Alkeiskoulutusta

 

Peruutan metsäautotien levennykselle. Metsässä on vielä varsin pimeää, kun nousemme autosta. Otan reppuni, jossa on aamupalavehkeet, sanomalehtiä ja pätkä vanhaa makuualustaa ja naamioverkko. Alle kymmenvuotiaalla pojallani on pieni reppu ja siinä sanomalehtien tilalla keittiöpaperirulla ja omat eväät. Kuksat on molemmilla juoma-astioina.

 

Otan suojuksesta lintukiväärin. Sen lipas on jo valmiiksi maastopuvun taskussa.

Lähdemme varovasti kävelemään siemenpuuaukon laitaa etelän suunnalle. On tarkoitus nousta ylös harjulle, jonne teerillä on tapana aamulennollaan hetkeksi istahtaa puihin. Kyseessä ei ole mikään soidinpaikka. Linnut vain viipyilevät puissa useimmiten hetken, joskus vartinkin. Sitten ne suuntaavat syyssoidinpaikalle tai hakeutuvat syömään marjoja.

 

Olen tietoinen, että erämaan kuuntelupaikalla pitää olla reilusti ennen auringon nousua. Se on aamun paras hetki, joka päättyy, kun aamu valkenee kokonaan.

Nousemme välillä jyrkkää metsätraktorin uraa ylöspäin. Nousu hengästyttää niin, että pitää seisoa muutama minuutti.

Tällä kohdalla oli pari vuotta sitten yksi pesäke mustatorvisieniä. Sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Tämä herkullinen ruokasieni on hyvin oikullinen. Vaikka koluaisi useasti syksyn aikana sen kasvupaikat, voi olla, että sitä ei löydy vuosiin. Sukulaissieni suppilovahvero on myös hyvin herkkä. Se ei tahdo kestää paksun lumenkaan aikana koneellista harvennushakkuuta, vaan katoaa vuosiksi. Aukkohakkuu tuhoaa sen havaintojeni mukaan pitkäksi aikaa.

 

Eräässä paikassa oli päätehakkuu, hyvin lievä maaperän rikkominen, männyn siementen kylvö ja kuusentaimien istutus putkella. Työ tehtiin vuonna 2008, mutta vieläkään alueelle ei ole palautunut yhtä ainutta suppilovahveroa. Jotkut ovat sitä mieltä, että sienen juuristo maan alla paleltuu. Tutkimuksia aiheesta en ole lukenut. Minulla on vain sienestäjien havaintoja. Kuoleeko sienirihmasto, kun puu kuolee?

 

Rinteen päällä on puolukkatyypin kuivaa kangasta, jossa kasvaa tiheä, mutta matala puolukan varvikko. Siirtolohkareilla ja pienehkön pirunpellon kivillä on vahva jäkäläkate. Menemme kolmemetrisen männyn taimikon sisään ja kävelemme sitä entisessä suunnassa. Parvi rastaita pölähtää aivan läheltä lentoon. Ne ihan säikäyttävät meitä molempia.

 

Kun pääsemme kumpareella taimikon laitaan, katselen meille hyvän paikan istahtaa aamupalalle istuinsuojien päälle. Taimikon sisäpuolella olemme suojassa, kun meillä on tiukasti maastopuvut päällä.

 

Pojalla on lämmintä kaakaota omassa termospullossaan ja minulla kahvia. Molemmilla on omat eväät, pari sämpylää, toisessa välissä on juustosiivut toisessa suolalihaviipaleet.

Minulla on lisäksi kennossa mökillä aamulla keitetty kananmuna ja suolasirotin ja muovisessa kipulääkepurkissa on kahvikermaa. Pojalle kananmuna ei maistu.

 

Aloitamme kiireettömän aamupalan nauttimisen ja samalla kuuntelemme saloa. Rastaat eivät vielä lennä aamulennollaan puiden latvoista toiseen ja pidä yllä omaa keskusteluaan. Ne ovat mielestäni teerien sanansaattajia. Rastaat lentelevät ensin ja sitten vasta teeret. Poika sanoo olevan jännää, kun kaikki näytti vielä äsken mustalta, vaikka tietää, että puiden havut ovat vihreät. Maastossa pitää liikkua tunnustelemalla jokaista askelen sijaa.

 

Aamiainen maistuu metsässä erinomaiselta. Niin se on aina. Kannatti ponnistella tänne asti pelkän vesilasillisen varassa.

 

Kun aamuhämärässä alkaa vähän nähdä, viritän eteemme taimikon reunapuihin neljä metriä pitkän ja pari metriä korkean naamioverkon. Sen yläreunassa on molemmin puolin kolme metriä narua, jolla verkko on helppo ankkuroida paikalleen.

