Kurkistus jäteasioihin

 

Suomessa on, varsinkin asutuskeskuksissa, varsin hyvä jätteiden lajittelu. Kaikki lähtee siitä, että kunta, bisnes tai kaukainen jätefirma tuo palvelunsa liikekeskukseen.

Kätevintä on, jos lajitteluastiat ovat kauppojen lähellä. Täytyyhän ihmisten säännöllisesti sentään syödä, joten kaupassa on käytävä.

 Muovi on luonnon kannalta paha. Onneksi siihen on meidän kylällä kaksi isoa boksia, jotka erikoislaitteella varustettu rekka tyhjentää. Se nostaa metallisen astian korkeuksiin auton lavan yläpuolelle, ja johdottomalla laitteella astian pohja ohjaimen käskystä avautuu ja muovijätelasti putoaa kyytiin.

Vain yhden kerran olen joutunut palaamaan kotiin tyhjin toimin neljän roskapussin kanssa. Niissä kaikissa oli muovia eri muodoissaan. Molemmat keräysastiat olivat aivan täynnä.

Teetin tätä hommaa varten Namolla vettä hylkivästä kankaasta suuren kassin, johon mahtuu neljä roskasäkillistä muovia.

Pienmetallille minulla on yhden roskapussin vetävä kassi samasta Namon kankaasta. Sen tyhjentämiseen on omalla kylällä yksi piste ja kauppojen pihalla keskustassa lisää.

Huomasin kerran, että ihmisillä on joskus kattiloiden ja paistinpannujen vaihtoviikot. Valtava määrä metallia lähti kiertoon, ja hyvä niin.

Asiaintila eli jama saattaa liittyä siihen, että yhä uudet perheet huomaavat induktiolieden ihanuuden.

Minä vein induktioliedellä toimimattomat ruuanlaittoastiat mökille, jossa appeen teko sujuu kätevästi kaasulla.

Systeemi olisi hyvä kotonakin, koska liekki ja samalla kuumuus paistoastiassa reagoi sekunneissa säädön muutokseen. Induktioliesi tekee saman ihanan jutun eikä paahda pannua pullopohjaksi.

 

Polttoroskiin menee semmoinen muovi, johon on liimattu pakkauksen esite. Liima on niin hyvää, että esite - juutas soikoon – ei irtoa muovista sitten millään. Yksi muovipaholainen on liuennut jo kolme päivää lämpöisessä vedessä. Tarkoitus on saada siitä pois esite. Huonolta näyttää, väliaikatietona.

Mökkini on runsaan sadan kilometrin päässä. Sen tien varrella on kolme vakituista asukasta ja yhdeksän muuta mökkiä, joissa omistajat lomailevat, marjastavat tai puuhaavat muuta tilapäisesti. Tien päässä on kimppalaatikko, jonka suojakoppi on lukittu. Osakkailla, minullakin, on lukkoon oma ura-avain. Eilen tuli Jätekukon - firma on siellä jätealan yritys - lasku ajalta 13.7. - 13.12.2020. Laskun summa on 5,40 euroa veroineen ja eräpäivä 29.1.2021. Kuulostaa melko reilulta firmalta, eikö totta?

Olen usein miettinyt, että monille saman tien varrella asuville kimppalaatikko olisi edullisin ratkaisu. Kun se on lukitussa tilassa, ulkopuoliset eivät voi dumpata omia jätteitään laatikkoon, joka myös on suojassa ilkivallalta. 

Yllämainittu tie, jonka päässä on kimppalaatikko, on U-kirjaimen muotoinen. Toisessa päässä en ole nähnyt laatikkoa, joten arvelen että kimppalaatikko-osakkaiden määrä onkin kahdeksantoista.

Ruokajäte, kuten kananmunan kuoret, hedelmien kuoret, homeinen ja epäilyksen alainen, jo kolme, neljä kertaa lämmitetty sama ruoka tähteenä, nahistuneet ja mustuneet kasvikset, kalan ruodot ja riistaelukoiden pienet luut, jo ostaessa kellanruskeiksi muhineet kurkun palat, ne joutuvat kompostiin. 

Tapaus ei koske paikallisia Rönkön kurkkuja, jotka lienevät maailman parhaita.

Paikalliset Krönköt – kuten oikein Savon murteella sanotaan – ovat tajunneet ajoissa, että täällä sumun ja hämyn sisässä pärjäävällä yrityksellä on vain yksi valtti kilpailussa kasvottomia, suurrahan pyörittämiä yrityksiä vastaan, ja se on laatu. Hyvästä kannattaa maksaa.

