Diplomityö

Elettiin milleniumkesää, kun soitin tarkistuspuhelun mummolle vointia tiedustellen. Hyvin pärjätään, kuulin sanottavan, ja sen, että tyttäreni oli perheineen ja koirineen käynyt kylässä.

Kysyin, minkälainen koira on. Mummo sekosi sanoissaan - kahdeksankymppinen kun oli - ja sanoi rodun olevan laboratorionhoitajan! Se on musta kuin yö, lisäsi.

Parin vuoden päästä sain etsintään, jäljitykseen ja noutamiseen perusteellisesti koulutetun koiran haltuuni, koska tytär asui isossa kaupungissa, jossa ei ollut helppo ulkoiluttaa koiraa vilkkaan liikenteen keskellä.

Lupasin maksaa eväät, rokotukset ja muut kustannukset, mutta omistusoikeutta ei minulle siirretty. Tein mielestäni hyvän sopimuksen silti, sillä koiralla oli vahva riistavietti. Se sai käyttönimen Mustis. Oikea nimi oli Jummi-Jammin Sixpack.

Mustis nouti sorsia, kun pudottelimme niitä iltalennosta lännen vaaleaa taivasta vasten ampuen.

Nuorena Mustis ei osannut olla hiljaa passissa, joten yhden henkilön piti pitää sitä mökissä sisällä ja avata ovi, kun ammuntaa kuului. Silloin noutaja ryntäsi kohti ampumapaikkaa, niin että sammaleet pöllysivät ilmassa. Rannassa piti vain viitata kädellä suunta ja lausua taikasana nouda.

Lokakuussa olin teeripassissa kolmimetrisen männyntaimikon laidassa piilotellen. Edessä oli aukea maa ja siemenpuuasentoon jätettyjä petäjiä harvakseltaan.

Äkkiä idästä päin lensi teeriparvi etualan puihin.

Otin yhden mustan kukon kiikarin ristikkoon ja laukaisin. Lintu putosi puolipuuhun asti myttynä, mutta löi sitten siivillään niin, että se tuli alas puun pohjoispuolelle maahan. Aukolla oli kasvillisuutena vain puolukkaa ja kanervaa.

Etsin kaksi tuntia huolellisesti, mutta en löytänyt kuin yhden untuvan runsaan viiden metrin päästä puusta, jossa teeri oli istunut.

Pettyneenä lähdin mökille aamupalalle, jossa muut odottivat.

Kerroin tapauksen, jolloin vaimo sanoi, että onhan tuossa tuo koirakin.

No, Mustis ei ollut käynyt kuin sorsajahdissa ja aikaa laukauksesta oli kulunut jo kolmatta tuntia.

Menin ampumapaikalle, jossa näytin koiralle höyhenen siitä, mihin teeri lienee suoraan puusta tipahtanut.

Mustis teki paikan ympäri kierroksen ja lähti kuono maassa painumaan lounaan suuntaan. Mielestäni suunta oli aivan väärä.

Istahdin vanhalle kannolle ja maistelin syksyn kirpeitä puolukoita. Aamun kosteus oli haihtunut ja näytti kehkeytyvän aurinkoinen päivä.

Odotin pitkään, mutta mitään ei kuulunut. Nousin jo seisaalle ja olin aikeissa ruveta kutsumaan Mustista pois, kun silmään sattui parinsadan metrin päästä liikahdus taimikossa. Välissä oli alamaata, purolaakso.

Sitten yhtäkkiä rinteen takaa ravasi esiin Mustis suuri teeri kidassaan. Tuon jälkeen sitä pidettiin välttämättömänä osanottajana kaikkeen jahtiin.

Mihin lintua oli osunut?

Siivotessa ilmeni, että kuula oli käynyt keskelle rintaa rintalastan viereen. Siitä kuula oli mennyt rintalihasten sisällä ja sitten ihon alla, kunnes oli katkaissut oikean reiden luun. Lintu oli sittenkin istunut vähän vinossa eikä päin. Siivet olivat ehyet ja samoin kaikki sisäelimet.

Miten kaukaa Mustis linnun tavoitti, jäi arvoitukseksi.

Syyskuun aurinkoisena ja tyynenä iltana ajoin sähköperämoottorilla poikani kanssa passiin rehevärantaisen lahden rantaan. Jäin itse pohjoisrannalle koiran kanssa ja poika kiersi lahden pään ympäri lounaisrannalle.

Lähdimme metsälle liian aikaisin, sillä ilta oli valoisa ja kuulas eikä kahteen tuntiin esiintynyt mitään merkkejä iltalennosta.

Nautin reppujakkaralla istuen iltakahvia ja sen kanssa juustovoileipää ja pikkuleipiä. Mustis koetti päästä osille, jolloin se piti panna kauemmas kiinni taluttimesta pieneen koivuun. Siellä kaadoin sammaleiden päälle sen iltaruuan, joka oli mitattu Minigrip- pussiin mökillä ennen lähtöä.

