Taistelu elämästä

 

Olin aloittanut opiskelun kaukana kotoa. Siihen aikaan ei ollut tapana soittaa puhelimella kuin tositärkeissä asioissa, vaan yhteyttä pidettiin korteilla ja kirjeillä. Opiskelijan elämä ei ollut auvoista ruuan suhteen, vaan naama pyrki olemaan kapeaa sorttia. Poskissa näkyivät kuopat ilman hymyäkin.

Joskus tuli kirjeen sisällä seteli, joka tuntui taivaan lahjalta.

 

Kotonani oli nuori jäniskoira silloin vahvimmillaan, ja isä sekä isoveli metsästivät ahkerasti. Saalista tuli. Yleensä jahti loppui yhteen, vain harvoin kahteen saaliiseen. Ei ollut hyvä tapa rasittaa ajuria liikaa. Niinpä koira pysyi terveenä ja sen käpäliin ei tullut vaurioita.

 

Kun suvi-ilman jälkeen tuli pakkanen, se oli vaarallista koiran käpälille niin kauan kuin tuli paksulti uutta lunta. Sen piti kunnolla vielä pureutua jäätyneeseen polanteeseen kiinni ennen kuin jahti saattoi taas alkaa.

 

Kerran marraskuun alkupuolella järvet jäätyivät, mutta lunta ei vaan kuulunut. Vallitsi lauha ilmanvirtaus ja sumut leijailivat alamaissa ja jääpeitteen saaneiden vesistöjen yllä.

Kotona oli leivontapäivä. Äiti oli mestari tekemään kalakukkoja, karjalanpiirakoita ja ohrarieskaa. Vieläkin tunnen hiukaistuksen ja nälän tunteen, kun ajattelen maalaiselämää karjatilalla.

 

Miehet olivat menneet metsälle. Veli kertoi, että koira löysi melko pian jäniksen, mutta ajo suuntautui yli kahden kilometrin päähän kotoa ja alkoi siellä kiertää mäkeä, jonka korkeus on 220 metriä. Siellä oli kirveen koskematon metsä, joka oli niin tiheää, että sen sisällä oli aina hämärää. Etelärinteet olivat alaosastaan hyvin jyrkät. Muistan, että kun rupesi selälleen muna-asentoon, rinnettä voi laskea sammalkerroksen päällä kuin talvella pulkkamäessä.

 

Miesten tullessa ajon piiriin, oli pian huomattu, että jänis kiersi mäkeä puolivälissä rinnettä. Passipaikkaa joutui etsimään pitkään, kun näkyvyys oli rajoitettu. Alhaalla suoalue oli sinä päivänä vahvassa sumussa, veli mainitsi.

 

Koiran äänestä kuului, että ajo kävi silloin tällöin lännempänä, missä salon poikki kulki vanha polku. Tilanne jatkui samanlaisena kauan, kunnes passimiehet päättivät laskeutua polulle ja tehdä sinne tulet evästaukoa varten.

Tulilla istuminen on aina mukavaa. Eväitä ei vielä otettu esiin.

 

Äkkiä polun varren puihin laskeutui liitolennosta muutamia teeriä. Olivatko ne pelästyneet mäessä pauhaavaa ajoääntä? Kun ase oli käsillä, veli oli pudottanut kukkoteeren lennosta, kun valppaat teeret huomasivat miehet ja pakenivat suolle päin.

Veli oli palkittu kilpailuissa hyvästä ammunnasta haulikkokisoissa.

 

Ajo kuului vielä mäestä päin, kun polulle ilmestyi vaalean karvan jo saanut jänis. Se seisahtui ensin paikalleen, mutta pyörähti äkkiä tulojäljilleen. Se oli juuri kimmahtamassa metsän puolelle, kun haulikuuro osui, ja siihen jahti päättyi siltä päivältä.

Oli aika nauttia kahvia ja eväitä. Koira tuli likomärkänä nuotion lämpöön. Siinä veli kytki sen ja antoi pienen palasen omastaan.

 

Tauon jälkeen veli kertoi lähteneensä kytketyn koiransa kanssa polkua, jota nykyään kutsutaan välitieksi. Siinä on vähän matkaa heikkokuntoista metsäautotietä ja sen jatkeena mönkkärin ura.

Tarkoitus oli kävellä kotiin johtavalle tielle. Sen ja maantien puolen risteyksessä oli silloin heittolaatikossa sanomalehti. Tilustie päättyi kotiin kolmen kilometrin päässä.

 

Veli kertoi isän lähteneen metsää pitkin kotiin päin. Metsä oli silloin vaikeakulkuista monien pirunpeltojen takia. Siksi isä oli laskeutunut kapean järven rantaan ajatellen, että lumettomalla jään tasaisella pinnalla on helppo päästä eteenpäin yhteensä yli kilometrin matkan. Sitten olikin jo hyvä kävelyreitti kunnon polkua kotiin.

 

Kun isä oli kävelyt vähän matkaa, järven jää petti. Pudotus vei umpisukkeloon, eivätkä jalat tavanneet pohjaa. Kyseessä on kapea rotkojärvi, jonka suurin syvyys on 18 metriä.

 

Alkoi taistelu elämästä, josta isä ei muistanut jälkeenpäin paljon mitään.

 

Pudotessa reppu oli selässä ja rakas yksipiippuinen Husqvarna- haulikko olkapäällä.

Isä ei osannut sanoa, miten hän sai haulikon käsiinsä päästyään toisella kädellä kiinni jään reunaan.