 Se on totuus niin monessa asiassa, myös naisten. Sen sanovat kaikkea kopaisseet ja taas uudestaan ruotuun palanneet tyypit, jotka vaanivat jatkuvasti sitä, olisiko saalista tarjolla. Ala on minulle tuntematon, mutta tietty mielenkiintoinen ja hauska. Siinä pitää uskonto jättää kokonaan marginaaliin, muuten tulee elämästä nauttijalle sitkeä unettomuus.

 

Aikoinaan unettomuudesta luennoinut psykiatri mainitsi, että sielu on tahriintunut, jos unettomuus vaivaa, kun suljetaan pois kipu, kuume, hengenahdistus ja sen kaltaiset fyysiset vaivat uneen pääsyn esteenä.

Omatunto on koetteella, jos työn sekä kotielämän vaatimukset voittavat suorituskyvyn tai koko ajan mennään vain sisun varassa. Kyllä kotona pitää työpäivän jälkeen jaksaa toimitella vaikka vallan mitä mukavaa. Kukat, puutarha, nurmikko, lemmikkieläimet, kaikki ne vaativat virkun tyypin. Vain silloin on hyvä.

Asialle on eduksi, jos oman työn luonnetta tai määrää voi itse säännöstellä. Nykyinen, jäykkä ja vakiointiin perustuva työelämä on ihmisen sielun vastainen ja siksi tuhoisa, hän vakuutti. 

Työelämä perustuu tiettävästi rautakansleri Otto von Bismarckin näkemyksiin. Saksa piti hitsata yhteen verellä ja raudalla, ja ottaa Ranskalta se, minkä se saksalaisten ollessa hajaantuneina ruhtinaskuntiin ryösti pakolla. 

Kansleri asetti eläkkeelle jäännin rajaksi 65 vuotta. Se osui aika hyvin kohdalleen nykymaailmaa ajatellen, mutta Bismarckin eläessä juuri kukaan ei ollut hengissä tuon ikäisenä. Korkeintaan joku langanlaiha, yltä päältä harmaa valtiosihteeri saattoi vielä odotella kuoleman kouran otetta olkavarrestaan ja käskyä: se on lähtö nyt! Saksan valtio säästi viisaasti, kun ei tarvinnut maksaa eläkkeitä!

Tärkein luennon anti oli se, että joku sietää neljä, joku kuusi ja joku kahdeksan tuntista työpäivää. Joku pystyy suurempaan annokseen, mutta se kostautuu joskus. Ihmisen voimavaroilla on raja, jonka ylitys syö koko elämän eväät.

 Tämä toteamus tuntui minusta suurenmoiselta, koska tiesin, että luennoija ei ollut äärisosialisti, vielä vähemmän kommunisti. Sijoitin hänet Kepun ja Sosiaalidemokraattien välimaastoon, joka on kapea, mutta paratiisimainen seutu. Siellä juuri menestyy se kuuluisa elämän puu, se sama, joka kasvaa Kristallivirran rannalla eikä missään muualla.

Sen sijaan luennon pitäjä oli isänmaan ystävä eli patriootti, joka kantoi huolta joka ikisen luojan luoman hyvinvoinnista, jopa elukoiden.

Oman eläimen huono vointi raastaa sielua eikä anna rauhaa, jos eläimen omistaja on täysipäinen, luennoitsija painotti. Syyllistikö hän samalla kuulijoitaan viehättävällä vihjauksella? Temppu olisi melkein lautamies Mäkelän luokkaa. Hän osasi pukea uhkauksenkin velvollisuuden tunnon kaapuun, jonka hän tarjoili sitten seitsemälle veljekselle.

 Olen alkanut miettiä sitä, että annan valmistaa Namolla suuren, kassimaisen pussin, jonka voi vetää pakkasilla tahi lumisateella pikakompostorin päälle, jolloin laite kestää paremmin meidän kovassa ilmastossamme. Naisten työhön uppouttaminen on taiteen laji, arvelen.

Tietysti on niin, että tyyppi, jonka sentit tai eurot ovat laskemattomat, voi valmistaa kompostin suojaksi kestopuusta kopin, jossa on peltikatto. Etupaneeli aukeaa äänettömillä saranoilla, ja sen avaamiseen tarkoitettu kahva on muille näytön vuoksi ruusupuuta!

Sehän ei ole muilta pois vai onko sittenkin?