Tuntuu, että nyt ollaan herran kukkarossa. Laitan kiväärin etutuet suoriksi ja työnnän aseen kiikarin puoliväliä myöten naamioverkon alitse. Panen lippaan paikoilleen ja työnnän lukolla patruunan paikoilleen ja varmistan aseen.

 

Työnnämme ruokailuastiat ja termospullot reppuihin ja reput siirretään naamioverkon toiseen laitaan tieltä pois.

 

Etualalla on karussa maassa harvaa männikköä. Puiden ikä voi olla hyvin korkea. Sadan metrin päässä on yksi hieno, harmaa kelo.

Kelosta minulle tulee aina mieleen Aleksis Kiven kuvaus Kolistimen ukosta, joka tuli veljeksiä vastaan tiellä. Mies oli ollut kelpo ampuniekka, mutta vanhuuden tylsistettyä aistit hän oli tullut epäluuloiseksi ja äreäksi. Hän pyysi ansoilla teeriä ja metsoja.

Eero kiusasi ukkoa huutamalla hänen korvaansa: kukukruu, sanoi käenpoika kuivan hongan nokasta, kukukruu! Silloin äkeä ukko antoi Eerolle korvatillikan.

 

Auringon nousun suunnassa taivaan ranta vaalenee hitaasti. Ensimmäiset rastasparvet aloittavat liikehtimisensä. En osaa sanoa, miksi ne ovat niin äänekkäitä. Tuntuisi viisaammalta olla hiljaa, sillä petolinnut vaanivat aina.

Jostain kuuluu vaimeaa teeren pulinaa. Sen suuntaa on vaikea saada varmistettua. Se saattaa tulla naapurikunnan puoleltakin, sillä aamu on tyyni ja kuulas.

Odottelemme rauhassa. Kaduttaa, kun unohdin hanskat majapaikkaan. Pojalla on käsineet. Kädet pitää välillä työntää taskuihin, mutta kylmä on jo iskenyt sormiin. Kädet eivät lämpiä uudelleen ilman tulia tai mökin lämmintä ilmaa. Kintaat pysyvästi eivät repussa paljon painaisi, mutta ei tämä ole ainut unohdus joka varhain metsälle lähtiessä on sattunut. Silloin tuntuu olevan niin kiire.

 

Harjun korkeimpiin puihin käyvät ensimmäiset auringon säteet.

Ilman mitään varoitusta yksinäinen teeri liitää kaakon suunnalta etualan männyn latvaan, kelon viereen. Se istuu hiljaa ja kuulostelee.

On toimittava heti. Otan ampuma-asennon maaten.

Tähtään lintua tarkasti, ja kun ristikko on kohdallaan, työnnän varmistimen eteen ja laukaisen. Teeri putoaa puusta.

Sanon pojalle hiljaa, että teeri on parvilintu tähän aikaan. Odotetaan eikä mennä vielä noutamaan saalista.

 

Lataan kiväärin uudelleen. Muutaman minuutin päästä kaartaa samalta suunnalta toinen teeri. Se asettuu kelon ylimmälle oksalle. Ammun, kuten äskenkin, mutta lintu ei putoa. Se lyö minut ällikällä. Lataan viimeisen patruunan ja otan linnun uudelleen tähtäimeen.

Nyt se putoaa heti. Ohilaukaus jää arvoitukseksi. Elämä ilman niitä olisi tylsää.

 

Noudamme kiirehtimättä linnut. Annan pojan mennä edeltä, ja niinhän siinä käy, että lintuja ei löydy, koska olemme väärän puun alla. Suunta on seonnut rakkaa ja vanhoja hakkuutähteitä kierrellessä.

Sanon pojalle, että se puu, johon lintua on ammuttu, on pidettävä tarkasti mielessä, muuten saalista ei löydy. Parasta olisi, jos apuna olisi noutava koira.

Kerron vielä, että meiltä unohtui molemmilta kuulosuojaimet mökille. Ne on hyvä pitää paikoillaan aina, kun ammutaan kiväärillä.

 

Kelo on helppo löytää ja ensimmäinen lintu istui sen vieressä kasvavan männyn latvassa.

Näytän teeren kuljetuskuntoon laittamisen ja sanomalehteen käärimisen. Naamioverkko otetaan alas ja kääritään rullalle ja pannaan repun läpän alle.

Kirkkaassa aamuauringon paisteessa lähdemme hitaasti paluumatkalle.

Ensimmäinen luodikkometsästyksen oppitunti on päättynyt.