mustana.

 Ennen paikoilleen asennusta täytin keskiön vaseliinilla, että se pysyisi herkästi vähäiseenkin ilman virtaan reagoivana.

 Olen mielissäni siitä, että tuulenosoittimeni onnistui. Se on äänetön eikä se ole kertaakaan jumiutunut.

Vaseliini on punaista, raskaan ajokaluston vaseliinia, koska arvelin sen kestävän parhaiten jatkuvaa rasitusta ja voitelevan hyvin. Niin näyttää käyneen.

Mökillä on takomosta 25 vuotta sitten ostettu soivan ukkometson muotoinen tuuliviiri. Se ei reagoi niin herkästi heikkoon tuulen viriin kuin kotitalon harjan yläpuolella tuulen suuntaa osoittava omatekoinen variantti.

Tuulen osoitin, jossa on polkupyörän etukeskiö herkkäliikkeisyyden vuoksi.

 

Tuuliviirin tanko on pitkä, jotta talven suuri lumimäärä ei peittäisi sitä.