Metson ampuminen Kokkoniemestä 1963

 

Helmikuu helisti parhaimmillaan. Aamulla oli yli 25 astetta pakkasta. Isä ja minä lähdimme tukinajoon Kymin metsään. Pukeuduimme hyvin ja hevoselle varasimme ylimääräisen loimen ja ruokaa tavallista enemmän.

Kitinä kuului pankko-reen jalasten alta, kun menimme metsään. Tienpohja oli kova ja hyvin jäätynyt pakkasen ansiosta. Hevosen oli vaikeahko päästä tukkien luo. Se joutui ponnistelemaan hangessa kovasti, mutta saimme kaksi kuormaa aamupäivän aikana viedyksi parin kilometrin päässä olevalle laanille.

Kuorma päällä pankkoreen alta jo kuului jatkuvaa kitinää, kun pakkaslumi kirskui painavan kuorman alla. 

Tullessamme laanipaikalle, hevonen oli kuuran peitossa. Se näytti lähinnä valkoiselta ja höyry kohosi sen sieraimista ja selästä. Välittömästi pysähdyttyä isä laittoi kaksi loimea hevosen päälle ja muonapussin sen niskan taakse roikkumaan, jotta se saisi siellä kauroja ja leivänpalasia syödäkseen.

Sillä aikaa purimme kuorman lantroihin ja vikkelästi lähdimme hakemaan uutta kuormaa. Ei pakkasessa voinut seisoskella, muutoin paikat kohmettuvat.

Iltapäivän alussa ajoimme tyhjällä reellä kotiin ruokailemaan. 

Pöydän ääressä istuessamme äiti kertoi huomanneensa Kokkoniemessä metson istuvan korkean männyn latvassa. Emme olleet sitä huomanneet siitä aikaisemmin, koska matkaa oli järven yli yli puoli kilometriä. 

Heti tarkemmin katsoessa musta piste näkyi Kokkoniemen korkeimman männyn latvassa. Silloin isä murahti: Tuotapa kannattaa yrittää vaikkei saisikaan. 

Minä tuumasin, että on mahdotonta lähestyä aukean järven yli. Metso varmasti lähtisi ajoissa lentoon. Kiertämällä lahden ympäri metsiä myöten matkaa kertyisi umpihangessa yli 2km joten mielestäni ei kannattanut lähteä edes yrittämään. 

Isä kuitenkin pyysi että ottaisin pienoiskiväärin ja muutaman patruunan. Jos vaikka rohkea rokan söisi. Syönnin päälle lähdimme ajelemaan rantaan päin. 

Kuvittelin meidän jatkavan edelleen tukkimetsään töihin. Isäpä käänsikin järven jäällä hevosen metson suuntaan. Hän ohjasti Hesselin juoksemaan kevyttä ravia vinosti Kokkoniemen niemen nokan ohitse. 

Samalla hän kuiskaili taktiikasta: Ajan hevosella Kokkoniemen ohi, näin kovalla pakkasella metso tuskin viitsii lähteä lentoon. Metso ei pelkää hirviä eikä hevosia. Sitäpä en ollut kuullutkaan. 

Isä käski nousta valmiiksi ladatun aseen kanssa, kun lähestyimme Kokkoniemeä. Ota sadan metrin ennakko, kuulin vielä neuvon. 

Siirsin pienoiskiväärin takatähtäimen 80 metrin ennakkoasentoon. Olin tarkkuuttanut aseeni aiemmin ja tiesin, että asetukset pitivät paikkansa.

Hevosen ravatessa isä kuiskasi, että hän hiljentää vauhtia tasaisesti,  ja kun hevonen pysähtyy, ammu heti. 

Tähtäsin jo metsoa. Kun reki pysähtyi, kolmen sekunnin kuluttua laukaisin aseen. Kuulin selvästi läpsäyksen, kun luoti osui lintuun. Muutaman sekunnin kuluttua se kallistui ja liukui maata kohti jyrkässä kulmassa. Sinne lintu putosi tiheään kuusi-ja mäntymetsikköön, joka oli edessämme. 

Isä ohjasti Hesselin aivan metsän reunaan. Kahlasimme syvässä lumessa suuren männyn juurelle, jonka latvasta olin metsoa ampunut.

Lunta oli tippunut puun oksilta alas runsaasti, mutta metso oli hävinnyt tipotiehensä. Kiersimme laajallakin alalla etsien metsoa, mutta mitään havaintoa hangessa ei näkynyt. Niin lähdimme tyhjin toimin takaisin tukinajoon. Koko päivän juttelimme hienosta metsästystaktiikasta. Luodin läjähdys oli varma merkki hyvästä osumasta., mutta saalista ei vaan löytynyt.

 

Palatessamme tukin ajosta oli jo niin pimeää, että ei kannattanut lähteä uudelleen etsimään metsoa. Asia kyllä harmitti mieltämme. 

Ilmeisesti lintu oli sittenkin lähtenyt lentoon ja hävinnyt näkymättömiin. Seuraavana päivänä oli myös täysi tukinajopäivä. Metsoa ei ehditty etsimään. Isä tuumasi, että hyvinhän ne lihat pakkasessa säilyvät.

Kolmantena päivänä oli sunnuntai ja lepopäivä. 

Heti päivän valjettua minä hiihdin yksin etsimään metsoa. Puolen tunnin etsinnän jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei mitään putoamisjälkiä ollut missään. 

Olin laittanut sukset jo jalkaani, kun huomasin noin kolmemetrisen tiheän kuusen oksistossa pään mentävän reiän, josta lumi puuttui. Silloin palasin kuusen juurelle, poistin lumen oksistosta. Se oli kuin täydellinen kota. Puun  oksiston suojassa köllötti kuin karhu pesässään kuollut ukkometso! Metso oli viime voimillaankin osannut pudottautua kuusen juurelle. 

Minulla oli pollea olo, kun kannoin paistin kotiin. Heti isä plokkasi metson höyhenistä ja äiti paloitteli sen paistiksi ja valmisti siitä herkullisen päivällisen. Sitä riitti useammaksi ateriaksi perunoiden ja puolukan kera herkuteltavaksi.

Siihen aikaan metson metsästys oli luvallista. Nykyään se on ankarasti rauhoitettu, koska niitä on liian vähän. 

Tuohon aikaan ruokaa ei kaupassa juuri ollutkaan, vaan kaikki ruoka hankittiin maaseudulla luonnosta. Pienikin lisä ison perheen ruokapöytään oli iso ilo. 

Saimme loukullakin kesällä jonkun metson. Olin  joskus kevättalvella metsonsoitimella ja sen jännittävämpää metsästystä ei ole. Se oli luvatonta jo silloin, toivottavasi rikos on vanhentunut jo.

Metso on Keski-Suomen maakuntalintu.