Viimeinen metso

 

Siihen aikaan kaikki vilja kuivattiin seipäillä. Sitä edelsi raskas käsin niitto, koska vanhan ajan isännät vierastivat niittokoneen käyttöä. Pyörät hajottivat tähkiä ja osa jyvistä meni näin hukkaan. 

Kun jäljestäpäin miettii asiaa, perustelu vaikuttaa liioittelulta ja saituuden korkealta veisulta.

 

Kotonani oli yksi lähes täysin metsän ympäröimä pelto ja toinen, jossa oli kaksikymmenmetrinen aukko itään päin. Muualta korkeapuinen metsä ympäröi viljapellon. Korkeat puut varjostivat.  Vilja kypsyi hitaasti niin, että seivästys ja viljan puinti venyi säännöllisesti syyskuuhun, jopa sen lopulle.

 

Olen aprikoinut, miksi viljapeltoa ei vain niitetty, haravoitu ja sitten suoraan ajettu korkealaitaisilla hevoskärryillä puimapaikalle?

Saman tien kuorma kuormalta elo olisi voitu puida. Niinhän tehdään nykyaikaisilla puimureillakin: kone niittää ja ilman välivaiheita pui jyviksi asti. Oliko sittenkin olkien talteen otto eläinten kuivikkeiksi se tärkeä juttu. Puimuri työntää ruumenet ja oljet sängelle. Jyvät voitiin silloinkin kuivata riihessä. Isoilla tiloilla, joilla oli leikkuupuimuri, vilja kuivattiin kuivureissa, joita pidettiin lämpöisenä uunilla tai tehokkaalla kamiinalla. Sitä piti vahtia yötä päivää, sillä nämä vanhanaikaiset kuivurit olivat herkkiä syttymään tuleen.

 

Kun seivästimme syyskuun alussa metsän hevostien aukkoa lukuun ottamatta ympäröimää kaurapeltoa, nähtiin metsoja seipäillä aamuisin. Kun työ jatkui päiväkahvitauon jälkeen puolilta päivin, palasimme pellolle. Silloin sieltä rauhallisesti kävellen poistui usein kokonainen metsopesue.

 

Kauran seivästyksen päätyttyä isoveli pyysi isältä haulikkoa ja patruunoita metson ammuntaan. Täyttyihän silloisen lain kirjain. Pellolta metsästys oli kielletty.

Sitten sai metsästää, kun vilja oli korjattu tai koottu. Nyt se oli koottu seipäille. Parin viikon päästä elo ajettiin hevosella puimalalle, jossa kaura syötettiin puimakoneen ahnaaseen kitaan. Voiman koneelle antoi maalaistaloissa joko Porin Konepajan maamoottori ja Wickströmmin vastaava tuote.

Sähköt tulivat kylälle myöhemmin.

 

Illan suussa lehmän lypsyn jälkeen veli lähti vahtimaan riistaa metsäpellolle.

Hän kertoi hiipineensä varovasti pisteaidan taakse piiloon sille kohdalle metsän puolelle, missä metsot oli useimmiten tavattu viljaa syömässä.

Silloin ei ollut Offia. Veli kertoi itikoiden piinanneen kokonaisen tunnin, eikä metsoja kuulunut. Mustaruutihaulikko oli koko ajan vireessä. Siinä oli nelimillisillä hauleilla ladattu patruuna valmiina.

 

Päivän jo painuessa metsot ilmaantuivat pellolle kuin aaveet, metsän siimeksestä kävellen. Veli kertoi sydämen lyöneen niin, että pää tutisi.

Isän ohjeen mukaan juuri nyt piti asioiden antaa sujua omalla painollaan hätäilemättä. Ylimääräisen säikäyksen aiheutti se, kun yksi ukkometso pomppasi lentoon ja taitavasti laskeutui kauraseipään päälle. Muut ruokailivat maasta käsin riipien kauran jyviä seipäiden tyviltä.