Hän kertoi lyöneensä aseen piipun jään läpi monta kertaa, kunnes jää ei enää lohjennut. Hän iski vielä kerran niin, että aseen piippu meni jään läpi. Kaikki voimat ponnistaen haulikosta vetäen nousi toinen jalka jäälle. Silloin oli pimentynyt taju hetkeksi.

Kun epäselvien muistikuvien mukaan isä oli kokonaan jäällä, hän oli työntänyt haulikon kaikin voimin rantaa kohti. Kierimällä hitaasti, ranta oli tullut vastaan.

 

Isä kertoi, että hän ei ollut päästä pystyyn sitten millään. Joka paikka oli turta ja olo kummallinen.

 

Polulle pääsystä ei jäänyt muistikuvaa.

Sen etapin saavutettua askelen pituus oli vaaksan verran.

Haulikko olalla isä sanoi tikittäneensä kuin ompelukone nopeaa askellusta. Matka edistyi hitaasti ja tuntui, että voimat loppuvat.

Isä sanoi hämärästi tajunneensa, että jos pysähtyy istumaan ja lepää, se on samaa kuin kuolema.

 

Veli oli tullut kotiin jo ajat sitten, äiti kertoi. Riihen vieritse kulkevalla polulla äiti oli havainnut isän etenevän äärimmäisen hitaasti pihaa kohti.

 

Äiti ryntäsi ulos ja talutti isän sisälle.

Mies ei mitään puhunut, veli kertoi myöhemmin.

 

Äiti sanoi riisuneensa leivinuunin edessä erämieheltä vaatteet pois. Haulikko piti nostaa uunin päälle, samoin reppu.

Jäykän ja käteen jääkylmän miehen päälle äiti veti suoraan lattialla välihousut ja villapaidan.

Kun isä jo makasi sängyssä paksujen peittojen alla, pahin oli ohi.

 

Äiti sanoi keittäneensä ison kattilallisen teetä, johon tuli rutkasti sokeria. Sitä melkein pakolla juottamalla veri alkoi kiertää.

Veli pani alakerrassa saunan lämpiämään.

Siinä oli iso pönttökiuas, joka oli silloin yleinen maataloissa. Kiukaan iso kivimäärä piti saunan kauan aikaa kylpykelpoisena.

 

Lääkkeenä klaffissa olleesta pullosta äiti sanoi kaataneensa joka toiseen mukilliseen vähän viinaa.

Silloin uskottiin sen tehoon kylmettyneen lääkkeenä.

Runsaan tunnin päästä veli ja isä menivät saunaan, jonka löylyissä äiti kertoi isän viipyneen melkein tunnin.

Isä oli ollut aina varsin laiha, joten jääkylmä vesi vaikutti häneen pahemmin kuin rasvapitoisempaan tyyppiin.

Isä sanoi myöhemmin, että edes Talvisodan pakkasissa Ruhtinaanmäellä, Koirinojalla ja Lemetissä ei kylmettynyt niin pahasti kuin jänisjahdin jälkeen jäihin pudottua. Henki siinä oli hiuskarvan varassa.

 

Ymmärsin oppia saatuani, että sekavat muistikuvat johtuivat varmaan hypotermiasta, joka oli vähällä tappaa.

 

Myöhemmin lähin naapuri pohjoisen suunnalla ja naapurikunnassa oli pilkkireissulla pudonnut jäihin. Hänet löydettiin kuolleena, ylävartalo jään päällä. Kuolinsyytutkimuksen mukaan hän ei ollut hukkunut, vaan kuollut hypotermiaan.

 

Taistelussa aseesta oli irronnut jyvä. Ase oli saanut olla kuuman uunin päällä seuraavaan päivään. Sitten piippu oli täytetty paloöljyllä, kun pyssyn suu oli ensin tukittu korkilla. Veli kertoi kaataneensa lukkokoneiston täyteen samaa öljyä. Asetta pidettiin tuvan nurkassa pystyasennossa viikon päivät. Sitten veli kertoi kaataneensa öljyn pois ja puhdistaneensa kuivauksen jälkeen haulikon aseöljyn ja trasselin avulla.

 

Kun sain isän kuoltua pari vuosikymmentä myöhemmin Husqvarnaan hallussapitoluvan, lähetin sen paketoituna Oulaisiin asesepälle, joka harrasti vanhojen aseiden entisöintiä.

Aseseppä kiinnitti alkuperäisen kaltaisen jyvän piipun päälle ja uusi kaikki osat, jotka epäilyttivät. Kamppailussa sulkuläpän kiinni pysymisen mekanismi oli särkynyt myös. Sekin tuli kuntoon.

 

Haulikon mukana sain siihen kuuluneet latausvehkeet. Tuttu nuori mies antoi minulle 20/75- kaliiberisen haulikkonsa patruunoita.

Lyhensin hylsyä viisi milliä, poistin savuttoman ruudin ja muovisen välitulpan. Korvasin tulpan lasten vanhan huopatossun varresta leikatuilla kiekoilla, joita tuli kolme päällekkäin. Mustaa ruutia minulla oli ennestään. Palautin haulit patruunaan ja stuukkasin hylsyn reunat etulapun päälle. Kauniisti käänsi vanha laite muovisen hylsyn suun ja käännös pysyi.

 

Ammuin haulikolla pahvilaatikosta tehtyyn tauluun. Käynti oli tasainen ja suppea.

Kun näen tuon haulikon oman aseeni vieressä asekaapissa, siitä tulee aina mieleen isän taistelu elämästä erämaajärvellä.