Karhunkierroksen kyltti oli jyrkässä rinteessä, johon oli rakennettu hyvät portaat. Mustat nokialaiset kuuluivat silloin varustukseen pakollisena tavarana. Isotonic-nestepullo kulki suuren rinkan sarvessa. Farmareita kunnollisempia vaellushousuja ei vielä meillä ollut.



Karhunkierros

Työpaikan kaksi hoitajaa kertoivat rinkkaretkistään Lappiin. He käyttivät niihin joka vuosi osan lomastaan.

Itsekin olin maatalon poikana tottunut kulkemaan metsässä, joka oli aina tuntunut hyvin mukavalta ympäristöltä. Siellä oli lintuja, ja kaikenlaista nähtävää.

Keskusteltuani näiden kokeneiden samoajien kanssa otin selvää siitä, mitä tarvikkeita mukaan on otettava.

Hankin norjalaisen rinkan, joka sattui kerralla niin hyvä, ettei minulla ole ollut kuin se.

Vaimolle ostimme pienen rinkan, jonka reppuosa ja taskut olivat ihan hyvät, mutta kanto-osa runkoineen oli kovin suora ja kantoviilekkeet pehmustamattomat ja kapeanlaiset. Myöhemmin tämä rinkka vaihdettiin kotimaiseen, tunnettuun valmisteeseen.

Ostin Karhunkierroksen kartan, johon tutustuimme perusteellisesti ja arvioimme jo etukäteen sopivat yöpymispaikat.

Kaikki keittoastiat piti ostaa, mutta näin ne tulivat kerralla kunnolliset. Retkeilyoppaasta opiskelin koko edellisen talven ajan oleskelemista luonnossa ja siellä pärjäämistä, johon kyllä jo armeija oli aika hyvin valmentanut.

Tuohon aikaan – 1970-luvun puolivälissä – sai tilata Mensan valmistamia retkiruokia, jotka olivat paksuseinäisissä foliopakkauksissa.

Nämä annokset pantiin kymmeneksi minuutiksi pakkiin kiehuvaan veteen. Sitten tarvitsi vain avata pakkaus yläreunastaan, ja sisällön voi nauttia siitä suoraan tai sen voi kaataa se retkilautaselle.

Oli liha-kasvispataa, liha-perunalaatikkoa, maksapataa, seitipataa, jossa merikalan lisäksi oli keittojuureksia ja perunaa, kuten muissakin tuon laajan tuotevalikoiman vaihtoehdoissa.

Teimme talven aikana joka päivälle ruokalistan, ja sen mukaan hyvissä ajoin tilasin näitä todella huippulaatuisia retkimuonia.

Listaan merkittiin kaikki, mikä tarvittiin aamupalalla, lounaalla, päivällisellä ja iltapalalla.

Perusteellinen työ oli siinä mielessä hyvä, koska se esti kaikki unohdukset, sillä erämaahan ei saa täydennystä.

Juotavana oli teetä, kahvia ja kaakaota. Reissuun osallistuneilta ja sitoutuneilta saatiin nämä asiat helposti selville.

Neste- ja energiatankkausta varten meillä oli sen ajan energiajuomajauhetta, joka sekoitettiin retkipullossa olevaan veteen. Valmisteen nimi oli Isotonic.

Nämä yllä kuvatut valmistautuminen ja rituaalit säilyivät kauan samoina, kunnes tuli järkyttävä tieto Mensan valmistamien retkiruokien tuotannon loppumisesta.

Se muutti asioita niin paljon, että kiinnostus patikointiin hiipui, koska jopa helteessäkin yllä kuvatut retkimuonat pysyivät steriileinä.

Koska sitä ei voi taata muilla riittävän energiapitoisilla tuotteilla, kuin säilykepurkkieväillä, katsoin, että mahataudin riski on liian suuri.

Jatkuva palvi- tai suolasilavadieetti muusin kera ei tuntunut terveelliseltä. Käsitykseni mukaan tänäkään päivänä ei löydy 1970- ja 1980- lukujen retkiruokien veroisia valmisteita.