Ilta hämärsi ja lahden pinta oli tyyni. Sieraimiin tulvi suon ja mudan haju. Lahden pohjaan laski suolta suoraan ojia, jotka pilasivat veden tuomalla humusta ja mutaa varsinkin kevät ja syystulvan aikaan. Ennen suo-ojituksia lahdella pystyi hyvin tuulastamaan. Siellä kasvoi järviruokoa ja lumpeita. Vähitellen lahden kasvustoon oli ilmaantunut uusi laji, jonka arvelen olevan vesitatar. Lahden pohjassa soutaminen on vaikeaa, sillä jo parin kymmenen metrin soutumatkalla airojen lapoihin tarttuu tuota uutta kasvia raskaat pallot.

Kokeilin kerran mutakerroksen paksuutta airolla. Se upposi kahvaa myöten mutaan, eikä vanhaa hiekkapohjaa vielä tuntunut.

Yhtäkkiä pojan suunnalta kuului laukaus. Otin yhteyttä puhelimella, kun en halunnut ruveta huutamaan lahden yli.

Yksinäinen sorsa oli lentänyt yllättäen lahtea pitkin, jolloin poika ampui sitä lentoon. Sorsa putosi veteen, mutta otsalampun valossa putoamispaikalla näkyi vain muutama höyhen. Sorsa oli kadonnut.

Lahden perällä ei oikein voi liikkua veneellä mudan ja kasvuston vuoksi. Ranta on siellä hyllyvää veden päälle kasvanutta kunttaa. Sen päällä on tiheä saraheinäkasvusto jota kutsutaan vihveliheinäksi paikallisessa murteessa. Sovittiin, että lasken noutajan irti.

Noutaja lähti uimaan suoraan ampumapaikalle lahden yli. Soitin kohta pojalle uudestaan ja sanoin, että unohtui antaa käsky nouda. Pian kuulin tuon käskyn tyynen lahden ylitse.

Pyysin ampujaa pysyttelemään vain passipaikalla rannan vaarallisuuden vuoksi.

Pitkään aikaan ei tuntunut tapahtuvan mitään.

Soitin uudelleen matkapuhelimella lahden taakse. Sieltä selostettiin, että koira oli lähtenyt sorsan putoamispaikasta uimaan lahden pohjukkaa kohti, joka suuntautui länteen.

Nyt sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä ja heräsi huoli uivan noutajan sotkeutumisesta vesikasvustoon, jopa hukkumisesta.

Päätimme odotella vielä jonkun aikaa, sillä koiran kouluttaja oli neuvonut, että etsintäpaikalle ei yleensä pidä mennä, sillä ihmiset vain sotkevat koiran pasmat.

Oli jo pimeää, kun kuulin kahinaa passipaikaltani lahden pohjan suuntaan. Sieltä ilmaantui Mustis heinäsorsa suussaan!

Koira pudotti tapansa mukaan kuolleen sorsan eteeni ja heilutti iloisena häntäänsä.

Mistä asti noutaja oli saanut sorsan kiinni? Se jäi epäselväksi, mutta kun sain sorsan käteeni, se oli lämmin. Siitä pääteltiin, että ammunnasta vesilintu oli haavoittunut ja paennut maalle ehkä kauaskin rannasta.

Koira haisi hirveälle mudalle ja mätänevien kasvien yököttävälle lemulle.

Soitin pojalle, että koira toi saaliin minulle. Kuulikohan se pojan puhelimen kautta, ollessaan jo lähellä, että annoin noutokäskyn ensin?

Ajeltiin tyytyväisenä mökkirantaan kilometrin matka. Pimeyden vuoksi piti välillä käyttää otsalamppua, ettei vene menisi karille.

Mökillä odotti sauna valmiina. Ensimmäisenä piti pestä koira shampoolla sen turkkiin tarttuneen inhottavan löyhkän vuoksi. Eläin ei itse välittänyt hajusta mitään. Se oli iloinen koko ajan ja tietysti tykkäsi, kun pesuvesi oli lämmintä.

Seuraavan aamuna venekin piti pestä mäntysuopaliuoksella, koska se haisi yököttävälle.

Minulle on myöhemmin kerrottu, että kun vesikasvit syksyllä kuolevat ja peittyvät lopulta mutaan, siellä muhii hapettomassa tilassa kauhea mätänemisprosessi, joka ei pysähdy koskaan, ellei suo-ojia tukita ja kaikkea suolta valunutta lietettä ja kasvien muhivaa jätettä ruopata pois.

Näillä kahdella metsästysreissulla Mustis teki diplomityönsä, joka rakensi siihen täyden luottamuksen. Tuon syksyn jälkeen ei kadonnut yhtään riistalintua maalla eikä vesillä.

Kaksi sorsaa saatiin kotiin noutajan toiminnan ansiosta

Noutaja haki latvasta ammutun teeren ja otti vielä poseerauksen mestarin työn päälle!

Se tykkäsi olla mukana kaikessa metsästyksessä ja näytti nauttivan kun pääsi mukaan jännittävään touhuun. Sen nenä oli tarkka ja se teki töitä niin kauan kuin isäntä oli paikalla.