Vahverot

Metsästys ja Kalastus – lehden toimittaja oli niin ihastunut eurooppalaisen saksanhirven amerikkalaisen vastineen metsästykseen, että kirjoitti artikkelin Kalliovuorten vedenjakajan wapitit. Pitkältä matkalta ammuttu laukaus osui laukkaavaa eläintä niskaan, ja eläin suistui jenkkien hämmästykseksi välittömästi kenttään.

Ihastuin itse vahveroihin kymmenkunta vuotta sitten. Sitä ennen poimin lammassieniä, joka on sama kuin haaparousku, karvarouskuja, leppärouskuja ja orakkaita. Silmä ei ollut oikein virittynyt vahveroiden värien aallonpituudelle.

Metsästyksen yhteydessä törmäsin keltavahveroon eli kantarelliin. Tuijotin keltaisia sieniä harvassa männikössä, jossa ne seisoivat tanakasti poronjäkälän ja seinäsammalen joukossa. Poimi sienet reppuun, ja vaimo teki niistä tuoreeltaan kastikkeen lihamurekkeen oheen. Makuhermot saivat saman säväyksen kuin näköaisti aiemmin!

Olen astunut monta askelta metsässä vuosien mittaan.

Kantarellit, jotka olen löytänyt, ovat aina kasvaneet rinteessä, monesti korkealla mäellä. Mänty tai kuusi on ollut alueen puulaji, ei koivu, kuten oppaat väittävät. Pesäkkeet ovat aina samassa paikassa vuodesta toiseen, ja paras satokausi kestää syyskuun ajan.

On kantarelleja löytynyt elokuussakin useasti. Tuntemani pesäkkeet ovat pieniä muutaman sienen esiintymiä, mutta kiertämällä viikon välein samat paikat uudelleen sieniä kertyy vähitellen kastikkeisiin ja keittoihin riittävästi.

Kantarellin lähimpään sukulaiseen törmäsin myöhemmin. Hämmästyin sienen vaatimatonta ulkonäköä. Sienen jalka on monesti kokonaan pöyheän sammalen sisässä. Sen keltainen väri paljastaa sukulaisuuden kantarelliin.

Suppilovahvero on satoisa sieni. Yksi laaja pesäke voi antaa sangollisen. Tämäkin sieni piileskelee rinnemailla, jopa soiden laiteilla.

Vanhat metsätraktorin urat ovat tyyppipaikkoja, jotka kannattaa tsekata. Pesäkkeet pysyvät vuodesta toiseen samassa paikassa, mutta metsänkäsittelylle sieni on herkkä. Pelkkä talvinen harvennushakkuu näyttää säikäyttävän suppilovahveron, ja se katoaa vuosiksi.

Aukkohakkuuta sieni ei kestä lainkaan. Arvelen, että kuivuus ja pakkanen sekä puiden kuolema ovat ratkaisevat tekijät, joka tuhoaa tämän arvokkaan metsän herkun rihmaston.

Suppilovahvero sietää hyvin yöpakkasia, ja niitä voi poimia lumiaikaan asti. Jäisenäkään nämä sienet eivät mene pilalle, vaan ovat sulatettuina ennallaan, yhtä herkullisia.

Koska sato on usein runsas, kannattaa hankkia sienikuivuri.

Kuivatut suppilovahverot voidaan murskata murukahvia muistuttavaksi pulveriksi, joka säilyy vuosia lasipurkissa kuivassa paikassa.

Kosteikoilla esiintyy melkein samanlainen sieni, kosteikkovahvero. Se on isompi ja jämäkämpi kuin sukulaisensa, mutta ylen harvinainen. Sekin esiintyy pesäkkeinä, jotka säilyvät samassa paikassa, jos luonto saa olla koskematon. Hyvänä vuonna sato voi olla uskomattoman runsas.

Olin poimimassa ainoasta tuntemastani pesäkkeestä näitä sieniä, kun tutkapannalla varustettu hirvikoira ilmestyi paikalle.

Arvasin aarteeni paljastuneen, mikä seikka on vahverohommissa kaikkein eniten pelätty tapaus!

Kohta paikalle tuli kiväärimies, joka valitteli, ettei koko alueelta löydy hirviä. Myönsin, että huippukoirat löytävät alueelta kaiken, ja tarkkakätiset miehet hoitavat loput.

Hirvikadon ainoa syy on pieni, vähän yli 10 grammaa painava lyijymötikkä, joka on puettu kuparivaippaan.

Sanoin poimivani ”suosieniä”, joita historia kertoo kerätyn pettuleivän lisukkeeksi nälkävuosina. Hirvimies ei onneksi ollut ollenkaan kiinnostunut sienistä, ja niin pelastuin!

Tämä syrjäinen, ihana pesäke on minulle hyvin tärkeä. Poimin sienet aina nopeasti, siivoamatta, sillä paikalla ei kärsi viipyä paljastumisen pelossa pitkään.

Samoin menettelen muidenkin arvosienten kanssa, sillä asia, jonka kaksi tuntee, ei ole enää mikään salaisuus!