Isoja lintuja

Isä hiihteli hyvällä hankikelillä metsässä samalla kuulostellen luonnon ääniä. Sattumalta sopiva pysähdyspaikka löytyi katkenneen kelohongan viereltä. Siihen voisi tehdä tulet ja samalla syödä evästä ja maistella termospullosta kahvia. Kelo oli katkennut vajaan kolmen metrin korkeudelta. Sitä lähestyessä kelosta hyppäsi suuri pöllö lentoon.

Havainto kiinnosti meitä kaikkia perheenjäseniä. Arvailtiin, mikä pöllö se voi olla.

Huuhkajia seudulla oli paljon. Oltiinhan Suomen jänismaakunnassa, Pohjois-Savossa. Isolle pöllölle riitti ruokaa. Huuhkajan selkäpiitä karmiva huhuilu kertoi petolinnun voimasta ja mahdista.

Isä arveli, että huuhkaja ei pesi katkenneen kelon pään syvennyksessä, vaan jyrkänteellä kalliolla tai jyrkän mäen rinteellä.

Tarhapöllö tunnettiin. Se oli pienempi ja sen pää muistutti hämmästyneen kissan naamaa. Se oli se joka puputti kevättalven iltoina.

Lehtopöllön ääni tiedettiin. Se oli harvalukuinen, ja sitä oli vaikea päästä lähestymään.

Heräsi suuri halu saada tietää isän huomaaman pöllön nimi ja luonto.

Isoveli valmisti vanhasta katiskasta, jonka pohja oli jo ruostunut puhki, pöllönpyyntilaitteen. Katiskan aitaverkko poistettiin, ja vähä vähältä muotoutui pyöreäkantinen verkkolaite, jolla ei ollut pohjaa. Kanteen kiinnitettiin manillanarulla pitkä riuku, jonka avulla pyydys oli tarkoitus lyödä salaa kelon päähän, jolloin hautova pöllö jäisi ansaan.

Kun yhä vallitsi hyvä hiihtokeli, pyydys vietiin isän neuvomalle paikalle. Minun ja veljen piti opetella hiihtämään taakan kanssa samaan tahtiin.

Kun lähestyimme keloa, näimme, että pöllö lähti pakoon sadan metrin päästä.

Useita pyyntiyrityksiä tehtiin, mutta lintu lähti hyvissä ajoin pakoon, eikä onnistuminen ollut lähelläkään.

Isä sanoi, että pitää odottaa pehmeää lunta hankiaisen päälle ja myrskysäätä, sillä luonnon eläimen kuulo on niin hyvä, että sitä ei vähällä yllätetä.

Paras oli hiipiä suksilla viimeiset parisataa metriä ja kuunnella välillä pitkiä taukoja pitäen, isä opasti.

Tuuli kääntyi ja lumipyry alkoi kaakosta. Metsä humisi ja konkelopuut natisivat ja kihnuttivat. Lumihiutaleet leijailivat suurina tuulen mukana suoraan kasvoille, kun hiihdimme hiljaa kohti pöllön pesäpaikkaa. Näkyvyys oli heikko, vaikka suuripuinen metsä hillitsi tuulen raivoa.

Loppumatka hiihdettiin hyvin varovaisesti. Jäin parinkymmenen metrin päähän, kun isoveli hiipi lähemmäs.

Hän pääsi kiinni pyydyksen riukuun ja hivutti sen sopivaan asentoon. Päälle lyönti onnistui, ja pöllö jäi satimeen.

Veli otti nopeasti sukset jaloistaan ja alkoi kiivetä keloon. Silloin pöllö ponnistautui kelon yläosan reunasta vasten pyydyksen kansiosaa, sai sen nousemaan sen verran, että se pääsi karkuun juuri, kun veli oli päässyt lähelle.

Harmitti kovin, ja harmi sai miettimään. Päätimme, että jos vielä tilaisuus tulee, isoveljen pitää painaa riukua alaspäin, kunnes minä ehdin vuorostani painamaan. Sitten veli kiipeää ja hakee pöllön satimesta paksut rukkaset kädessä.

Seuraavaa itä- tai kaakkoistuulta saimme odotella viikon päivät. Tyynellä ja kirkkaalla ilmalla ei kannattanut yrittää, niin monesti olimme tehneet turhan reissun. 

Onneksi siihen aikaan riitti talvisia pyryjä. Niiden takia hevosteillä ja kalanpyydyksillä piti olla viitoitus, sillä kaikki jäljet katosivat näkyvistä kunnon talvimyräkässä.

Uudella yrityksellä lumisade ja tuuli olivat vielä voimakkaammat, ja kaikki onnistui.

