Kun päättyy työ

 

Keväällä 2019 poistin poppeleista kuoren niin ylös kuin pystyin tasotikkailta käsin. Nämä puut istutettiin 1980- luvulla ja ne kasvoivat nopeasti näyttäviksi. Kymmenkunta vuotta sitten niistä alkoi tippua lahoja oksia nurmikolle. Yhtenään sai olla sahaamassa oksasahalla korkealta lehdetöntä, kuollutta oksaa pois. Aavistin pahaa, mutta vaimo vastusti puiden kaatamista kauan. Aika ei ollut vielä kypsä, ymmärsin.

 Sain ohjeen antaa kuoren poiston jälkeen puiden olla sen kesän, seuraavan talven ja kesäajan semmoisenaan kunnon talveen asti. Näin puu kuivuu ja kuolee hitaasti pois.

Neuvottiin myös vahtimaan kuin käkihavukka juurivesoja, joita voi kasvaa puun pituudenkin päähän. Ne käskettiin ajaa ruohonleikkurilla toistuvasti pois. Vaihtoehto oli käyttää Roundupia juurivesojen lehtiin. Tuopa tuopi tuiman tunnon mik` on kuoleman kouraisu, mietin. 

Tein ohjeen mukaan esityöt ja tänään tuli tuttu ammattimies kaatamaan puut. Yksi rujo koivu sai mennä samaan kasaan, koska olin siihen täydellisesti kyllästynyt.

Tämä mestari karsii ja katkoo rungot sekä vie pois oksatkin metsäkärryllä eli antaa täyden palvelun. Puut kaatuvat juuri siihen suuntaan, kun hän haluaa. Ongelmapuiden kaatamiseen tarkoitettuja erikoisvälineitä käyttämällä ei synny vahinkoja, vaan työ sujuu turvallisesti.

 Laskeskelin, että kun annan kaikki puut ilmaiseksi miehelle polttopuuksi, pääsen ilman rahankäsittelyä eroon hommasta noin vaan.

En arvannut, että poppelit olivat täysin lahoja. Kuoren alla oli vain sentti tervettä puuta. Koivusta työn tekijä korvasi osan urakan hintaa, mutta tietysti polttopuuksi kelpaamaton ei muuttunut killingeiksi. Muutaman kympin lasku on tulossa. Oksat ja laho puu meni mestarin omaan metsään lannoitteeksi. Hän on ekoihminen viimeisen päälle. 

Minulla on hänen metsiinsä harvinainen metsästyslupa, mutta sitä olen käyttänyt hyvin säästeliäästi. Ase ei ole pamahtanut viiteen vuoteen kertaakaan. Minulle riittää, kun katselen hänen vanhoilla periaatteilla hoidettua metsäänsä. Pyssy toki pitää olla tunnelman vuoksi aina olkapäällä.

 

Kun olin keskikoulussa, maaliskuusta alkaen oli pian kotiin tultua lauantaisin mentävä propsien kuorintaan. Opin käyttämään kuorimarautaa, ja lopulta ahkerointi valoisana talvi-iltana oli mukavaa. Siinä kasvoivat käsivoimat. Tuntui, että pöllien kuorimiseen tuli ihan kiintymys.

Petkeleen käyttöä en oikein oppinut. Paksukaarnaisen männyn tyven kolominen puhtaaksi ei minulta oikein onnistunut, vaan käytin mieluiten kuorimarautaa.

 

Maanantaiaamuna lähdin isän mukana hevosella järven ylitse odottamaan linja-autoa, joka tuli siihen kohti kello seitsemän aamulla. Isä vei samalla maitolaiturille maitopöntöt.

Auto kulki legendaarista reittiä Pyhäsalmi – Kuopio - Pyhäsalmi. Auto ei ollut koskaan myöhässä, vaikka joskus keli oli hankala. Mihin aikaan auto lähti Pyhäsalmesta, kun se oli kello seitsemän aamulla jo sadan kilometrin päässä, Tervon kunnassa?

Kuski oli todella mukava eikä ottanut mistään pulttia. Kansa tykkäsi hänestä valtavasti. Minulle kerrottiin, että paluumatkalla Kuopiosta hän tiedotti kotikylälleni saavuttaessa: Talluskylä, taajaväkinen yhdyskunta!

 

Lähellä maantietä naapurin isäntä oli kerran aamuhämärässä kovassa pakkasessa petkeleellä kuorimassa paksukaarnaisia puita. Hän oli laiha ja sairaalloisen oloinen.