Soitin ennakkoon Rukalle, josta kerrottiin, että paras käytäntö on jättää sinne oma auto parkkiin ja jatkaa linja-autolla varusteiden kanssa matkaa pohjoiseen. Autokuski osaa jättää juuri oikeaan paikkaan, kun sanotte, että tarkoitus on kiertää Karhunkierros. Neuvo oli hyvä, ja niin teimme.

Olen saanut myöhemmin tietää, että reittiä on sittemmin muutettu paikoittain, joka on tuonut lisää hyvää patikoijien kannalta.

Jo silloin näimme, että suoalueilla polku muuttui mutaiseksi, ja ihmiset keksivät kiertoteitä liian kosteiden paikkojen ylitse. Yhdessä paikassa hiekka-soramaa oli alkanut vyöryä ja polku oli jo pari metriä leveä siinä.

Myöhemmin paikan kohdalle oli rakennettu kestopuisista lankuista huljakat portaat. Soiden yli on tehty pitkospuita, jolloin luonnon kuluminen on loppunut.

Linja-autonkuljettaja oli ystävällinen. Hän tiesi, että turisti käy rysään uudelleen, kun hyvänä pidetään.

Tien levennykseltä lähti hyvä polku erämaahan.  Vanha metsä oli heti polun varressa koskemattoman näköistä.

Marssi vei ensimmäiseksi Aventojoelle, jossa ilmeet olivat iloiset. Maasto muuttui välillä karummaksi, mutta polun pinta ei ollut siihen aikaan huono.

Marssiin ehti jo tottua, kun putkahdimme Maaninkajoelle, jonka ylitse pääsi riippusiltaa pitkin. Riippusillan kohdalla joen uoma oli karun sorttinen. Se oli varmasti tarpeen, jotta sillan paksut sinkkiköydet oli saatu varmasti pultattua kallioon.

Tulimme pitkän taivalluksen jälkeen Ristikalliolle, jossa riitti ihasteltavaa. Rinkat heitettiin pois harteilta ja tutkittiin porukalla kallion pystyjyrkkiä seinämiä.

Puiden juuret olivat jo silloin tulleet esille, kun sadevedet olivat vieneet mennessään kulkijoiden tallaaman kuntan. 

Jatkoimme matkaa ja tulimme Vaalulammen rannalle, jossa seisoi Poropirtti.

Söimme ulkona olleen pöydän luona iltapalan, joka totisesti maistui pitkän ajon ja reippaan marssin jälkeen. Yöksi jäimme sisälle pirttiin, jossa makuualustan ja makuupussien suojaamana nukuimme makoisat unet.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Taivalköngästä, jonka yläpuolella, ennen ylitystä, mietimme reittiä kartan kanssa. Veli, joka tykistön upseerina osasi lukea karttaa parhaiten, ratkaisi sen, minne nyt mennään.

Joen tuntumassa kulkien lähestyimme Taivalkönkään pauhinaa, joka kesäkuun puolivälissä oli vielä melko voimakas.

Kaikki olimme tottumattomia riippusiltaan, joka notkui arveluttavasti. Molempia käsiä pitivät kaikki ylittäjät tiukasti kiinni sillan seinämien reunoissa.

Marssin aikana ylitimme matalan joen. Mustien nokialaisten varret riittivät hyvin silloiselle veden korkeudelle.

Reitin varrella oli tiheää mäntymetsikköä, jossa puut olivat hyvin ohuita. Pienellä purolla pidimme virkistystauon.

Uusin voimin tulimme Kiutakönkäälle, jonka pauhina kuului hyvän matkan päähän. Tyrskyt olivat uljaat, ja niitä ihailimme kauan aikaa. Ilman kosteus putousten lähellä oli lähellä sataa prosenttia, ja sateenkaaren värejä vilahteli kuohujen yllä.

Tästä oli matkaa yöpymispaikkaan vielä 7 kilometriä.

Tavoitteena oli Ansakämppä, todellinen keidas erämaassa.

Kämpällä söimme tukevan aterian ja sen jälkeen istuimme iltanuotiolla sukkia kuivaamassa ja retken sattumuksia muistelemassa. Ansakämpällä saimme nukkua rauhassa. Mikään ei häirinnyt yörauhaa.