Kun veli pudotti laitteen kelon nokkaan, pöllö yritti paeta, mutta vastus oli sille liian suuri. Minä painoin riukua topakasti sillä aikaa kun veli kiipesi ylös. Hellitin painamista pyynnön mukaan niin, että veli pystyi ujuttamaan lapasen ja paksun, kyynärvarren puoliväliin asti ulottuvan rukkasen suojaaman kätensä kiinni pöllön jalkoihin.

Kun sain pyynnön, kohotin pyydyksen tieltä pois ja kiirehdin tukemaan veljeä jalkapohjista, kun hän aloitti hitaan laskeutumisen.

Panin siteet kiinni veljelle ja ojensin toiseen käteen sauvat, sillä pöllöä täytyi pidellä kaukana kasvoista, ettei se voisi repiä nokallaan. Onneksi tulolatu oli hyvä ja maat olivat tasaiset paluumatkalla.

Kotona laitoimme pöllön ennakkoon valmistettuun katiskaverkosta tehtyyn häkkiin. Sen kansi aukesi ja siinä oli pieni aukko, josta oli tarkoitus panna sille ruokaa.

Häkissä oli runsaasti kuivaa heinää sen varalle, jos lintu haluaisi valmistaa siihen nukkumista varten pesän.

Tarjosimme pöllölle pieniä, tuoreita kaloja, joita saimme katiskoista, mutta ne eivät sille kelvanneet.

Pöllö piti usein naksutusta, kuin sillä olisi hätä.

Saimme nakilla vilja-aitasta rotan ja pikkunakilla talitiaisen.

Tiaisen pöllö otti tiukasti kynsiinsä, mutta ihmisten läsnä ollessa se ei ruvennut syömään.

Seuraavana aamuna saaliista oli jäljellä vain höyheniä.

Koska näytti siltä, että riittävää ravintoa oli vaikea linnulle säännöllisesti saada, ja koska se yhtenään piti naksuttavaa ääntä, päätimme laskea sen vapaaksi. Naksutus viittasi joko nälkään tai muuhun hätään, ja se tuntui pahalta. Pöllö varmaan kaipasi kotiinsa ja puolisonsa luokse eikä se viihtynyt häkissään. Tämän ymmärsin selvästi vasta tultuani aikuiseksi.

Häkki vietiin ulos ja sen luukku avattiin sen jälkeen, kun häkki oli kaadettu kyljelleen.

Seurasimme kauempaa pöllön lähtöä, mutta odotus oli pitkä. Vaikutti siltä, että pöllö ei osannut lähteä nyt pakoon, vaikka reitti ulos oli selvä. Miettikö lintu jotakin vai eikö sillä ollut enää voimia lähteä, aprikoimme.

Äkkiä viirupöllö, sillä sellaiseksi olimme sen tunnistaneet, käveli ulos ja lensi pihapuuhun. Siitä se lyhyillä lennoilla jatkoi metsän peittoon.

Ymmärsimme, että pesän kaksi munaa olivat jäätyneet pilalle, eikä viirupöllö saanut tuona vuonna poikasia.  Emopöllö kärsi surua, koska menetys oli suuri.

Koko juttu kadutti niin, että sen jälkeen emme yrittäneet enää ottaa mitään luonnonvaraista eläintä kotiin.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin kesällä isä oli mennyt katselemaan niittyä. Lyhyellä metsätaipaleella, vain parinsadan metrin päässä kodista, lippahattu lensi äkkiarvaamatta päästä ja samalla kirpaisi päälaelta.

Viirupöllö hyökkäsi päälle lukuisia kertoja. Vaikka kuinka yritti kumartua viime hetkellä, aina kynnet osuivat päälaelle tai otsan yläosaan.

Verta alkoi valua kasvoille ja silmiin. Oli pakko lähteä parasta vauhtia kotiin takaisin. Hattu jäi traktoritielle, koska lintu hyökkäsi tiheässä tahdissa.

Tuvassa emäntä kauhistui veristä miestä aluksi, mutta rauhoittui, kun kuuli pöllön hyökkäyksestä.

Pää pestiin lämpimällä vedellä. Näkyi runsaasti reikiä päänahassa, mutta ei pahempaa.

Hoitona olivat harsotaitokset vammojen päälle ja kiinnitys joustositeellä, joka kiersi moneen kertaan leuan alitse. Päällimmäiseksi tuli tiukka pipo päähän.

Äitiäkin kiinnosti äkäinen pöllö. Hän teki pihlajan oksista ja pajuista kaksi toista metriä pitkää kerppua puolustautumista varten, jotta edes isän hattu saataisiin takaisin.

Hyökkäyspaikalla näkyi puoli metriä pitkän kannon päässä liikkumaton pöllön poikanen vain parin metrin päässä hatusta. Se oli juuri kannon levyinen niin, että sitä oli vaikea havaita. Emopöllö ei enää hyökännyt. Oliko se viemässä toista poikastaan turvaan?

Oli viisainta poistua paikalta, kun se vielä oli mahdollista, vaikka hellyttävä pöllön poikanen oli mukava katsella.

