Aavistukset, enneunet ja lahjat

Aikoinaan kansakoulun luonnonopissa neuvottiin, mitä luonnon merkkejä pitää seurata, että voi tietää sään muutoksista.

Tunnetuin on varmaankin ilta- ja aamuruskon merkitys. Ilma voi muuttua huonoksi, jos aamulla ruskottaa.

Kansalaisen ilmapuntaria seurattiin maataloissa. Jos kuusen oksa kääntyi alaspäin, se merkitsi sadetta. Poudassa oksa tökötti pystyssä. Elävien kuusten oksatkin käyttäytyvät samansuuntaisesti.

Kun sade lähestyy, muurahaiset tukkivat kekonsa ilmastointireiät, jotta vesi ei pääsisi niiden kotiin. Se kuinka paljon aikaisemmin nämä asiat tapahtuvat, tämä tieto on minulta kadonnut.

Äitini osasi aavistaa tulevatko vieraat kylään jo aamulla, vaikka vieraita tuli vasta iltapäivällä. Hän sanoi tuntevansa, että suuta syyhytti.

Hän osasi myös aavistaa kirkkaan heinäpoudan aikana, voidaanko niittää luokoa ja miten paljon. Äiti sanoi, että se lyö väsymyksen ja jonkunlaisen sykkivän päänsäryn, kun sateet ja ukkoset ovat tulossa.

Isä oli oppinut luottamaan äidin tuntemuksiin. Luokoa tehtiin vain sen verran, mikä ehdittiin panna seipäille aamupäivän aikana. Yleensä sade alkoi siinä kolmen maissa, useimmiten ukkosrintamana.

Tunnettu eräkirjailija, jo edesmennyt Leevi Karsikas, kertoi minulle ja hän kirjoittaa siitä kirjoissaankin, että hänen isänsä näki enneunia. Juuri niissä raudoissa oli kettu, mihin enneuni viittasi.

Karsikas oli perinyt tuon lahjan isältään, ja se oli tarkka lapsuuden ajan.

Lahja hävisi, kun hän lähti etelän luonnottomiin oloihin.

Tämä lahja palasi takaisin, kun hän jätti kunnallisvirkamiehen työn ja siirtyi elämään ekologisesti. Samalla hän kirjoitti eräkirjoja.

Olipa mukava mies, jolla oli valtavat määrät kaikenlaista perinnetietoa, joka katoaa, kun sitä ei kukaan tallenna.

Karsikas mainitsee enneunien lahjan olleen verraten raskas taakka toisaalta, koska ihmiselämässä sattuu myös paljon ikäviä asioita, kuten ystävien ja sukulaisten äkilliset kuolemantapaukset. Niistä tulee usein enneuni, hän mainitsi minulle. Tämmöinen asia pitää tietysti salata ja salaisuuden säilyttäminen elämän ja kuoleman kysymyksissä on aina raskasta.

Tapasin vanhan miehen, joka asuu yksinään talviasuttavassa kesämökissä. Hän on kotoisin Etelä-Suomesta, jossa hän on syntynyt ja tehnyt elämäntyönsä. Mies tekee vielä rankoja ja niistä polttopuita käsipelissä. Sain semmoisen vaikutelman, että hän on korkeasta iästään huolimatta hyvämuistinen ja teräväpäinen.

Jutellessa jotenkin vahingossa tulin kysyneeksi, miksi meistä kaikista ei ole kaivon katsojaksi, vaan se on harvoille Luojan lahja.

Vanha mies kertoi, että hänen ollessaan vielä koululainen, vanhat miehet yrittivät löytää kaivon paikan. Valmista ei tullut ahkeralla yrittämiselläkään. Silloin joku miehistä sanoi, että antakaapa varpu tuolle pojalle, siis hänelle.

Mies kertoi kokeneensa valtavan yllätyksen, kun jo vanhempien kulkemalla linjalla äkkiä varpu taipui voimakkaasti.

Siihen tehtiin kaivo, jonka vesi ei milloinkaan loppunut, ei ihmisiltä eikä karjalta.

Hän kertoi etsineensä elämän aikana monelle kaivon paikan.

Varvun vaihtoehtona hän käytti ohutta lankaa, jossa on lenkki ja toisessa päässä metallirengas, vaikkapa sormus.

Kun tullaan vesisuonen kohdalle, rengas alkaa heilua kuin heiluri edestakaisin. Se tekee kiertoliikettä kuin voimistelija jättiläistä rekillä, kun vesisuoni on melko lähellä maan pintaa tai veden virtausmäärä on suuri.

