Aavistukset, enneunet ja lahjat
Aikoinaan kansakoulun luonnonopissa neuvottiin, mitä
luonnon merkkejä pitää seurata, että voi tietää sään muutoksista.
Tunnetuin on varmaankin ilta- ja aamuruskon merkitys.
Ilma voi muuttua huonoksi, jos aamulla ruskottaa.
Kansalaisen ilmapuntaria seurattiin maataloissa. Jos
kuusen oksa kääntyi alaspäin, se merkitsi sadetta. Poudassa oksa tökötti
pystyssä. Elävien kuusten oksatkin käyttäytyvät samansuuntaisesti.
Kun sade lähestyy, muurahaiset tukkivat kekonsa
ilmastointireiät, jotta vesi ei pääsisi niiden kotiin. Se kuinka paljon
aikaisemmin nämä asiat tapahtuvat, tämä tieto on minulta kadonnut.
Äitini osasi aavistaa tulevatko vieraat kylään jo
aamulla, vaikka vieraita tuli vasta iltapäivällä. Hän sanoi tuntevansa, että
suuta syyhytti.
Hän osasi myös aavistaa kirkkaan heinäpoudan aikana,
voidaanko niittää luokoa ja miten paljon. Äiti sanoi, että se lyö väsymyksen ja
jonkunlaisen sykkivän päänsäryn, kun sateet ja ukkoset ovat tulossa.
Isä oli oppinut luottamaan äidin tuntemuksiin. Luokoa
tehtiin vain sen verran, mikä ehdittiin panna seipäille aamupäivän aikana.
Yleensä sade alkoi siinä kolmen maissa, useimmiten ukkosrintamana.
Tunnettu eräkirjailija, jo edesmennyt Leevi Karsikas,
kertoi minulle ja hän kirjoittaa siitä kirjoissaankin, että hänen isänsä näki
enneunia. Juuri niissä raudoissa oli kettu, mihin enneuni viittasi.
Karsikas oli perinyt tuon lahjan isältään, ja se oli
tarkka lapsuuden ajan.
Lahja hävisi, kun hän lähti etelän luonnottomiin
oloihin.
Tämä lahja palasi takaisin, kun hän jätti
kunnallisvirkamiehen työn ja siirtyi elämään ekologisesti. Samalla hän
kirjoitti eräkirjoja.
Olipa mukava mies, jolla oli valtavat määrät
kaikenlaista perinnetietoa, joka katoaa, kun sitä ei kukaan tallenna.
Karsikas mainitsee enneunien lahjan olleen verraten
raskas taakka toisaalta, koska ihmiselämässä sattuu myös paljon ikäviä asioita,
kuten ystävien ja sukulaisten äkilliset kuolemantapaukset. Niistä tulee usein
enneuni, hän mainitsi minulle. Tämmöinen asia pitää tietysti salata ja
salaisuuden säilyttäminen elämän ja kuoleman kysymyksissä on aina raskasta.
Tapasin vanhan miehen, joka asuu yksinään
talviasuttavassa kesämökissä. Hän on kotoisin Etelä-Suomesta, jossa hän on
syntynyt ja tehnyt elämäntyönsä. Mies tekee vielä rankoja ja niistä polttopuita
käsipelissä. Sain semmoisen vaikutelman, että hän on korkeasta iästään
huolimatta hyvämuistinen ja teräväpäinen.
Jutellessa jotenkin vahingossa tulin kysyneeksi, miksi
meistä kaikista ei ole kaivon katsojaksi, vaan se on harvoille Luojan lahja.
Vanha mies kertoi, että hänen ollessaan vielä
koululainen, vanhat miehet yrittivät löytää kaivon paikan. Valmista ei tullut
ahkeralla yrittämiselläkään. Silloin joku miehistä sanoi, että antakaapa varpu
tuolle pojalle, siis hänelle.
Mies kertoi kokeneensa valtavan yllätyksen, kun jo
vanhempien kulkemalla linjalla äkkiä varpu taipui voimakkaasti.
Siihen tehtiin kaivo, jonka vesi ei milloinkaan loppunut,
ei ihmisiltä eikä karjalta.
Hän kertoi etsineensä elämän aikana monelle kaivon
paikan.
Varvun vaihtoehtona hän käytti ohutta lankaa, jossa on
lenkki ja toisessa päässä metallirengas, vaikkapa sormus.
Kun tullaan vesisuonen kohdalle, rengas alkaa heilua
kuin heiluri edestakaisin. Se tekee kiertoliikettä kuin voimistelija
jättiläistä rekillä, kun vesisuoni on melko lähellä maan pintaa tai veden
virtausmäärä on suuri.