 

Kuulin ennen lähtöä. että isä neuvoi tähtäämään kyljen valkoisen täplän ja kaulan tyviosan väliseen alueeseen mieluiten etuviistosta.

 

Veli kertoi ainakin kymmenen kertaa sinä iltana, miten jännä oli odottaa oikeaa hetkeä, että metso jyviä riipiessään kääntyisi edes tuokioksi parhaaseen asentoon. Koko ajan piti pelätä sitä, että joku ympäristöä tarkkaileva lintu tekisi hälytyksen. Silloin metsot pakenisivat.

 

Silloin ei osattu panna vahtipaikalla kasvojen suojaksi kommandopipoa eikä ymmärretty laittaa villakynsikkäitä käsiin. Maastopukujakaan ei ollut käytössä, mutta oli sentään pitkälippaisia hattuja. Sellaisella sai vähän suojaa, niin ettei vaalea naama paistanut tumman metsän keskeltä metson silmiin.

 

Lopulta laukaus oli helppo. Matkaa oli vain kaksikymmentäviisi metriä. Metso putosi heti ja löi vain muutaman kerran maassa siivillään.

 

Veli tuli kovaa juosten metso toisessa ja pyssy toisessa kädessä. Koko perheen väkeen levisi ilo ja saalista tutkittiin ja sen kokoa ihasteltiin.

Isä tutki tarkasti saalista, ja näytti miten useita hauleja oli mennyt sisään aivan kaulan tyvestä suoraan sisäelimiin. Isoveli sai kiitosta hyvästä ammunnasta.

 

Juuri tämän saaliin lokkaaminen eli höyhenten poisto, korvennus ja paloittelu opettivat minulle kanalinnun siivoamisen koko oman eräelämän ajaksi. Äiti ja isä toimivat oppimestareina.

 

Veli kävi vahtimassa onnistuneen metson ampumisen jälkeen monena iltana samassa paikassa, mutta linnut eivät tulleet. Koska koulun käynti vaati pitkän koulumatkan vuoksi oman aikansa aamulla, vain iltajahti oli mahdollinen.

 

Sitten tuli sunnuntai, jolloin aamu oli vapaa. Siihen aikaan käytiin oppia saamassa lauantainakin, jolloin koulupäivä oli lyhyempi.

Veli pani illalla herätyskellon soimaan ja kaikki varusteet valmiiksi aamun jahtia varten.

 

Veli kertoi metsästä palattua, että aurinko ei ollut vielä noussut, kun hän hiljaa käveli entistä vahtipaikkaa kohti. Polulla kulku oli äänetöntä. Äkkiä salamaniskun kaltainen sävähdys iski tajuntaan: metsot olivat jo paikalla!

Alkoi vaivalloinen ryömintä, jossa aamun kasteessa polvet kastuivat läpimäriksi. Varovasti tähystämällä näkyi kolme metsoa kahden seipään juurella. Seivästyksen aikana todettua pesuetta ei näkynyt.

 

Tuskastuttavan hitaasti ryömintä lyhensi välimatkaa pisteaitaan, joka antoi melko hyvän suojan, kun sen takana ei liikkunut.

Asetta veli ei ollut panostanut, koska hän arveli, että vahtaaminen saattaisi kestää kauankin. Lataamisen voisi tehdä vasta ampumapaikalla.

Koska riista oli jo paikalla, virittämisen ääni saattaisi koitua ongelmaksi, koska hanan naksahdus oli kuuluva ja luonnosta poikkeava ääni.

 

Vanha mies, oli kertonut meillä vieraillessaan, että kun pula-aikana ammuttiin metsoja soitimelta, hanan taakse veto piti tehdä edellisen hionnan aikana, muuten metso kuuli äänen ja pakeni tai lopetti pitkäksi aikaa soimisen.

