Tapion tarhassa

 

 Sepen herätyskello soi kolmelta. Reppu ja haulikko olivat valmiina hirven sarvessa. Siinä oli myös takki, jonka helmataskussa oli ampumavaroja ja repussa sanomalehtiä sekä puukko.

Tuli syttyi hellaan nopeasti. Sen pesä oli jo illalla ladattu klapeja täyteen ja siinä oli kiehisetkin valmiina. Vesi lämpisi pannussa sinä aikana, kun Sepe pujotteli ulkovaatteet päällensä. Kahvikupillinen ja kalakukon seinämistä leikatut palaset, joiden päälle tuli kuivaa lihaa, ne veivät pois heräävän nälän tunteen. Lopun kahvin Sepe kaatoi termospulloon. Pullo kulki hyvin repun taskussa, kun toisessa sivutaskussa olivat jo illalla ruokakomeroon valmiiksi laitetut eväät.

 

Ulkoilma tuntui lenseältä eikä naaman iho aistinut virtauksia. Keli oli tyyni ja syksyinen aamu pimeä. Monet kerrat kuljettu polku imaisi Sepen mukaansa. Parisataa metriä sai kulkea huoletta, koska siinä oli hevostie. Syvemmällä metsässä vain vaisto auttoi pysymään puun neulasten peittämällä polulla. Taskulamppua ei ollut mukana, koska sitä tarvittiin kotona vielä nukkuvien vanhempien aamutoimissa navetassa ja hevostallissa.

 

Puolen kilometrin päässä kuului selvä kosken kohina. Sen ylitse pääsi vanhan karjasillan kautta. Siitä polku vei ylämaihin, ja reitti oli helppo kävellä. Muutaman sadan metrin päässä kohisi pieni, mutta äänekäs puro. Sen ylitse olivat kulkijat laittaneet kolme kelohongan pätkää vierekkäin toimittamaan sillan virkaa. Juuri siltapuiden pään kohdalla, molemmin puolin puroa, oli aina parimetrinen keppi, jota sai käyttää apuna, ettei vaan horjahtanut kivikkoiseen veteen.

 

Purolta polku johti tasaisia maita eteenpäin. Paljosta kulkemisesta ura oli kulunut kourumaiseksi, joten siinä oli tottuneen helppo pysyä pimeydestä huolimatta.

Pieneltä purolta kilometrin päässä polku-ura teki lähes suorankulmaisen mutkan. Siitä oli enää lyhyt taival määränpäähän, jossa seisoi kitukasvuisista suomännyistä valmistettu vahtikotus.

 Kotuksessa oli aivan pimeää eikä ympäristöstäkään voinut vielä erottaa mitään yksityiskohtia. Seutu oli aivan äänetön.

Vahtisuojan keskellä oli valmiina istuinpalli, paksu puolimetrinen pölkky. Se oli rahdattu paikalle jo pari kesää sitten suuressa satularepussa. Siinä hommassa, koko ajan itikoiden kiusattavana, oli tullut hiki. Nyt, myöhäsyksyllä, kävelyn tuli olla verkkaista, ettei vain hiostunut, sillä teeriä kytätessä kylmettyminen oli vaarallista. Vanhempi väki pelotteli jopa keuhkokuumeella. Siihen aikaan paraneminen tuosta pelätystä tulehduksesta ei aina sujunutkaan, vaan sairaus kukisti joka vuosi ainakin viisituhatta ihmistä haudan lepoon, kuten nykyisinkin.

 

 Oli kunnollisen aamupalan aika. Kaikki piti tehdä käsikopelolla, sillä siihen aikaan kukaan ei tiennyt mitään otsalampuista. Ehkä sentään kaivosmiehet jossakin.

Kotimaisen tehtaan termospullo säilytti kahvin kuumana. Se on tänäkin päivänä kokeiden mukaan valioluokkaa, jopa uusien tuotteiden joukossa.

Sepellä oli kaksi edellisenä iltana keitettyä kananmunaa ja voileipiä, joiden välissä oli viipaleina kuivaa lihaa. Suolasirotin kuului varustukseen, ja se oli aina repussa mukana.

Suolalla ryyditetty kananmuna ja voileivät maistuivat kahvin kera hyvältä. Ruokailun aikana ei kuulunut suojan ulkopuolelta mitään ääniä. Lähtövalmistelu oli kestänyt ehkä kaksikymmentä minuuttia ja kävelymatka tunnin. Kello saattoi lähestyä puoli viittä, kun kotus oli edessä. Ruokailu sujui kiireettä ja vei varttitunnin.

