Kovia tyyppejä

Yhteiskunnasta on aina löytynyt tyyppejä, joiden voima tai taidot hätkäyttävät muita.

Ensimmäinen toimi talvisodassa alueella, jossa oli ainainen vaara venäläisten läpimurtoon. Tykistöä ja kranaatinheittimiä oli vain vähän ja niihin ammuksia niin, että ammuntaan piti olla ainakin sadan vihollisen tiivis joukko ja upseerin lupa.

Isänmaan puolustaja ampui suojeluskuntakiväärillään noin viisisataa vihollista ja sen päälle suuren joukon konepistoolilla. Marsalkka Mannerheim ylensi miehistöön kuuluneen sotilaan suoraan vänrikiksi. Tämä sotilas kuului Karjalan heimoon ja oli pienviljelijä, joka Talvisodassa menetti kotinsa.

Jatkosodassa palkittiin Mannerheimin ristillä ryhmänjohtaja, joka oli samaa heimoa kuin edellinen.

Hän käytteli konepistoolia niin taitavasti, että siihen ei juuri muut pystyneet. Hän tuhosi pieniä vihollisosastoja yksinään ja toi vihollisen asemista tai niiden takaa tarpeellista sotamateriaalia.

Amerikkalaisten tutkimusten mukaan yksi prosentti sotilaista on täysin pelkäämättömiä. Heidän huomiokykynsä oikeasti terävöityy kriisitilanteissa, joissa he ovat parhaimmillaan. Tämä sotilas näyttää kuuluneen tuohon joukkoon.

Kun risti ja siihen kuuluva rahapalkinto, luovutettiin, sitä piti juhlia. Rahapalkinto vastasi sen ajan luutnantin tai kapteenin vuosipalkkaa. Tapporaha meni ryypätessä kurkusta alas nopeasti varsinkin, kun reilulla miehellä oli paljon kavereita.

                                                                                                                   

Mannerheim risti voitiin myöntää sotilasarvosta riippumatta poikkeuksellisista sotilaallisista ansioista, urheudesta vihollisen edessä tai taitavasta sotatoimien johtamisesta. Vain 191 sotilasta sai tämän kuuluisan kunniamerkin jatkosodan aikana tai heti sen jälkeen.

Sota kestää aina aikansa, ja sen jälkeen jompikumpi osapuoli maksaa sodan vahingot. Vaikka armeijamme pysäytti venäläiset, rauhan ehdoissa saneltiin valtava sotakorvaus maksettavaksi.

Tarvittiin kovia miehiä yhä, nyt siviilitöissä sotakorvausten maksamiseksi.

Oli kova työmies, joka teki halkoja silloinkin, kun muut eivät enää tulipalopakkasessa tarjenneet. Annan hänelle nimen Topi, joka ei ole oikea siksi, että hänen sukulaisiaan on yhä elossa.

Topi hakkasi halkoja kahden roitotulen välissä. Hän teki pitkää päivää. Syntyi pitkiä pinoja, jotka hän ajoi hevosella tien varteen kuorma-autojen saataville.

Kovat olivat silloin eväätkin. Kahden litran rautakauhassa käristetty silava antoi voimaa ankaraan ponnistukseen. Jäätyneet voileivät piti sulattaa nuotion lämmössä. Käristyksessä sulaneen rasvan syöjä ryyppäsi suoraan kauhasta, kun se oli vähän jäähtynyt.

Tupakkaa kului runsaasti tauoilla. Sekä ruoka että tupakka pakkasivat närästämään. Siihen auttoi ruokasooda tai lähes jäätymäpisteessä ollut vesi.

Harva jaksoi sahata tukkipuita yhden miehen justeerilla, mutta Topi teki niin. Kahdelle miehelle tarkoitettu justeerihan oli puun kaadossa todella tehokas, mutta yksin käytettävä malli vaati voimaa ja sitkeyttä. Puut karsittiin kirveellä, joka on raskasta työtä. Se on myös vaarallista, jos ei osaa hyvää tekniikkaa.

