Noiduttu kivääri (Kortoissa on kalmarauta)

Vietti metsähän vetävi,

himo hirven pyydäntähän,

sarvipäisen saalistukseen,

surmatyöhön suurelukan.

Paksut on pomoilla paltot,

mahat vieläki paksummat.

Kovat käskyt keisareilla,

hirviherroilla hirmuiset:

Takapassiin käskettihin!

Pitkät on puut Piistinmäellä,

polut sitäki pitemmät,

jahtiurat uuvuttavat.

Hiki iholla kihisi,

höyry nousi hartioista.

Ootin tunnin, ootin toisen,

kotvan verran kolmattakin.

Hiipi hirvi hollin päähän,

sarvipää seisahtui salolla.

Otus suuri, oivallinen,

paksu niska, lapa leveä.

Sydäntä jo sytkähytti,

vavahutti  vartaloa.

Laiska on lutikan liike,

laiskempi hanan havina.

Piikki liene pikeytynyt,

sianihrassa iskuri?

Kalmarauta vain kahahti,

nalli napsahti vähäsen.

Ase vaivainen vaikeni,

otti jäähyn järkyttävän,

hetkellä herkullisella,

ammunnalla ainoalla!

Luupää luiskahti Levälle,

kolkutteli Kohisevalle,

kierteli  Korosmäessä,

koparat vei Kommiolle.

Jo vain otti ohrakyrsä,

laskeusivat leukapielet!

Missä on Mirjamin kukka?

Pomo pauhasi pahana,

hirviherra hirmuisena.

Mainitsi madon lukuja,

korpilakia lasketteli.

Kohisi korvissa kauhu,

synti painoi syynmukainen.

Tuska tulenpalavainen

nolo mieli  noenvärinen.

Allapäin lähdin kotihin.

Tuuri toi tullessa teeriparven,

lintusakin satapäisen,

koivuihin kotipolulle,

pientareelle pihapellon.

Löysin linssihin lihavan linnun,

kukkoteeren kiikarihin.

Ammuin kerran, ammuin toisen.

Ei pudonnut paisti puusta.

Lähti teeri lentämähän,

lintu musta liitämähän.

Parvi pomppasi pakohon,

koivun oksan onnahtaessa.

Liekö vika ampujassa?

Iltansa viettikö iloissa,

otti suuren olvituopin?

Paloviinako villitsi,

kompasteli konjakissa?

Puhe puurona sammalsi,

käsi heilui hervotonna:

”Tässä eivät nekrut juhli,

homenokat horjahtele.

Moskova on murskattava,

maahan lyötävä majuri,

Hyökättävä Hornetilla,

tarjoilija tyrmättävä!”

Tuskin on virrannut viina,

otsan alla olutpöhnä.

Lie juossut maat, meretkin,

naisten nuorten tutkinnassa,

mujusissa mustakulmain,

hepenissä hienohelmain?

Ei ole koura kopeloinut,

koskenut käsi kukkahan.

Onko kirpaisin kireä,

liipaisinko linksahtanut?

Kuulat käy kuin kusihädässä,

hännän alle, pyrstön päälle.

Ei ole kirpaisin kireä,

ampuvärkki ailahtanut.

Lie kortto kotona käynyt,

velhon akka väännätellyt,

piipun kieroksi kiskaissut,

kun on osunta oivallinen,

tarkkuus ihan taianomainen,

pyssystä kadonnut kauas,

joron jälkeen joutununna.

Mieli mustaksi menevi,

tippa siintää silmän päällä.

Mitä puuttui meiningistä,

miettehestä metsän kävijän,

hirven ampujan aivosta,

kallosta kovaosaisen?

Pappi puhui, paatosteli,

Ristin merkkiä meinasi.

Niinpä luikautin lukusen,

pilven päälle pikapyynnön.

Muistelinpa muikku suussa,

pikatyötä peiton alla:

Eukko vain unessa urahti,

kaiken kokenut korahti!

 Lensi lintu ladon luona,

aika metso aidan päällä.

Liikahti luminen latva,

linnun ison istunnasta.

Tähtäelin, tutkiskelin,

tuumasin toisenkin tovin.

Jokohan riemuksi repesi,

jahti juhlaksi jumahti?

Onko kortot karkonnunna,

luodikosta luikahtanna?

Paha silmä poistununna,

kalmaraudasta kaikonnut?

Painalsinpa kirpaisinta.

Liipasin liukkaasti toimi,

Iskuri löi imakasti,

olkapäässä oiva potku.

Metsä pauhahti pahasti, 

poukahteli porraspieli,

tuiskahti tuli torvesta,

savu sankea leijaeli.

Heilahtivat huojumahan,

latvaoksat laitimmaiset,

Lumi tuiskuna tuprusi,

suistui alas suuri metso.

Höyhenpilvessä putosi!

Jo on kortot kaikonnunna!

Kun valtias tulee nuolukivelle, kaikki muut väistyvät.