Pyssymiehiä

 

Haulikoita on monenlaisia. Kauan käytettiin yksipiippuisia aseita.  Rinnakkaispiippuisia on yhä metsämiehillä. Tuntuu, että viimeksi mainitut ovat kokeneet jonkunlaista uutta tulemista, varsinkin, jos haluaa briljeerata kauniilla, klassisella haulikolla.

 

Yli viisikymmentä vuotta sitten alkoi päällekkäispiippuisten haulikoiden laaja käyttö. Niistä pitivät lentoon ampujat ja jäniksen metsästäjät.

Itänaapurista on tuotu Suomeen edullisia haulikoita. Niiden ulkonäkö ei juuri silmää ilahduta, mutta niissä on ollut erinomaiset piiput. Monissa on kovakromaus teräksen päällä.

Käynti on näissä aseissa erinomainen, kun etsii kärsivällisesti sopivan patruunamerkin. Moni sanoo, että puolalaiset ja tšekkiläiset patruunat käyvät itäaseisiin parhaiten.

 

Sain puhelinsoiton naapurin mökiltä. Mies kertoi, että hän ampui teertä aivan lähellä minun paikkaani, mutta saaliiksi asti lintu ei päätynyt, vaan katosi metsään.

Varustauduin metsästysasuun ja otin silloin muotia olleen patruunavyön uumalle ja haulikon olalle.  Pystykorva pääsi mukaan etsimään kadonnutta.

 

Mökkinaapuri vei minut siihen kohtaan, jossa hän oli seisonut traktorin uralla ampuessaan. Rinne laski siinä melko jyrkästi länteen päin.

Ampumamatka ei ollut kovin pitkä, kun naapuri osoitti, mistä kohtaa teeri oli lentoon pompannut.

Pystykorvani lähti kovalla vauhdilla nousemaan mäkeen. Se luuli varmaan, että lähdin sen kanssa metsälle. Tätä koiraa ei ollut opetettu erityisesti etsintään, vaan se sai hakea riistaa oman tahtonsa mukaan.

 

Laskeuduimme siksak- kuvioita kävellen hitaasti alaspäin harvennushakkuussa syntyneellä uralla.

Olimme ehtineet tulla viitisenkymmentä metriä, kun edestä lähti teerikana lentoon. Lintu eteni melko hitaasti ja oli melkein pystyasennossa. Siinä täytyi olla jotain vikaa, ja semmoinen piti armahtaa ja lopettaa.

Kun reitillä tuli pakenijaa vastaan mäen jyrkkä rinteen lasku, teeri katosi näkyvistä.

En uskaltanut ampua vaakalaukausta, ja kun teeri lensi vain puolentoista metrin korkeudessa, joku olisi voinut saada hauleja itseensä.

Olen pelännyt siitä lähtien matalia laakalaukauksia, kun vastaanotolle tuotiin mies, johon oli osunut kunnon haulikuuro. Ammuttu oli lievässä kipusokissa ja kipulääkkeen antamisen jälkeen uhrin vei ambulanssi keskussairaalaan.

Siellä hänet oli kuvattu uudenaikaisella tietokoneröntgenillä, kuten kansa sanoo. Hauleja oli etsitty sisäelimistä, mutta niitä ei onneksi ollut sinne asti mennyt. Parikymmentä haulia oli poistettu, mutta osa oli jäänyt paikoilleen. Oli liian vaarallista kaivaa paikkoja, joissa isot hermot ja suuret verisuonet kulkevat tiiviissä kimpussa. Riskiä ei ollut otettu, vaan toimittiin potilaan edun mukaan. Älä vahingoita potilasta, sanoi jo Hippokrates.

 

Koira tuli valtavalla vauhdilla rinnettä alas. Se varmaan huomasi, että en nousekaan sen perässä ylös.

Jatkoimme etsintää, johon nyt pystykorvakin otti osaa.

Meidän oli hankala käsittää sitä, että etsimme tunnin, mutta teertä ei löytynyt.

Epäilin jälkeenpäin mielessäni, että varmaan maa sananmukaisesti nieli linnun. Seudulla on moreeniharjuja ja myös avoimia sekä kuntan alla piileviä pirunpeltoja. Suurin osa tämän alueen jäniksistä menee ajossa maan alle ja samalla piiloon, josta niitä ei voi löytää. Se on koettu monesti ensilumien aikaan.

 

Istuimme jonkun aikaa etsinnän jälkeen rinteen varpukasvustolla iltapäivän auringon lämmössä.

Katselin naapurin asetta. Se oli venäläistä tekoa. Varsinkin aseen perä oli pahasti naarmuuntunut.