 

Tähän seutuun lintujen ääntelyä alkoi kuulua vasta puolen tunnin kuluttua kirkkaalla ilmalla, mutta jos pilviverho oli paksu, siihen kului tunti.

 

Sepe latasi haulikkonsa kahdella patruunalla. Ase oli kuusitoista kaliiperinen ja se painoi parisataa grammaa alle kolmen kilon. Kotimaiset patruunat antoivat parhaan kuvion. Aseen lukkorungon sivulla oli ulkonevat nastat, joista voi todeta, onko ase vireessä. Kun piipussa laukesi patruuna, nasta painui sisään lauenneen piipun puolelta. Patruunoita piti tarkasti varjella kastumiselta, sillä pahvihylsyt turposivat helposti, jolloin niitä oli vaikea käyttää.

 Kun aamun kajo nousi idästä, näkyi, että alueella oli sakea sumu. Tässä oli kahden suon välinen salmi, kuten sanottiin. Pohjoisesta ja etelästä pisti vastakkain kaksi metsäniemekettä niin, että niiden kärkien väliin jäi vain viisitoista metriä avointa suota.

Sepen kotus oli etelästä päin työntyvän niemekkeen kärjessä. Puusto oli kitukasvuista männikköä. Seassa oli jonkun verran hieskoivuja, joissa oli paljon oksia niin, että puiden latvapuoli muistutti pensasta, jonka oksat kaartuivat kauniisti sivuille.

 

Pohjoisen suunnasta kuului jotakin. Oliko se linnun puuhun istumisesta johtunutta räpistelyä?

Juuri muutama minuutti sitä ennen ensimmäinen äänekäs rastasparvi oli lentänyt ylitse. Vanhat ihmiset sanoivat myöhäsyksyn levottomia rastaita, jotka ääntelivät paljon, teerien sanansaattajiksi.

Ja, totta vieköön, suolta päin kuului ensimmäinen teerikukon suhautus.

 

Kun aamu vähän kirkastui, näkyi, että sumussa puut katosivat kokonaan jo viidenkymmenen metrin päässä. Oli seisovan sumun aamu.

Äkkiä niemekkeeseen liiteli pieni teeriparvi. Matka oli sopiva. Sepe ampui kotuksen seinämän aukosta kahta koivun oksalla vierekkäin istunutta lintua. Molemmat putosivat rentona alas.

Jotenkin laukauksen kaiku löi vastapäisestä metsästä ja mäestä takaisin, niin että lyhyen kierroksen sumun sisässä lennettyään linnut palasivat takaisin. Haulikko pamahti toisen kerran. Yksi musta lintu putosi maahan. Tyyni ilma ja sumu tuntuivat kesyttävän teeret kummallisesti. Ne lähtivät ammunnan jälkeen epäröiden pakoon.

 

Pian alkoi kiihkeä suhauttelu ja pulina laajalla alueella, enimmäkseen lännen suunnalla. Siellä oli kilometreittäin aavaa suota, joka nyt oli peittynyt tiheisiin sumulavanteisiin. Metsän sisällä sumu oli tasaisempaa, ja se vaikutti hieman harvemmalta kuin suon pinnalla. Yleensä teeret eivät soi, jos näkyvyys on huono. Niillä on aina haukan vaara tiedossaan. Ääni saattoi kantautua suon reunapuista, joista oli hyvä näkyvyys kirkkaalla ilmalla kauas.

 

Muutaman hetken päästä niemekkeeseen laskeutui suurempi parvi. Ennen kuin se täysin tajusi vaaran, parvesta putosi alas kaksi teertä. Sepe tunsi haulikkonsa käynnin ja osasi ampua lentoon hyvin, mikä oli silloin harvinaista.

Lentoääniä kuului eri suunnista yhtenään, mutta sumun takia lentäjiä ei voinut nähdä.

Edellisen syystalven aikana tällä suoalueella oli oleskellut usean aikuisen miehen havainnon mukaan kaksi tai melkein kolmesataa teertä ja kaksi kymmenen metson parvea.

 

Sepe nautti lopun kahvin ja kuulosteli laaja-alaista syyssoidinta suolta, jolla asui kesäisin kurkia, kahlaajia ja sen tuntumassa lenteli nuolihaukkoja.