Taivaalla kiljuivat ja kiukkusivat poutahavukat. Niillä oli tämän talon peltojen päällä viimeinen kesä. Seuraavana vuonna niitä ei enää näkynyt eivätkä ne palanneet enää koskaan. Mikä hävitti hiirihaukat?

Kuusikymmentä vuotta sitten isä tuli vauhdilla sisälle tupaan. Hän oli noutanut lehmät metsälaitumelta ja huomannut kahden suuren, kotkaa muistuttavan linnun leijailevan metsäisen mäen päällä.

Petäjän latvasta oli löytynyt iso oksista tehty pesä.

Kun lehmät oli lypsetty, lähdettiin koko perheen voimin katsomaan suurta pesää.

Mäen ylärinteet kasvoivat suuria koivuja, mutta eniten oli valtavan pitkiä honkia. Sellaisia puita ei enää metsistä löydy. Kun katsoi niiden latvaa kohti, ja kun pilvet liikkuivat niiden yllä, tuntui päässä lievää huippausta.

Pesä oli lakkapääpetäjän latvassa. Puun runko oli – ja on yhä – hyvin paksu. Puusto tässä mäessä oli saanut kasvaa sata vuotta ihmisen puuttumatta mitenkään kasvustoon.

Arvelimme pesän asukkaita kalakotkiksi, jotka leijailivat korkealla ja välillä laskeutuivat kauemmas petäjien latvoihin hetkeksi. Ne ääntelivät hädissään.

Puun juurella oli suurten lahnojen luurankoja ja pienempien kalojen ruotoja.

Kotiin palattua etsimme eläinopin kirjasta linnun kuvaa. Sen mahapuoli oli vaalea eikä tumma, kuten kotkilla. Kalakotka se ei ollut vaan kalasääski eli sääksi. Se selvisi kirjasta.

Pesäpuusta oli vain kolmesataa metriä järven rantaan, mutta koskaan lintua ei nähty siellä kalastamassa. Se toi saalista muilta järviltä, joissa oli enemmän matalaa vettä. Samalla lintu salasi pesäpaikkansa tehokkaasti.

Monena keväänä saimme katsella kalasääskien soidinlentoa. Se muistutti korppien kisailua. Toinen hyökkäsi usein alhaalta päin ylempänä lentävän jalkoihin kiinni ja riippui siinä hetken kiinni.

Linnut tekivät monenlaisia syöksyjä toisiaan kohti ja aina lennon lopuksi ne laskeutuivat korkealta siivet supussa kovaa vauhtia metsän peittoon.

Viranomaiset rauhoittivat pesäpuun vihreäsävyisellä kyltillä, joka on vieläkin paikallaan.

Omistaja teetti mäessä päätehakkuun, jolloin pystyyn jäi vain tuo kalasääskipuu.

Linnut hylkäsivät pesänsä, ja siirtyivät yli kahden kilometrin päähän toisen kunnan puolelle pesimään. Siellä oli vielä tietön metsäalue ja täysi luonnon rauha. Uusi pesä oli niin iso, että sen voi nähdä ilman kiikaria puolentoista kilometrin päästä. Rakennelma oli toista metriä paksu.

Innokkaat lintujen kuvaajat rakensivat muoveista ja pressuista kuvauskojun pesän lähelle.

Heillä ei ollut mitään tietoutta luonnon herkkyydestä eikä kalasääsken arkuudesta.

Kuvaajat jättivät kojunsa tuulten armoille, ja muovin suikaleet pitivät kauas kuuluvaa ääntä liehuessaan tuulessa.

Kuvaajat eivät siivonneet jälkiään, vaan jättivät kaiken ränsistymään.

Ammattilaiset eivät koskaan tee semmoista tuhotyötä.

Kalasääsket hylkäsivät pesäpaikkansa, eivätkä ole palanneet enää takaisin. Minusta lintukuvaajien pitäisi käydä kurssi siitä, miten lintuja kuvataan niitä häiritsemättä.

Sitten alkoi metsäteiden rakentaminen ja niiden piiriin kuuluneiden vanhojen metsien päätehakkuu.

Pesästä länteen päin sijaitsevat suuret mäet parturoitiin muutamassa vuodessa aivan paljaiksi. Ne ovat hyvin kivikkoista ja karua maata. Siellä on paljon luolia ja pirunpeltoja.

Kukaan paikallisista asukkaista ei halunnut näille upeille linnuille pahaa, mutta linnut eivät toimi ihmisten mielen mukaan. Ne pelkäävät ihmistä, ja hyvästä syystä.

Tuon jälkeen niiden uudesta pesästä ei ole tietooni tullut yhtään havaintoa enkä ole nähnyt niiden hienoa keväistä soidinlentoa enää. Tuskin sitä koskaan näenkään.