Olin menossa kotiini sadan kilometrin päähän mökiltä, jossa laitoin kaiken valmiiksi, vaikka talvi tulisi.

Jututin miestä avoimen auton lasin kautta.

Mies kertoi minua suuresti kiehtovan asian, kun kysyin, pystyisikö hän piirtämään karttaan vesiputkien paikan, jos hänet vietäisiin Helsingin pallokentälle. Siellä on maan alla paljon suuria vesiputkia, muistaakseni suurin on lähes puolitoistametrinen.

Vanha, viisas sanoi heti, että vain Luojan tekemät vesikanaalit maan sisässä löytyvät, mutta ihmiskäden rakentamat keinotekoiset veden tiet eivät näy.

Asia kiinnosti minua, koska Suomen Lääkärilehti julkaisi noin kolmekymmentä vuotta sitten tutkimuksen, jossa Rovaniemeä myöten kutsuttiin maan parhaat kaivonkatsojat juuri tuolle pallokentälle.

Matkat maksettiin ja kymmenen kuuluisinta varpumiestä saapui paikalle. Kentällä heille annettiin suuri paperiarkki, jossa oli pallokentän kartta. Siihen tuli merkitä kaikki putket, joissa virtasi vesi. Aikaa annettiin kaksi tuntia.

Kaikki kutsutut pitivät tehtävää helppona.

Kun kaksi tuntia oli kulunut, paperit kerättiin pois ja kaivonkatsojat päästettiin vapaasti lähtemään matkarahoineen pois.

Tulos oli hämmästyttävä: yhdenkään piirroksen vesiputket eivät olleet oikeissa paikoissa eikä edes yhden putken suunta ollut sinne päin, minne piti.

Kaikkein isoimmankaan, melko matalassa sijaitsevan putken, jossa oli valtava virtaus, paikkaa ja suuntaa kukaan ei ollut osannut määrittää.

Koska tutkimus julkaistiin vain Lääkärilehdessä, en usko että tämä tutkimus oli tullut kuvaamani miehen tietoon.

Viimeiseksi tämä mies kertoi minua kovin kiinnostavan asian, aivan kysymättä: hän sanoi näkevänsä ihmisen pään ympärillä selvän halo- renkaan, jos henkilö on täysin terve.

Jäljestäpäin olen miettinyt, että varmaan pelon takia en uskaltanut nousta autosta ulos miehen tarkastettavaksi! Kukapa ei pelkäisi salakavalaa tautia?

Aion, jos vanha mies on vielä silloin elossa, mennä kutsumattomana vieraana keväällä hänen luokseen puhelemaan näistä kiinnostavista ilmiöistä.

Ymmärrän hyvin, että tämmöisen lahjan saaneet ihmiset pitävät Luojalta saamansa lahjat salassa, etteivät ihmiset ala kateuden takia heitä kiusata.

Niin tekivät ennen niin sanotut verenseisauttajatkin. He auttoivat ihmisiä, mutta eivät ottaneet avustaan maksua eivätkä levittäneet tietoa lahjastaan minnekään. Kansa, paikalliset asukkaat tiesivät nämä ihmiset ja turvautuivat heihin.

Aikoinaan Oulun Yliopiston lastentautien professori Kauko Kouvalainen tutki kysymystä verenseisautuksesta, siis kyvystä pelastaa ihminen, jolta verisuoni oli katkennut eikä vuoto lakannut.

Neljän kilometrin päässä lapsuudenkodistani asui kuuluisa verenseisauttaja. Hän oli yrittänyt opettaa taitoaan isääni vähän vanhemmalle pojalleen. Tämä oli juuri pahimmillaan murrosiässä, ja hän jätti koulutuksen kesken.

Hän harmitteli sitä, että taito ja tieto meni näin maan rakoon.

Sitä olisi kipeästi tarvittu 1939 – 1945, jolloin sotilaamme vuotivat runsaasti verta.

Tämä mies kertoi juuri aikuiseksi tultuaan vakoilleensa isäänsä ja seuranneensa jo vanhaksi tulleen miehen liikkeitä.

Kerran hän oli päässyt näkemään, miten verenseisauttaja oli kiitollisena taidostaan vuollut terävällä puukolla pienestä hopeakuutiosta hopeaa lähteeseen, joka oli synkässä metsässä ilmeisesti vain tuon mestarin tiedossa.

Asiat osaavat olla merkillisiä eikä selitystä kaikkeen voida tietää.