Olin menossa kotiini sadan kilometrin päähän mökiltä,
jossa laitoin kaiken valmiiksi, vaikka talvi tulisi.
Jututin miestä avoimen auton lasin kautta.
Mies kertoi minua suuresti kiehtovan asian, kun
kysyin, pystyisikö hän piirtämään karttaan vesiputkien paikan, jos hänet
vietäisiin Helsingin pallokentälle. Siellä on maan alla paljon suuria
vesiputkia, muistaakseni suurin on lähes puolitoistametrinen.
Vanha, viisas sanoi heti, että vain Luojan tekemät
vesikanaalit maan sisässä löytyvät, mutta ihmiskäden rakentamat keinotekoiset
veden tiet eivät näy.
Asia kiinnosti minua, koska Suomen Lääkärilehti
julkaisi noin kolmekymmentä vuotta sitten tutkimuksen, jossa Rovaniemeä myöten
kutsuttiin maan parhaat kaivonkatsojat juuri tuolle pallokentälle.
Matkat maksettiin ja kymmenen kuuluisinta varpumiestä
saapui paikalle. Kentällä heille annettiin suuri paperiarkki, jossa oli
pallokentän kartta. Siihen tuli merkitä kaikki putket, joissa virtasi vesi.
Aikaa annettiin kaksi tuntia.
Kaikki kutsutut pitivät tehtävää helppona.
Kun kaksi tuntia oli kulunut, paperit kerättiin pois
ja kaivonkatsojat päästettiin vapaasti lähtemään matkarahoineen pois.
Tulos oli hämmästyttävä: yhdenkään piirroksen
vesiputket eivät olleet oikeissa paikoissa eikä edes yhden putken suunta ollut
sinne päin, minne piti.
Kaikkein isoimmankaan, melko matalassa sijaitsevan
putken, jossa oli valtava virtaus, paikkaa ja suuntaa kukaan ei ollut osannut
määrittää.
Koska tutkimus julkaistiin vain Lääkärilehdessä, en
usko että tämä tutkimus oli tullut kuvaamani miehen tietoon.
Viimeiseksi tämä mies kertoi minua kovin kiinnostavan
asian, aivan kysymättä: hän sanoi näkevänsä ihmisen pään ympärillä selvän halo-
renkaan, jos henkilö on täysin terve.
Jäljestäpäin olen miettinyt, että varmaan pelon takia
en uskaltanut nousta autosta ulos miehen tarkastettavaksi! Kukapa ei pelkäisi
salakavalaa tautia?
Aion, jos vanha mies on vielä silloin elossa, mennä
kutsumattomana vieraana keväällä hänen luokseen puhelemaan näistä
kiinnostavista ilmiöistä.
Ymmärrän hyvin, että tämmöisen lahjan saaneet ihmiset
pitävät Luojalta saamansa lahjat salassa, etteivät ihmiset ala kateuden takia
heitä kiusata.
Niin tekivät ennen niin sanotut verenseisauttajatkin.
He auttoivat ihmisiä, mutta eivät ottaneet avustaan maksua eivätkä levittäneet
tietoa lahjastaan minnekään. Kansa, paikalliset asukkaat tiesivät nämä ihmiset
ja turvautuivat heihin.
Aikoinaan Oulun Yliopiston lastentautien professori
Kauko Kouvalainen tutki kysymystä verenseisautuksesta, siis kyvystä pelastaa
ihminen, jolta verisuoni oli katkennut eikä vuoto lakannut.
Neljän kilometrin päässä lapsuudenkodistani asui
kuuluisa verenseisauttaja. Hän oli yrittänyt opettaa taitoaan isääni vähän
vanhemmalle pojalleen. Tämä oli juuri pahimmillaan murrosiässä, ja hän jätti
koulutuksen kesken.
Hän harmitteli sitä, että taito ja tieto meni näin
maan rakoon.
Sitä olisi kipeästi tarvittu 1939 – 1945, jolloin
sotilaamme vuotivat runsaasti verta.
Tämä mies kertoi juuri aikuiseksi tultuaan
vakoilleensa isäänsä ja seuranneensa jo vanhaksi tulleen miehen liikkeitä.
Kerran hän oli päässyt näkemään, miten
verenseisauttaja oli kiitollisena taidostaan vuollut terävällä puukolla
pienestä hopeakuutiosta hopeaa lähteeseen, joka oli synkässä metsässä
ilmeisesti vain tuon mestarin tiedossa.
Asiat osaavat olla merkillisiä eikä selitystä kaikkeen
voida tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti