Lapsuuden metsä

Se ympäröi kotitaloa idässä, pohjoisessa ja lännessä. Etelän suunnassa oli runsaan sadan metrin päässä neljä ja puoli kilometriä pitkä, mutta kapea järvi ikään kuin poikittain. Eteläinen naapuri näkyi, mutta järven ympäri kiertämällä matkaa kertyi sinne yli kuusi kilometriä.

Metsä oli valtion metsää, joka oli saanut olla rauhassa 1860- luvun suurpalon jälkeen. Koska seudulla oli vain polkuja ja talvisin hevosreittejä jäitä pitkin, rintamamiehille lisämaiksi lohkottua saloa ei kyetty sen aikaisilla vehkeillä hyödyntämään. Teitä ei ollut, ja maasto oli mäkistä ja vaikeakulkuista pirunpeltoineen. Ukkosmyrskyllä salomaa huokaili syvään ja pelottavasti.

Pihamaa ja pellot sekä sata metriä pisteaitojen ulkopuolista metsää oli tuttua, samoin tie koululle ja tuttuihin kyläpaikkoihin, joissa aina käytiin perheenä. Metsään ei ollut lupaa lähteä yksinään. Siellä oli valtavankokoisia puita, ja siellä tuntui olevan aina hämärää. Sieltä ilmaantui salaperäinen peto, joka tappoi metsässä lampaan meiltä ja naapurista hanhen. Isä ampui petoeläintä, mutta se katosi salon sokkeloihin eikä sitä löytynyt.

Kerran Juhannuksen tienoilla koppelo hautoi vain sadan viidenkymmenen metrin päässä talosta pisteaidan vieressä. Se antoi meidän tulla kahden metrin päähän eikä paennut. Isä sanoi, että emometsolla on hautomakuume. Se kuulee tai aistii, että poikaset ovat kuoriutumassa.

Pohjoisessa oli suuri salomaa. Jossain kulki pitäjän raja ja sen takana metsä jatkui pitkään. Siellä oli mökki, jossa asui  mummo ja hänen poikansa perheineen.

Tuo mies oli seurustellut kahden nuoren naisen kanssa yhtä aikaa. Kun toinen alkoi odottaa, hän murhasi ja poltti vähemmän mieluisan. Siitä tuli murhatutkimus ja elinkautinen.

Jatkosodan aikana elinkautis- ja muille vangeille annettiin mahdollisuus lähteä rintamalle. Se kuittaisi jäljellä olevan tuomion. Se oli Nikke Pärmin pataljoona.

Nikke oli kysynyt yhdeltä sotilaalta katselmuksen yhteydessä, mistä hänet oli tuomittu. Murhasta, mies vastasi. Pärmi sanoi siihen, että hyvä, kun saatiin ammattimies hommiin. Vihollisia saa ampua täysin vapaasti.

Tätä miestä monet pelkäsivät. Vanha mummo – hänen äitinsä - kävi jalkaisin meidän talon kautta kaupalla ja lainasi joskus venettä.

Kerran kylältä tultuaan, hän astui kotitalooni levähtämään.

Vieraalle tarjottiin kahvia ja kestitystä sen ajan tavan mukaan.

Mummo kävi yhtenään ulkona ja humaltui aina vaan lisää. Kerran äiti lähti perään, ja kysyi, mitä mummo juo. Vastaus kuului, että otan tässä polttoainetta.

Se oli kaasutinspriitä, jota myytiin silloin litran pulloissa halvalla.

Jäljestä päin arveltiin, että mummo, murhamiehen äiti, oli häpeän vuoksi varmaan hermojaan spriillä hoitaessaan jäänyt aineen vangiksi.

Epäiltiin, että keskellä metsää valmistettiin viinaa myyntiin. Ilmankos ennen talvisia juhlapyhiä sinne päin saattoi kaikessa viattomuudessa ajaa hevoskaravaani kyläilemään.

Kolmen kilometrin päässä asui pariskunta, joilla oli monia lapsia. Siellä keitettiin erinomaista viinaa, jota herratkin ostivat säännöllisesti. Harvoin poliisi yllätti, koska ympäristö suojeli tätä paikkaa. 
Kavaltajaa eli kyrväyttäjää ei väestön parista löytynyt, koska viinasta hyötyi niin moni! Joskus mies tunnusti keittämisen, ja lähti mielellään talven nälkää pakoon linnaan.

Tosiasiassa rouva valmisti viinan ja myös möi sen. Sillä saatiin rahoja jauhojen ja lihan ostoon sekä muihin taloustavaroihin. 
Kanalintujen ansapyynti oli tässä perheessä suurta, koska laajat suoalueet vaikuttivat lintujen sikiämiseen positiivisesti. Äänetön pyynti ei kiinnittänyt turhaan kenenkään huomiota.
Pari lehmää oli maidon antajana sekä lampaita. Vasikat pistettiin lihoiksi. 
Rouva oli taitava laittamaan kaikenlaisia ruokia, ja lapset saivat hyvän hoidon ja huolenpidon.

Talvella koulumatkalla vastassa olivat riekot jo runsaan sadan metrin päässä kotoa. Järven lahden rannasta lähti kapea, mutta pitkä suo. Siinä nuo salaperäiset linnut asustivat. Niitä ei koskaan ammuttu, koska miesväki ei silloin osannut ampua lentoon.

Syksyllä sulan veden aikaan järvi piti kiertää polkua pitkin koulumatkalla. Polku kierteli hämärässä metsässä kolme kilometriä. 
Sen tuntumasta lähti niin aamulla kuin koulusta palatessakin valtavalla ryminällä metsopoikueita, teeriä ja usein myös yksinäisiä ukkometsoja. 

Pyitäkin näkyi usein, varsinkin paikassa, jossa oli talvellakin sula lähde. Sen ympärillä kasvoi koivuja sekä leppiä. Lähde toimii yhä ja sen vesi on isäni mukaan aitoa elämän vettä, kylmää ja puhdasta.

Aluksi suurten lintujen pakoäänet pelottivat, mutta kun pakoon ei päässyt, pelko meni ohitse. Tässä koulussa opin varmasti tunnistamaan kanalinnut niiden lentoäänistä.

Syyskesällä ja syksyllä tehtiin koko perheen voimin jännittäviä reissuja marjaan ja sieneen. 
Isä, äiti ja isoveli poimivat, mutta meitä kahta nuorempaa ei patisteltu. Mukana oli kyllä molemmilla pienet vakat poimureina. Enemmän kiinnostivat suuret puut, kelot ja konkelot sekä siirtolohkareet.  
Vasta yli kymmenvuotiaana tuntemattoman metsän pelko helpotti minun mielestäni. Metsä ei enää pelottanut, vaan se alkoi kiehtoa yhä enemmän.

Semmoisia metsiä ei enää seudulla ole, vaan lapsuuden metsä on pelkästään muistini varassa. Isän jälkeen metsätilan hallinta on ollut isoveljellä ja minulla. Puun ostomiehet ovat aina kimpussa kuin käkihavukat, mutta olen vastannut heille,että haluan säilyttää metsän riistametsänä. Siellä on ihanaa marjastaa, sienestää ja kuljeskella. Kanalinnut ovat alueeseen mieltyneet, ja se ilahduttaa minua kovin.

Rauhoitusalue Kuhmossa Venäjän rajaa vasten muistuttaa siellä käyneiden kertomuksen mukaan lapsuuteni metsää. Siellä asuvat metsot, teeret ja villipeurat.

Onneksi on jotain pysyvääkin, vielä.