Sanoin, että tuosta saa vielä nätin, kun hioo puun perusteellisesti ja sen jälkeen käsittelee kaikki puuosat moneen kertaan tukkiöljyllä. Niin monesti, kun puu sitä imee.

Jatkosta selviää, kun vuosittain käyttää tukkivahaa.

 

Aseen omistaja sanoi, minulle yllätykseksi, että se on vain työkalu tuo haulikko. Sen ei tarvitse olla kuin koriste-esine!

Katsoin aseen piippujen sisään. Siellä oli näkymä aivan toinen. Piippujen pinta kiilsi kuin peili.

Itse olen ollut aina pitänyt huolta aseistani. Huollan ne aina, kun ase on ensin sisällä lämmennyt. Kaikki eivät ajattele samalla tavalla muissakaan asioissa, niinhän se menee. Vallankumouksellakin on yhä kannattajat, vaikka tiedetään historiasta, että vallankumous tuhoaa lapsensa, siis sen johtajat.

 

 

Olimme jänisjahdissa lokakuussa. Siihen otti osaa neljä miestä.

Kauempaa paikalle tulleella metsästäjällä oli farmariauton perässä ajokoira.

Sillä näytti olevan loisto-olot matkan aikana. Alustana oli paksu täkki, jonka päälle oli pujotettu tiivis päällyskangas. Siinä oli pitkällä sivulla vankka vetoketju.

Koiran vieressä oli ainakin yksi iso ja paksu froteepyyhe. Omistaja sanoi aina ennen kotiin lähtöä kuivaavansa koiran perusteellisesti, että sen olisi hyvä levätä.

Ajo kierteli kauan mäen tiheässä viidassa. Siinä oli harventamaton nelimetrinen männyn taimikko, johon oli itsestään ilmaantunut ohuita koivuja alikasvustoksi. Katajia rinteessä kasvoi ja siellä täällä myös kuusia. Näkyvyys lehden aikaan oli heikko, ehkä viisitoista metriä.

 

Pyyt elävät tuossa paikassa ja niiden rypemispaikkoja on metsäautotien ojien metsän puolen jyrkissä liuskoissa. Sieltä pyyt kaivoivat jauhinkiviä rypemisen lisäksi. Yhtään pyytä ei tästä seudusta ole saaliiksi saatu, niin tiheä nuori metsä on. Juuri semmoiseen paikkaan pyy, tiheikkölintu viimeisen päälle, on mestari kätkeytymään. Jos sen huomaa, se on aina liian lähellä tai liian etäällä ammuttavaksi!

 

Äkkiä jänis pomppasi tielle ja lähti juoksemaan kovaa sitä pitkin. Koiran omistaja ampui, ja jänis putosi heti kuolleena tien raiteelle.

 

Kokoonnuimme tulille taukoa viettämään. Minulla on usein repussa tuohia ja pieniä, kuivia pilkkeitä.

Ajokoiramiehellä oli kangassäkissä kuivia koivuhalkoja aika nivaska takaistuimen jalkatilassa.

Paistoimme makkaraa, jota ilman ei tunnu kukaan oikein metsällä pärjäävän. Nälän saattaa tuoda raitis ulkoilma ja maastossa koettu rasitus sekä melkein jatkuvan valmiustilan ylläpito.

 

Kiinnostuin jäniksen kaataneen miehen aseesta. Hän esitteli sitä mielellään.

Ase oli korkealaatuinen italialainen haulikko, joka oli kaasumäntätoiminen. Pyssyssä oli kullanvärinen liipaisin.

Vasemmalla sivulla oli keinuvipu, jonka toisessa asennossa lukko jäi ampumisen jälkeen aina taakse, jos lippaassa ei enää ollut patruunoita.  

Aseen tukissa oli vähän raapiutumia, joista kysyin. Omistaja sanoi, että hän osti aseen käytettynä ja sai sen uskomattomaan hintaan.

 

Yhdellä kaverilla oli valtava veto Mersuun, jonka hinnasta puuttui häneltä vähän, mies kertoi. Puuttuvat rahat Mersun pauloihin joutunut mies sai kaupasta.

Yhdessä ihmeteltiin niin hyvästä aseesta luopumista.

Olen joskus ollut nuorena itsekin autokuumeessa, ja tunnustan, että se on kallis tauti hoitaa.

Mieheen iskeytyy eräänlainen mania, joka paranee heti, kun auto on oma, vaikka siitä olisi velkaakin.

 

Näin omalta passipaikalta käsin, miten jänis kaatui ja se oli kerralla hengetön. Sain mielenkiinnon vuoksi nähdä patruunat, jotka olivat käytössä ajokoiramiehellä. Ne olivat amerikkalaisia magnumpatruunoita, joissa oli nelimilliset haulit. Jäniksen kaatajan naama oli hyvin iloinen, kun hän sanoi lopulta löytäneensä merkin, joka on paras.