Mies sanoi minulle hyvin vakavana, että kyllä se on niin, että leipä on tässä hommassa tiukassa. Opiskele sinä vaan mahdollisimman hyvin, niin pääset vähän helpommalla. Tämä työ tappaa ennen kuin on elänyt vanhuuteen asti.

Ja niin siinä hänen kohdallaan kävi. Ei tainnut ehtiä saada tyypillistä 50-vuotiaan miehen sen aikaista lahjaa eli hopeapäistä kävelykeppiä ennen kuin noutaja tuli.

 

Lukiossa ollessani piti aina kun vaan saapuvilla olin, nostaa isälle pankkorekeen tukkeja. Isän käsissä ja jaloissa oli reuma, jota ei siihen aikaan osattu hoitaa vielä. Nivelet olivat välillä hyvin kipeät. 

Huomasin silloin, miten riippuvaisia olimme hevosesta. Metsätyö, heinän- ja elonkorjuu sekä erilaiset kuljetukset, kaikki tehtiin hevosen avulla. Hevosta piti kohdella ja hoitaa mahdollisimman hyvin. 

Ilahduin hiljattain, kun selostaja Johannes Oikarinen sanoi, että tsekinmaalainen ampumahiihtäjä Marketa Davidova pitää hyvin paljon hevosista.

 

Minä nostin ensin taaimmaiselle pankolle tukin ohuemman pään. Isä sitoi sen tilapäisesti. Sitten nostin tukkisaksilla tai kankesin tukin paksumman pään pankolle. Nostaessa piti käyttää kaikki voima nostoon, että se onnistuisi. Silmissä pimeni välillä ja silloin piti ottaa sivulle muutama horjuva askel. Tämä kaikki piti silloin salata. Valittaminen oli kielletty.

 

Sen ajan tukit olivat varsin järeitä. Mustalla tukkiliidulla oli jokaisen päähän merkitty tukin pituus jalkoina. Muistan vielä luvut 22, 25 ja 26 ja 27 tukkien päissä. En tiedä paljonko semmoinen puu painaa, mutta työtä siinä tunsi tehneensä, kun tukkeja ajettiin laanipaikalle illan hämärään asti.

 

Löysin vanhan kotitaloni aitasta kaksi petkelettä. Toisessa oli vielä syvänpunaista väriä jäljellä metalliosassa. Entisöin petkeleen. Sitä isoveli käytti kotona ja tehdessään metsätöitä naapurille. Siinä oli sivussa pari senttiä korkea terävä ulkonema, kuin piikki. Sillä pyöräytettiin pölliä uuteen asentoon kuorinnan aikana.

Toinen petkele oli perinteinen rakenteeltaan. Entisöin senkin ja toin kotiini. Juuri sillä poistin kuoren vanhoista poppeleista. Isoveljen petkele on koristeena kesämökillä muistuttamassa siitä, että mökin isäntä on saattanut tehdä metsätöitä. Molempiin työkaluihin valmistin uuden varren pihlajasta. Mökillä olevaan tein koristeellisen nupin varren päähän. Käsittelin sen tervankusella, jolloin siitä tuli jalopuun värinen.

 

Löysin kuorimaraudan samasta aitasta kuin muut metsätyökalut. Entisöin sen huolellisesti. Öljysin puhdistetut puukahvat ja teroitin terän. Tällä raudalla kuorin kolmeen pyöröhirsistä koottuun puuvarastoon puut. Rakensin työtä varten kuorimapukin pojalle havaintokappaleeksi. Näytin, miten lapsuudessani parkattiin pölliä. Se tuntui vieläkin huhtikuun raikkaassa, valoisassa illassa hienolta työltä.

Kun riittävä pino oli kuorittu ja myös työn laatu tarkastettu, pääsi hyvällä omallatunnolla syömään valmiiseen pöytään.

Näitä nuoruuden töitä muistellessa soitin vaimon sisarelle juuri, kun hän oli jäämässä eläkkeelle. Onnittelin pitkästä työputkesta ja kyselin hänen tuntemuksiaan, kun kaikki jää työmaalla. Ei se pelkästään mukavaa ole, koska työtoverit ovat hyvin tärkeitä, yleensä.

Puhelun lopulla kehotin häntä ajatuksen kanssa kuuntelemaan Georg Otsin laulaman laulun Kun päättyy työ.