Metsä antoi omastaan

 

 

Yksi varhaisen aamun mieluisimpia hommia on tehdä eväät.

 Sitä ennen on toki tarpeellista käydä kuulostelemassa säätä.

 Jos tuulee kovasti tai sataa vettä reippaasti, on yleensä turhaa lähteä metsälle.

Hyvä ilma on useimmiten tuuleton keli. Sumua voi olla, jopa lievää tihkua. Ne eivät haittaa.

 Perusohjeena ja rajana tuulen suhteen olen pitänyt puun oksien heilumista. Tuulta on liikaa, jos isojen kuusten oksat heiluvat.

 

Kaadan termospulloon kahvia ja kääräisen voileivät paperiin. Leipien päällä on juustoa ja suolalihaa.

Joskus otan mukaan valmiiksi keitetyn kananmunan ja suolasirottimen.

Pieni kermapurkki tulee eväiden mukaan.

Repussa on pysyväisesti pienessä muovipussissa koivun tuohta ja muutamia tervaskannosta vuoltuja kiehisiä sekä tulitikut tai sytytyspalalaatikko. Eräkirves kuuluu kalustoon, kuten puukkokin.

 

Suunnitelman pääpiirteet on sovittu edellisenä iltana.

Minä lähden varhain kävelemään tietä pitkin puolentoista kilometrin päähän lintupassiin.

Puolen tunnin päästä tai vieläkin myöhemmin isä ja isoveli päästävät ajokoiran etsimään jänistä.

 On usein käynyt niin, että koira ajaa lintuja lentoon maastosta.

Ne lentävät tietyille paikoille, jossa ne muutenkin syysaamuina pitävät soidintaan.

Aina ne eivät ääntele, mutta silti ne nousevat puuhun ennen kuin hakeutuvat marjoja nauttimaan. Kun on sopivasti sumua, linnut voivat istuskella kauan aikaa puissa ja silloin ne vaikuttavat kesyiltä.

Teeret ovat arvaamattomia. Useasti hyvästä säästä huolimatta niitä ei näy, ei kuulu. Niin paljon on luonnossa vielä täysin selvittämättömiä asioita.

 

Kuulen, että jänisajo alkaa. Olen istunut naamioverkon suojassa kymmenen minuuttia. Koira haukkuu innostuneella äänellä. Ajo tuntuu kiertävän talon lähellä olevaa mäkeä kahteen kertaan. Sitten haukku poikkeaa lyhyeksi aikaa pohjoiseen. Sinne se pysähtyy paikalleen.

Arvaan, että jänis on mennyt louheen, joka on sille hyvin varma pakopaikka. Rinteessä on monen kuution kokoinen paasi, jonka alle on moni metsäjänis pelastautunut.

 Tämä koira on oppinut jo pentuna haukkumaan jänistä louheen. Jänis meni kiviraunioon, jossa isojen kivien väleissä oli sopivia, mutta lyhyitä suojapaikkoja. Veli pääsi nopeasti paikalle, ja näki otuksen, johon käsi ulottui kurottamalla. Tästä tapauksesta koira oppi, kun sitä hyviteltiin, että haukun pitää jatkua, kunnes mies tulee paikalle.

Aamun toinen ajo häipyy kauas toisen kunnan puolelle. Lenkki on pitkä, koska ajon ääni lakkaa kuulumasta melkoiseksi toviksi. Koira on varma ajaja sekä hyväkuntoinen eikä se jätä työtään kesken.

 Ajon ääni alkaa kuulua uudelleen. Minulla on aseena vain lintukivääri, koska en lainkaan osallistu tänään jänisjahtiin.

Ajoääni päättyy seutuun, jossa virtailee pari metriä leveä puro. Siinä on muutamia koskijaksoja.

Muualla joessa on tasainen hiekkapohja, mutta koskipaikoissa on kiviä, joista osa nousee vedenpinnan yläpuolelle.

 Tässä seudussa on jänis tehnyt aika usein katoamistempun.

Yhden kerran veli on sattunut passiin siten, että on nähnyt jäniksen juoksevan matalassa, kivikkoisessa vedessä yli sata metriä. Sitten se on loikannut äkkiä tiheikköön. Koira on joutunut ymmälle. Se ole osannut tehdä riittävän suurta ympyrää vaistomaisesti etsiessään jäljen alkupäätä puron rannalta, missä jäniksen pako jatkui vedessä juoksun jälkeen. Metsän otus on vetänyt pidemmän korren.

 Niin tuntuu taas käyvän. Kyseessä on metsästys, jossa mikään ei ole taattua ja varmaa. Muutenhan jahti lähestyisi käsitettä lahtaus, ja siitä on harva kiinnostunut.

 

Jänisjahtiporukka tulee vanhalle tulipaikalle. Miehet eivät ole millänsäkään, vaikka saalista ei tullut. On ollut muutenkin tapana tyytyä yhteen jänikseen, jos sellainen kaatuu. Sitten on jo aika lähteä kotiin. Näin menetellen koira ei rasitu liikaa, ja rauha palaa metsän väelle.

Päätämme tehdä nuotion. Samalla on mukava juoda kahvin kanssa eväät. Jo niiden ajattelu tekee mielen iloiseksi.

Vanhoja hakkuutähteitä riittää sekä tervaskantoja. On ihme, että tervas pitää puolensa sammalia vastaan vuosikymmeniä. Harmaiden kelon palasten sisus tuoksuu tervalle. Kun malttaa vuolla kiehiset, tuli syttyy helposti.

 Jäniskoira on kytkettynä, ja sekin tuntuu nauttivan tulen lämmöstä. Tämä koira ei kyttää miehiltä syötävää, mutta ottaa kyllä tarjotun palasen vastaan. Näyttää siltä, ettei se nauti mitenkään, vaan se hotkaisee palasen kerralla. Kerran, pari se lipaisee kuonoaan kielellä ja jää sitten istumaan välinpitämättömän oloisena. Se heiluttaa häntäänsä, kun sitä puhuttelee ja muutenkin valpastuu.

 

Vanhemmat metsämiehet lähtevät koiransa kanssa kotiin, mutta minä lähden kävelemään salon läpi etelän suuntaan. Siellä on maantien risteyksessä postin heittolaatikko. Lupaan tuoda sanomalehden tullessani.

 Jo nuotiolla ollessa savu kääntyili, minne tahtoi. Se yleensä merkitsee sään muutosta.

Tuuli vakiintuu pohjoisen suunnalle ja pian alkaa lievä tihkusade. En poikkea enää polulta metsään, jossa pian kastuisin perusteellisesti.

 

Kun olen kävellyt kilometrin, kuulen huminaa takaa päin. Yllättäen ukkometso lentää ylitse samaan suuntaan, minne polku johtaa. Kiirehdin matala-askelista juoksua eteen päin. Huomaan, että metso jarruttaa ja laskeutuu suuren lakkapääpetäjän latvaan.

 Lataan aseen ja alan hiippailla suurten kuusten suojassa metson istumapuuta kohti.

Jännitys ja juoksu saavat sydämen jyskyttämään kiivaasti, ja kädetkin tärräävät. Se on tavallista riistan ollessa lähellä, mutta ajatus juoksee kirkkaana.

Kun olen valtavan kuusivanhuksen suojassa, alan hitaasti ryömiä. Polvet siinä kastuvat sekä kyynärpäät, mutta se ei nyt haittaa mitään.

 Päästyäni kuusen rungon taakse monen kymmenen metrin ryömimisen jälkeen, annan hengityksen tasaantua. Lähelle maan pintaa laskeutuvien oksien raoista näen, että metso istuu kaula sisään vedettynä petäjän latvassa. Sillä ei ole vaarasta tietoa. Jos metso kääntyilee oksalla tai kävelee sillä kaula ojennettuna, silloin se aavistaa pahaa ja lähtee pian lentoon.

 

Otan ampuma-asennon maaten, mutta koska metso on pitkän puun latvassa mäen rinteessä, tähtäys on mahdoton pitää vakaana. Maali on liian ylhäällä.

Nousen polviasentoon ja otan vasemmalla kädellä kiinni kuusen oksasta, joka antaa periksi alaspäin vain vähän matkaa. Ote toimii hyvin aseen tukena.

 Tähtäys vakiintuu linnun valkeaan kylkilaikkuun. Sydämen kiivas syke heiluttaa tähtäimen ristikkoa, mutta ei häiritsevästi, sillä suurennos on vain nelinkertainen.

Heti, kun ristikko on vakaasti tähtäyspisteessä, puristan liipaisinta hitaasti. Tikka- kiväärissä on erinomainen laukaisu.

Kuulen osuman äänen, lopsauksen. Metso putoaa velttona alas oksalta toiselle vierähdellen.

Ryntään valtavalla vauhdilla runsaan sadan metrin päähän mäen rinteeseen. Saalis löytyy heti. Suuri musta metso makaa kanervikossa.  Ei enää poikanen, vaan metsovanhus. Värit eivät ole enää oikein kirkkaat, vaan harmaa väri on voittanut lisää alaa sen höyhenpuvussa.

 

Käärin metson sanomalehteen ja työnnän sen reppuun. Kepeällä mielellä jatkan kävelyä päästyäni takaisin polulle. Tuntuu kuin olisin autuutettu.

Olen niin metsosaaliin vallassa, että muistan jälkeenpäin vain noutaneeni lehden laatikosta.

 Taloon päästyäni käsittelen saaliin ja vien sen riippumaan kellariin.

Talonväki on ihmeissään. Kerron, että metsä lahjoitti metson minulle ihan kuin omasta halustaan.

Tuliko hyvitys siitä, kun metsästelen aina säästeliäästi enkä ammu pitkiltä matkoilta haavoittamisen riskillä?

 

Osuma oli hyvä. Siivotessa ilmeni, että luoti oli mennyt sydämen tyven lävitse.

Metsovanhus sai kuolla ilman kärsimystä, onnellisena. Vihertävästä, ”homeisesta” nokasta ja paistaessa lihan sitkeydestä päättelimme myöhemmin, että seuraava talvi olisi varmaan vienyt vanhusparalta hengen näännyttämällä.

 Luonto ei armahda. Vaihtoehdot ovat pedon revittäväksi jääminen tai nääntyminen nälkään, pakkaseen. Tämän vanhuksen osa oli helpompi. Luulen, että se ei edes tajunnut, että noutajan käsi tarttui äkkiarvaamatta ja pimeys laskeutui.