 

Mies käristi ryynimakkaroita nuotiolla ja söi silmät ummessa niitä kaksin kappalein. Nautinnon täytyi olla suuri.

Yhden makkaran hän käristi ja sitten jäähdytti koiralleen.

Ajokoira on siitä kummallinen, että se ei näytä nauttivan herkuistakaan, vaan hotkaisee kaiken tarjotun nopeasti. Pystykorva osaa ainakin vähän nauttia käristetystä luusta, jonka pintaa se nuolee kauan, ennen kuin alkaa kaluta.

 

 

Useita vuosia sitten sattui tapaus, jossa oli hengen meno lähellä. Metsästyskaverilla oli venäläisvalmisteinen, rinnakkaispiippuinen haulikko. Se oli kuin entisajan Sauerin kopio. Kaikki tekstit metalliosissa olivat englanninkieliset.

Omistaja oli tyytyväinen harvinaiseen haulikkoonsa, joka kuului olevan osa erää, joka oli tehty Amerikan vientiin. Aseen puuosat olivat aivan toista luokkaa muotoilultaan kuin saman maan tuotteet vielä nykyäänkin.

 

Jänis oli tullut passiin takaa päin, ja laukaus oli ollut helppo. Ensimmäinen paukku oli ollut rekyylitön, mikä oli kummallista. Haulit lensivät muutaman metrin ja pomppivat polulla.  Asia unohtui vähäksi aikaa. Sitten sorsaa oikealla piipulla ampuessa tapahtui sama, ruuti ei syttynyt. Koska sorsa ui poispäin, piti heti saada tyhjä hylsy pois ja patruuna tilalle.

 

Silloin tapahtui kummia. Kuului valtava pamahdus.  Vasen käsiterä meni täysin turraksi.

Toinen piippu oli revennyt yläpuolestaan pitkältä matkalta auki, kun ase räjähti.

Kun alkuällistys meni sivuitse, asia vaati tutkintaa.  Revenneen piipun kyljessä näkyivät sormien jäljet! Paineisku oli valtava. Sormet olivat tunnottomat kolme päivää.

Hengen vaarasta juuri ja juuri selvittyä ihmiseen iskee useimmiten vavistus ja sydän lyö nopeasti. Olo on outo.

 

Soitto aseliikkeeseen, josta patruunat oli ostettu, pani liikkeelle selvitystyön, joka ulottui Saksaan asti.

Toinen soitto meni myyjän antamaan numeroon maahantuojalle, joka otti yhteyttä tehtaalle Saksaan.

Kävi ilmi, että tehtaassa oli koeajettu uutta latauskonetta juuri silloin, kun käytetty patruunaerä oli valmistettu. Se ilmeni pakkauksessa olevasta numerosarjasta.

Tehtaalta oli ilmoitettu, että muutamiin patruunoihin ei ollut latausprosessin aikana mennyt ollenkaan ruutia tai sitä meni minimaalinen määrä. Näin ollen kaikki ruudin etupuolella olevat patruunan osat jäivät piippuun. Hauli lensivät ulos, ja jänistä ampuessa hylsyssä oli ehkä pieni määrä ruutia. Siksi myös välitulppa lensi ulos. Sorsaa ampuessa piipussa oli tukos.

Kun toinen, normaali patruuna laukesi, se aiheutti vaarallisen aseräjähdyksen.

Onneksi metsästäjälle ei loppujen lopuksi käynyt kuinkaan.

 

Aseseppä tutki aseen. Hänen lausuntonsa oli mielenkiintoinen. Vientimallin haulikoihin, niihin rinnakkaispiippuisiin, oli turvallisuutta ajatellen tehty piippujen yläpinnat ohuemmiksi kuin piiput muualta. Siksi räjähdys suuntautui suoraan ylöspäin. Se varmaan pelasti näön ja kukaties hengen.

 

Maahantuojalta tuli jonkunlaisena osanottona hyvänlainen satsi korkeimman laatuluokan haulikonpatruunoita vahingon kärsineelle.

 

Samanlaista piippuparia särkyneen tilalle aseseppä ei vuosienkaan etsinnässä löytänyt. Aseeseen kävi samanmerkkisen haulikon tavalliset piiput. Näidenkin piippujen käynti on hyvä, mutta eri patruunoilla kuin alkuperäisillä piipuilla. Supistukset molemmissa piipuissa ovat samat. Aseet ovat hyvin yksilöllisiä. Ainoa keino saada varmuus aseen käynnistä on ampumakoe.

