Surujuhla

 

Elämässä on paljon iloa ja hyvää, mutta myös surua. Kaikki me ajallansa siirrymme tuonilmaisiin, tuonelaan.

Siitä emme pääse, mutta kun uskomme sen paikan turvalliseksi, sitä ei ole tarvis pelätä.

 

Muistan ensimmäiset hautajaiset, joissa olin mukana noin kymmenvuotiaana. Oli jo vähän lunta maassa ja ilma kylmä. Isän veli oli kuollut.

Setä oli nuorena ollut etevä ja voimakas. Kevättalvella hän oli lentokelillä hiihtänyt koulukaverinsa kanssa kilpaa pari kilometriä.

 

Erottuaan kaveristaan hikisenä, hän oli hiihdellyt järven selkää kotiin päin. Kylmä luoteistuuli pohotti vastaan.

Vanhan kansan analyysin mukaan juuri hikiseen otsaan käynyt kylmä viima aiheutti aivokalvontulehduksen. Se meinasi viedä hengen.

Sairaudesta toivuttua puhekykykin oli lähes kadonnut. Jäljelle jäi mies, josta ei ollut kuin talon aputöihin. Hän sanoi aina nopeasti jotakin ja kuin änkyttäjä, hän toisti saman pari, kolme kertaa.

 

Setä oli ahkera tekemään halkoja ja oli mukana kaikessa maataloushommassa. Muistan vieläkin, miten hän tuli kiiruusti sisälle ja jo ovella toisti kolmesti, että sorsa uip, viri käyp.

Isä sieppasi hirven sarvesta Husqvarnansa ja klaffista taskuun patruunoita. Puolen tunnin päästä hän tuli kotiin neljän sorsan kanssa.

 

Kaikki me surimme ystävällistä setää. Isä oli meitä valistanut älykkään veljensä kohtalosta nuorena.

 

Menimme kylän taksilla hautajaisiin. Kuljettaja osallistui myös maahanpanijaisiin sen ajan tavan mukaan.

Äidilläni oli tummat vaatteet ja suruharso tai – huntu, joka peitti kasvot. Se oli vanhan ajan hautajaisasuste, jota kukaan ei enää käytä.

Isällä oli musta puku ja meillä lapsilla pyhäasut ja valkea paita. Asuun kuului lasten kravatti, jossa oli kauluksen alla kiertävä musta kuminauha, ja se kannatteli solmuntapaisesta asustetta.

Minulla oli karvahattu päässä.

Kun setä oli laskettu maan poveen, pappi aloitti suruvirren. Surin setää ja jännitin väenpaljoutta, ja siksi karvahattu – aitoa Nikita-mallia – unohtui päähän. Vieressä seissut isä tempaisi hatun päästäni ja iski sen kenttään niin, että lumi pöllähti. Itku silmässä otin karvahatun käteeni. Tilaisuus meni läpi ilman lisämokia.

 

Siihen aikaan muistotilaisuus järjestettiin noin vuoden kuluttua hautajaisista. Setä oli kuollut lumiaikaan, mutta muistotilaisuus järjestettiin elokuulla.

 

Väkeä tuli jalan, veneellä ja polkupyörillä.

Pappi johti tätä tilaisuutta, jossa kaikki olivat pyhäpuvussa.

Vieraille tarjottiin aluksi hyvää ruokaa. Pappi kehotti ruokavirteen ja aloitti sitten ottaa tarjolla olevaa juhlaruokaa. Muut tarttuivat lautasiinsa vasta, kun pappi oli istuutunut syömään.

 

Ruokailun jälkeen pappi puhui, mutta ei kukaan muu uskaltautunut. Ei ollut varmaankaan sopivaa sanottavaa, ettei herkkää tilaisuutta loukattaisi. Sukulaisnaisten silmissä kiilsi kyynel, ja kansa oli muutenkin vakavamielistä.

Meitä lapsia isä neuvoi ennakkoon, että ei saa sanoa mitään, ellei joku kysy jotakin asiaa.

Jonkun ajan kuluttua aikuisille tarjottiin kahvia ja leivonnaisia, mutta lapset eivät saaneet mitään. Kaikkihan olivat jo saaneet hyvän aterian, ja limonadi ei kuulunut sen ajan surujuhlaan.

 

Aikuiset keskustelivat vaimealla äänellä pitkän aikaa.

Luettiin adressit, minkä teki selväsanainen sukulaisnainen. Sitten pappi piti lyhyen hartaushetken, mihin muistotilaisuus päättyi.

 

Tuon jälkeen surujuhlia on riittänyt.

Muistotilaisuus on siirtynyt samalle päivälle kuin hautaus.

Kenelläkään ei ole suruhuntua tai surunauhaa tai nappia enää.

Pappi johtaa edelleen muistotilaisuutta, joka on hyvä asia.

Lapset saavat olla vapaammin. Ennen piti olla paikoillaan ”kuin tuomitun”.

 

Äitini menehtyi sydänkohtaukseen, joka oli hänelle jo kolmas. Kolmas kerta se toden sanoo, ennen vanhat sanoivat, ja he uskoivat siihen.

Kävin kotoani, yli sadan kilometrin päästä, vaimon kanssa hoitamassa kaikki muodollisuudet ja äidin arkkuun asettamisen Tervossa.

Päivän muodollisuuksien aikana toimin konemaisesti. Surun aiheuttama henkinen shokki sen varmaan sai aikaan.

 Äidistä jäi hyvä muisto. Hän oli ruskeasilmäinen ja hänellä oli tuuhea, tumma ja luonnonkiharainen tukka. Kasvot olivat kauniit kuin madonnalla keskiajan öljyväritöissä.

Hän hoiti minua väsymättä, kun olin pienenä keuhkokuumeessa. Kuumeen laskiessa hän pyyhki ihon kuivaksi ja vaihtoi kaikki alusvaatteet kuiviin sekä antoi lääkettä. Hän tarkasti yölläkin, että henki on vielä jäljellä.

Kun lähdin raskaan päivän jälkeen ajamaan kahdenkymmenenviiden kilometrin päähän mökille yöksi, alkoi sataa rankasti vettä. Silloin vaimo sanoi, että taivaskin itkee Tervon mummoa. 

Kiitän häntä mielessäni vieläkin näistä sanoista, sillä ne ovat minulle totta.

Silloin aloin itkeä hiljaa ja muistan nuo sanat yhä ja saan samalla runsaat kyyneleet silmiini.

Ei aikuinen mieskään ole rautaa tai kiveä.