 

Aidan taakse päästyä piti vetää vähän aikaa henkeä.  Silmissä kirvelsi hiki, ja aidasten raosta näkyi, että yksi metsoista kuulosteli kaula pitkänä. Oliko tämä vahtilintu, joka takasi toisten ruokarauhaa? Eniten pelotti se, että metsoilla oli jo vaarasta aavistus.

Patruuna oli onneksi pusakan taskusta helppo poimia, mutta hanan taakse vedosta kuuluvaa naksahdusta ei mitenkään voinut vaimentaa.

Onneksi pellolla oli muutamia närhiä peliään pitämässä. Ne rääkyivät välillä, kun uusia ruokavieraita laskeutui syömään. Oli pakko tehdä päätös: hana vireeseen, kun närhet rääkäisevät. Sitä piti onneksi odottaa vain hetken.

 

Naksahdus sai silti kaikki metsot keskeyttämään jyvien riivinnän. Kaula pitkänä ne kuulostivat kauan aikaa.

Kun pattitilanne laukesi, sulkuläpän avaaminen ja patruunan työntäminen pesään sujui äänettömästi.

 

Veli kertoi kytänneensä hetkeä, jolloin vahtilintu kääntyisi selin. Silloin voisi aseen työntää aidasten välistä ja ampua. Nyt ei ollut mitään mahdollisuutta siihen, että vahtilintu olisi selin samaan aikaan, kun toinen metso olisi parhaassa asennossa ammunnan hetkellä.

 

Jännityskö sen teki, että aseen hihnan etummainen kiinnike osui aidakseen ja se aiheutti räsähtävän äänen?

Metsot valpastuivat ja oli pakko ampua vähän takaviistosta viimeistä pellolla kuhnijaa, kun yksi metsoista oli jo hypännyt siivilleen.

 

Osuma taas! Veli sanoi ehtineensä ilahtua, mutta äkkiä siipiään kiivaasti maassa hakannut ukkometso oli muutamien metrien juoksun jälkeen lähtenyt lentoon ja ainakin näennäisesti terveen linnun tavoin mennyt tiehensä.

 

Heräsin sinä aamuna isän ja veljen äänekkääseen keskusteluun tuvassa. Kun tulin aamupalalle, huomasin, että veli oli tosi nolona. Hän sanoi, että saalis karkasi.

Tapausta puitiin isän, äidin ja kolmen veljeksen kesken. Joku arveli, että entä, jos haulit menivät ylitse ja yksi hauli iski metsoa kalloon ja siksi se pökertyi, mutta hauli ei tehnyt muuta vahinkoa.

Veli vakuutti, että metso oli varmasti piikillä ja tähtäys tasajyvällä. Matkaa oli kolmekymmentä metriä.  Ase oli 20- kaliiberinen, pitkäpiipuinen Husqvarna.

 

Koiraa ei ollut silloin käytössä. Isä päätti, että aamupalan jälkeen lähdetään neljistään etsimään metsoa. Hänellä oli aseeseen ja neljän millin hauleihin luja usko.

Pellolle tultua veli näytti, mihin kohti hän ampui metsoa ja muisti tarkasti, mihin kohtaan hän oli ehtinyt aidan takaa rynnätä, kun metso lähti lentoon. Hän osoitti kahta koivua, joiden latvojen välistä saalis oli poistunut pellolta.

 

Menimme metsän puolelle ja suuntasimme rintamassa koivujen välin ja metson lähtöpaikan viittauksen mukaan viiden metrin välein kävellen suuripuiseen kuusikkoon.  

Sadan metrin päässä alkoi pientä koivikkoa kasvava suo, jonka pituus oli menosuunnassa ainakin sataviisikymmentä metriä. Kävimme suon päässä asti ja tulimme samassa suunnassa, mutta äskeisen reitin pohjoispuolella, pellolta katsoen vasemmalta puolen takaisin pellolle. Mitään ei löytynyt.

 

Palattiin takaisin siihen kohti, josta metso oli lähtenyt lentoon ja siitä paikkaan, jossa ampuja oli seisonut katselemassa harmistuneena metson pakoa.