 

On vaikea hylätä asetta, joka on kunnossa ja jolla on ampunut neljä vuosikymmentä. Tuttuun peliin ikään kuin kasvaa kiinni.

 

 

Talon isäntä, joka ei itse metsästänyt, ei vuokrannut metsämaataan metsästysseuralle kuin hirvijahtia varten. Hän antoi suullisen pienriistaluvan yhdelle tutulleen, joka teki tilalla ruuhka-aikoina peltotöitä, ja joskus hän ajoi hevosella metsästä tukkeja, paperipuuta ja polttorankoja.

Isännän toinen käsi oli jotenkin heikkovoimainen eikä se oiennut suoraksi kyynärpäästä.

Hän ajoi mielellään Valmet-traktoria, joka käynnistyi bensiinin avulla. Sitten polttoaineeksi voitiin vipua kääntämällä vaihtaa löpö, joka oli halpaa. Sitä käytettiin myrskylyhdyissä ja maamoottoreissa.

 

Työmies sai talon maille pienriistaluvan, kunhan toi jokaiselta reissulta teeren tai muun otuksen talon emännälle. Kellään muulla ei ollut tällaista lupaa.

Maatalossa alettiin syödä riistaa säännöllisesti.

 

Metsä oli vanhaa ja puiden koko oli suuri. Oli koivikoita ja metsämaan rinteillä oli silloin harvinaisia lehtikuusia. Länsiosassa tilaa oli mäkinen maasto, jonka korkein huippu kohosi 160 metriin. Mäessä oli polkuja ja hevostie, ja näissä paikoissa hiekka ja sora olivat paljastuneet. Niissä kanalinnut kävivät rypemässä ja täydentämässä jauhinkivivarastonsa.

Mäen länsipuolella alkoivat suuret suoalueet. Siellä oli pari lampea ja ennen ojitusta suon lakkasato oli hyvä.

Kanalinnut pyytä lukuun ottamatta nousivat mielellään suon ja mäkimaaston reuna-alueella vanhojen petäjien latvoihin aamulennon aikana.

 

Kaikkiin puihin ei yltänyt haulikolla, joten suullisen metsästysluvan saanut mies, nimeltään Reino, osti lintukiväärin. Avotähtäimillä ei enää ikämiehenä pärjännyt, joten asekauppias kiinnitti Reinon aseeseen Kahles-merkkisen laatukiikarin. Hän neuvoi kiikarin toiminnan ja aseen tarkkuutuksen.

 

Lokakuun puolivälissä lintuja alkoi tulla isännän ruokapöytään kaksin kappalein. Vanha kansa uskoi, että luonnontilaiset suot ikään kuin työnsivät aina vain lisää teerikarjaa ja metsoja.

 

Isäni kuljetti järven ylitse maitopöntöt naapurin kanssa yhteiselle maitolaiturille. Sellaisella reissulla isäntä oli hyväntuulisena pysäyttänyt isäni. Hänellä oli asiana se, kun koko syksy ja syystalvi on syöty viikon loppuina lintupaistia ja tehty täkkälihoista välillä kuivaa lihaa, kun oli saatu iso metso.

Isä kertoi ihmetelleensä asiaa, koska hän tiesi, ettei naapuri ollut metsästäjä.

 

Kun kahvit oli nautittu väljässä tuvassa, lintujen saanti oli selvinnyt.

Reino niitä oli pudotellut koko syksyn ajan. Kuule, Reinolla on pornoo, isäntä sanoi. Siinä on semmoinen kiikari, että närhikin näkyy sadan metrin päästä niin isona kuin television kuvaruutu on.

Isäntä oli todennut lopuksi, että kun ristikko on kohdallaan, teerellä ei ole mitään mahdollisuuksia enää.

Reino kuului ampuvan haulikolla jänikset ja pyyt. Haulikko on ollut varalla vahtikojussa, mutta kaikki ne linnut ovat tippuneet kertalaakista kuolleena alas. Ei ole tarvinnut perässä juosta haulikon kanssa.

 

Isä kysyi aamulla, ennen kuin lähdimme hiihtämään järven yli kouluun päin, että mikä on pornoo.

Veli tiesi heti, että kyseessä on Keski-Euroopassa valmistettu kivääri, joita tehdään sekä lintu- että hirvijahtiin. Nimi on oikeasti Brno.

Isä sanoi naapurin isännän kertoneen pyssymiehestä, jolla on semmoinen ase ja siinä on kiikaritähtäin kuin kaukoputki. Kaikki teeret tipahtavat, yksikään ei ole vielä karannut.

Kunhan vaan Reino tietäisi rajansa, sillä ei lintuja voi riittää loputtomasti, isä vielä tokaisi.

Hiihto kouluun pääsi jatkumaan.