Neljä- ja viisikymmenluvun tukkipuut olivat järeitä. Tavalliset tukin pituusmitat olivat 18 – 23 jalkaa. Siinä oli haaste, kun tukkisaksilla nosti painavan tukin pankkorekeen yksinään. Saksien lisänä oli tarvetta kangelle ja köydelle. Tärkeintä tukinajossa oli valmistella ajoissa hevostie niin, että se kesti koko ajourakan ajan.

Suuria kuormia Topi ei ajanut, vaan säästi hevostaan, jota hän hoiti esimerkillisesti.

Metsässä ei pidä hätäillä, oli hänen mottonsa. Silloin meinasi pitää kiirettä, kun kirgiisit hyökkäsivät Kouran kylässä Syvärillä ja konekiväärissä oli vain yksi vyö jäljellä.

Hevoselle oli ainakin tusinan verran käskysanoja, jotka se osasi. Kaikkiin niihin liittyivät sanat varovasti tai ihan vähän.

Hän aloitti ajon varhain ja päätti sen illan hämärässä, mutta päivän urakan aikana oli hevoselle ja itselle taukoja sopivasti sekä keskellä päivää ruokatauko, joka kesti tunnin. Eräs vanha ajomies tunnusti, että hänelle nousi vedet silmiin, kun hän katseli Topin hevosen huoltoa ja käsittelyä.

Kerrottiin, että talviverkkoja kokiessa Topi pisti silloin tällöin irrottamansa kuoreen tai muikun raakana suuhunsa, puri ja nielaisi.

Hän oli kuullut rintamalla ollessaan, että Helsingissä oli joillekin määrätty suolahappotabletteja heikon ruuan sulatuksen vuoksi. Oli siis kyseessä niin sanottu hapoton maha.

No, yhtenä talviaamuna hän kertoi vaimolleen aamiaispöydässä, että lapamato kävi kurkussa aivan selvästi. Tulinen tee sen tyrmäsi ja otus painui alas

mahaan. Ulkohuoneessa mies oli jo edellisenä päivänä lypsänyt takapuolestaan ainakin viisi metriä lapamatoa, mutta varomaton vetäisy sai sen katkeamaan ennen kuin koko mato tuli ulos.

Oma diagnoosi oli hapoton maha. Miten muuten mato olisi mahalaukun kautta päässyt nousemaan kurkkuun asti?

No, lääkäri määräsi suolahappotabletteja jokaisella syönnillä nautittavaksi ruuan sulatuksen avuksi.

Mies teki tabletin kokoisen reiän leipäpalaan ja painoi sormellaan hapon päälle ja alle voita, sillä hän tiesi, että ruokatorvi ei kestä suolahappoa.

Koska vastaanotolla lääkäri havaitsi, että matotauti oli aiheuttanut jo anemian,

samoihin aikoihin lapamato sai häädön.

Murrosikä se teettää - varsinkin pojilla - jos minkälaisia kepposia. Yllä kuvattu mies oli kova saunomaan. Loppulöylyjä hänen kanssaan lauteilla ei kestänyt kukaan.

Varsinkin riihenpuinnin aikaan saunan piti olla hyvin kuumaksi lämmitetty, koska pöly piti saada ulos ihohuokosista.

Pojat, pahalaiset, laittoivat tuon hieman pelkäämänsä tyypin vakiopaikalle lauteelle viilajauhoja, jotka kuumenivat polttaviksi ankarassa lämmössä.

Pojat katselivat salaa ikkunan takaa miten käy, kun urho istuu tulikuumien rautajauhojen päälle.

Pila meni hukkaan, sillä vastuksille tunnoton Topi näytti vain hieman nytkähtävän istahtaessaan. Hän varmaan aavisti jotenkin kujeen eikä näyttänyt kipua lainkaan.

Kun on kriisi, tarvitaan mitan täyttäviä miehiä meidän tavallisten lisäksi.

Tätä seikkaa minulla on tapana muistaa neljäs kesäkuuta ja kuudes joulukuuta siten, että otan seisoaltaan pienen pikarillisen itsensä Mannerheimin mausteviinaa, jota saa erikseen tilaamalla Alkosta.

Aine on valmistettu Mikkeli Klubin salaisen reseptin mukaan, saman, jonka kehitti Marskin adjutantti Ragnar Grönvall sodan aikana.