Aamupalan jälkeen taivalsimme Kulmakkolammelle. Sen rannalla piti olla Jussin kämppä, mutta se oli aikaisemmin palanut, joten pidimme tauon lähellä lammen tuntumassa.

Reitin varrella näimme poroja, joita yritimme kuvata, mutta porot olivat arkoja.

Oli jatkettava matkaa. Mieleen jäivät kiemurtelevat joen mutkat Oulankajoessa ja maaston muuttuminen karuksi Kitkajoen varrella.

Siellä polku oli jo silloin varsin kulunut. Kiviä ja puiden juuria oli koholla polulla, mikä pakotti vaihtelemaan askelrytmiä. Kolmas päivä on yleensä vaelluksella se vaikein. Niin se oli nytkin.

Väsyneinä tulimme Juuman kylään, jossa täydensimme ruokavarastoja ja joimme munkkikahvit. Paikasta onnistuimme vuokraamaan vastarannan puolelta Nujula- nimisen mökin. Moottorivene kuskasi meidän veden ylitse. Nujulassa oli merkinantoon vinkkari, jota pystyyn nostamalla venemies tuli tarvittaessa meitä hakemaan.

Söimme mökillä maistuvan aterian. Oli niin nälkä, että lihapullat piti jakaa tasan kaikkien kesken. Kaikki pitivät sitkeästi puoliaan.

Mökillä oli sauna, jossa kävimme kipakoilla löylyllä koko porukka.

Yöllä nukutti taivaallisesti!

Aamulla annoimme venettä hoitavalle miehelle merkin, ja kävimme aamupalalla. Silloin ei ollut riippusiltaa Kitkajoen niskan ylitse kuten nykyään.

Lähdimme pitkälle vaellukselle.  Maastossa oli silloin upottavia soita, mutta myös kirkkaita pikku puroja, joista käsin pidimme yllä nesteytystä.

Tulimme Myllykämpälle. Siinä oli pitkospuut Porontimajoen ylitse.

Tulet tehtiin ja syötiin kunnollinen lounas.

Pitkähkön kulkemisen jälkeen silloinen reitti toi asfalttitielle, joka meni idän suuntaan. Vuonna 1992, kun kiersin perheen kanssa reitin, asfalttiosuus oli poistettu.

Tietä pitkin etenimme melko matkan, kunnes viitta osoitti, mistä Karhunkierros jatkuu Rukalle päin.

Pian tuli erittäin jyrkkä nousu Valtavaaralle, josta näkyi vaikka mitä. Konttaisen järvi erottui hyvin ja horisonttiin asti näkyi erimuotoisia vesistöjä.

Pääsimme hyvälle Suolammen laavulle, jossa päätimme yöpyä.

Kuivatimme siinä ensin tulilla kamppeita, erityisesti villasukkia, jotka olivat hautuneet kumikengissä.

Söimme laavulla ja keräsimme ympäristöstä tulitarpeita. Laavu oli yöpymiseen verraton.

Aamulla nautimme kunnollisen kahviaamiaisen. Täällä oli jylhiä maisemia ja polku erinomaisessa kunnossa.

Vahvistimme itseämme Valtavaaran lammen laavulla viimeistä ponnistusta varten.

Rukan rinteille oli tehty pitkiä jaksoja tukevia puisia portaita jyrkkiin kohtiin. Kaiteita oli alarinteen puolella.

Ponnistusten jälkeen tulimme Karhunkierros- kyltin luokse ja muistorikas vaelluksemme oli päättynyt.

Vaihdoimme parkkipaikalla pois hikiset kamppeet ja puimme siistin matka-asun päälle.

Kotiin paluu sujui rattoisasti koetusta keskustellen ja sopivasti taukoja pitäen

Matkalla olivat: minä itse ja velimies sekä morsiameni veljensä kanssa. Matka oli opettavainen. Seuraavilla reissuilla jätimme kaiken tarpeettoman pois. Kumikengät säilyivät vielä jalkineina, mutta alkoi tuntua, että vaelluskengät voisivat olla paremmat, mutta sellaisista jalkineista liikkui vasta huhuja siihen aikaan!

Korkealla Rukan ja Valtavaaran alueella oli hyvät polut ja sieltä näki niin kauas, kuin silmä kyky ylsi.