Suolla kasvoi suomuuraimia, juolukoita, variksenmarjoja sekä runsaasti kihokkeja.

Kosteammilla alueilla oli saraheinikkoa. Suolla oli paljon miehen korkuisia kuolleita mäntyjä eri suuntiin kallellaan. Paikoitellen suon laitamilla oli hyvin tiheää vaivaiskoivikkoa. Vaivaiskoivikko oli aivan täynnä hämähäkin verkkoja. Ne näkyivät parhaiten kuura-aamuina. Suo oli varsin kosteaa niin, että sillä kävelyn ääni kuului kauas. Itäpäässä sen ylitse johtivat pitkospuut, joista oli vain pätkiä enää jäljellä.

 

Aurinko nousi ylemmäs, ja sumu alkoi ajautua itään päin. Teeriä tuli parvina vähän väliä sopivalle ampumamatkalle. Yksittäinen teeri putosi neljästä eri parvesta. Nämä niemekkeet tuntuivat olevan välietappi, jossa hetken istahdettuaan linnut jatkoivat matkaansa.

Kaikkien lintujen suunta oli itään, jossa puolen kilometrin päässä oli laaja-alainen ja korkea mäki. Sen valoisa länsi ja lounaisrinne oli monina syksyinä aivan punaisenaan puolukoita. Linnut menivät sinne syömään. Näitä marjoja ei kukaan ihminen tullut poimimaan, koska ne olivat tiettömän taipaleen takana, ja marjoja löytyi asumusten läheltä aivan riittävästi.

 

Muistan elävästi, kun Sepe tuli kotiin. Meillä oli vieraana isän ystävä, joka toi luettavaksi kauan odotetun teoksen, jonka Unto Parvilahti oli kirjoittanut. Kirjan nimi oli Berijan tarhat.

 Kesken vilkkaan keskustelun tuvan oven raosta lattialle heitettiin teerikukko. Sitten sen viereen Sepe heitti yksitellen kahdeksan muuta teertä.

Kaikki taivastelivat valtavaa saalista.

Vieras sai mukaansa kaksi teertä vieraanvaraisuuden vuoksi.

 

Melko lyhyen ajan kuluttua yllä kerrotusta alkoi noiden suoalueiden ojitus.

Töiden päätyttyä sieltä vähitellen hävisivät kurjet, kahlaajat, pienet haukat, lakat ja muut marjat sekä kanalinnut. Kymmenen vuoden päästä siellä ei enää ollut yksittäisiä lintujakaan, vaikka kukaan ei enää metsästänyt siinä seudussa.

 Kun poikani oli koulussa, tehtävänä oli kasvien kerääminen. Autoin siinä mielelläni. 

Mökiltä käsin lähdin oppaaksi pojalle näyttämään suokasveja, joista kihokki kiinnosti poikaa erityisesti. Tätä kasvia oli esitelty biologian tunnilla.

Kun tulimme suolle, meni yli puoli tuntia ennen kuin yksi vaatimaton kihokki löytyi.

Katselin aavalle suolle, jossa oli yhdensuuntaisia ojia. Niiden penkoissa kasvoi hieskoivuja, jotka olivat kahdesta viiteen metrin mittaisia. Kuusia ja mäntyjä ei näkynyt. Ojitus oli mennyt täysin hukkaan, ja se oli pilannut suoluonnon.

 Paikalliset asukkaat olisivat osanneet sanoa työn suunnittelijoille, että kuntan alla on paksulti suomutaa, mutta ei turvetta. Silloin ei semmoisia asioita kyselty, vaan kaivettiin ojaa niin paljon kuin vain päivän aikana pystyttiin.  

Suurehko lampi alueen itälaidalla on itse asiassa suuri lähde, jonka tuotto on valtava. Se pitää ojissa vesipinnan korkealla, jolloin kasvavat puun taimet kaatuvat puuromaisessa mudassa, kun kuntta pettää. Näin puut kuolevat ja kallistuvat vinoon.

Ojat laskevat vetensä suoraan alapuolisiin vesistöihin, lampiin, jokiin ja järviin, joiden ennen kristallinkirkas vesi on nyt humuksen värjäämää.

Tapion tarhassa mikään ei ole pysyvää. Kun nelikymppinen ihminen katselee noita maisemia, hän ei osaa kuvitella, millainen marja- ja riistaparatiisi seutu oli vielä kuusi vuosikymmentä sitten.