Isä kuulusteli veljeä tarkasti. Hän pyysi sanomaan, minkä puiden välissä lintu oli viimeksi näkynyt, Veli näytti kahden pitkän kuusen latvoja. Niiden välistä metso oli mennyt. Sitten tuli ratkaiseva tieto: juuri ennen katoamista, oli näyttänyt, että lento olisi hieman horjahtanut tai kaartanut vasemmalle.

 

Isä tunsi metsänsä. Juostiin kuusikon reunaan sadan metrin päähän, ja siellä isä osoitti kaksi pitkää kuusta. Siitä aloitettiin uusi haravointi, nyt kymmenen metrin välein hitaasti rintamassa kävellen.

Mennessä ei mitään löytynyt, mutta kun suon itäpäästä oli alettu palata pellolle päin, vain noin kymmenen metrin etenemisen jälkeen veli nosti metson esille ja huusi riemuissaan, että täällä se on. Suon pintaan suistumisen jälkeen lintu ei ollut liikkunut, vaan makasi siivet levällään sammalkuopassa.

 

Lintua siivotessa havaittiin, että haulit olivat osuneet, mutta luut ja paksut lihat olivat pysäyttäneet niistä monet. Vain kolme oli mennyt keuhkoihin. Rintaontelossa oli maksoittunutta verta runsaasti. Isä arveli, että verenvuoto vei voimat tai tajun metsolta ja niin se syöksyi alas.

 

Päivällisaikaan tuli puhe siitä, että olisi saatava tehokkaampi ase metsästykseen. Veljellä oli jo metsästyskortti.  Monet metsästäjät käyttivät jo savuttoman ruudin patruunoita.

Kukaan ei vaatinut mitään. Semmoinen ei ollut silloin hyvää käytöstä, mutta parin viikon kuluttua, kun isä souti kotirantaan järven ylitse, tuomisena oli veljelle uusi kuusitoista kaliiberinen saksalainen haulikko ja laatikollinen patruunoita. Piipussa oli neljä rengasta ja ase oli siro. Piiput olivat rinnakkain. Tiesimme, että haulikko oli valmistettu Länsi-Saksassa

 

Seuraavalla viikolla oli isällä ja veljellä kova kiire Karttulaan nimismiehen kansliaan. Piti saada hallussapitolupa aseeseen. Koska isä tunsi nimismiehen pitkältä ajalta, vaikeuksia ei ollut, vaan kaikki järjestyi kertakäynnillä.

 

Isän rakkaalla, ukilta perityllä Husqvarnalla oli ammuttu viimeinen metso.

Ase jäi vara-aseeksi jänisjahtiin.

Kolme vuosikymmentä sitten lähetin aseen entisöitäväksi semmoiseen työhön erityisesti perehtyneelle asesepälle. Hän sinisti aseen ja uusi koneistosta ja sulkulaitteesta kaiken mikä epäilytti. Alkuperäisen mallisen jyvänkin hän kiinnitti piipunsuun päälle.

 

Hankin mustaa haulikkoruutia ja välitulppia sekä poistin 20/75 savuttoman ruudin patruunoista ruudin ja vaihdoin niihin oikean annoksen mustaa ruutia. Tein valkean pahvilaatikon kannesta kolme pyöreää kiekkoa.  Kaksi tuli välitulppaa varten. Ruudin päälle toinen ja haulien alle painoin toisen. Kolmas pahvikiekko tuli etulapuksi haulien päälle. Hylsyä lyhensin jo ennakkoon viisi milliä. Husqvarnan mukana sain kotoa patruunan suun stuukkauslaitteen. Sillä tuli hieno käännös etulapun päälle.

 

Ammuin muutaman kerran vanhalla aseella. Se toimi hyvin. Puhdistin aseen ja nyt se on muistoaseena. Mustan ruudin savun haju palautti mieleen viimeisen aseella ammutun metson.

 

Husqvarna, jolla viimeinen metso ammuttiin.