Voimaruuat

 

Monet vanhemman polven ihmiset ovat kertoneet minulle voimaa antaneista ruokalajeista, joiden avulla he jaksoivat tehdä metsätöitä reiteen ulottuvassa lumessa pokasahalla tai yhden miehen justeerilla. Olen itse sahannut kahden miehen justeerilla nuorena. Sen käyttö vaati hyvää rytmitajua ja sitkeän vedon, jotta paksu tukkipuu olisi saatu kaatumaan.

 

Tapasin kerran paksun hangen aikaan pienikokoisen miehen lounaalla ruokatulien ääressä. Hän ajoi hevosella tukkeja ja pienempiä propsipuita tien varteen omalta maaltaan.

Mies jutteli mukavia samalla kun hän käristi kahden litran rautakauhassa Amerikan läskiä. Kauhassa oli 15 – 20 senttinen putki kahvana. Sellainen oli hyvin yleinen saunakauhana. Siihen mies oli vuollut pihlajasta vähän toista metriä pitkän puuvarren jatkoksi.

 Ruoka kypsyi kekäleiden ja runsaan hiilloksen päällä omassa liemessään. Hevosmies lämmitti kärsivällisesti haarakepin päällä jäisiä leipäpalasia. Termospullossa hänellä oli kolmen vartin määrä kuumaa kahvia. Hevonen rouskutteli omaa ruokaansa pussista, joka oli kiinnitetty päitsiin.

 Kun leipä suli ja sai vähän savun makua, mies kasteli sitä kauhan lämpöisessä rasvassa. Välillä hän nosti puukon kärjellä kauhasta käppyrään vetäytyneitä, kypsiä silavaviipaleita. Ne näyttivät maistuvan. Ruokaa pureskellessaan mies oli kauan aikaa vaiti ja nautti makuaromeista.

Arvelen, että silavaa saattoi olla kauhassa vähän alle puoli kiloa.

Päälle lounastaja joi kahvia mukista, joka oli kotimaassa valmistetun termarin hattuna. Kahvin kanssa oli eväissä känttyä.

Tämä hankintakaupan tehnyt talollinen sanoi olevansa varma, että pölli ei nouse ilman kunnon evästä.

 

Tultuani kotiin metsässä hiihtelyn jälkeen kyselin isältä lisätietoja tapaamastani hevosmiehestä.

Isä kertoi, että pienikin mies pärjää metsässä konstien avulla. Raaka voima ei auta joka työssä. Siinä särkee itsensä helposti, jos reuhtoo voimiensa takaa.

 Isä sanoi, että kun hevoskelit tulevat marraskuulla, mies tuli aina metsäänsä liistereellä. Siinä oli heiniä täynnä oleva säkki, jonka päällä oli mukava istua. Kaurapussi hevoselle sekä loimi, lumilapio ja työvälineet olivat reen kyydissä eväsrepun lisäksi.

Loimi oli tehty kahdesta yhteen ommellusta matosta sisäkerroksen osalta. Päällä on purje- tai telttakangas, joka ei päästä vettä vähällä lävitseen.

Tällainen raskas loimi oli hyvä, koska hevonen joutui seisomaan kauan pakkasessa miehen tehdessä kaatotyötä.

 Savotalle tultua mies ajoi reellä tien pohjaa kahteen kertaa, ja aloitti sitten vasta työt.

Tulet sytytettyään, ennen lounastaukoa, hän ajoi tien pohjaa uudelleen puiden kaatotyön edistymisen mukaan.

Ennen kotimatkaa miehellä oli tapana ajaa tien pohjaa vielä kolmannen kerran. Hevonen sai samalla liikuntaa ja niin se ei palellut ikävästi, kun ajo oli kiireetöntä. Tieuran polkemisen jälkeen sen selkään tuli lämmön säilyttävä loimi.

 Näin, lumen lisääntyessä, rahtitien pohja pakkasissa kovettui. Kun puiden kaato, katkonta ja kasaaminen loppui, miehellä oli valmiina kestävä ajoura hevoselle. Tämä reitti kiersi sopivasti mäen rinnettä niin, että missään ei ollut jyrkkää kohtaa, joka on vaarallinen tukinajossa, missä kuorman massa on melkoinen.

 

Isä sanoi tietävänsä, että hevostaan mies hoiti muutenkin huolellisesti eikä pannut sen vedettäväksi suuria kuormia, joiden pankkorekeen teko oli muutenkin hyvin raskasta pienikokoiselle, hintelälle miehelle.

Kaikki kuljetukset olivat maatalossa riippuvaisia hevosesta, peltotyötkin, koska traktoreita oli siihen aikaan vielä kovin vähän.

 Työmaalle tuleminen ja kotiin ajo olivat isän mukaan miehelle kaikkein kylmimmät vaiheet päivän aikana.

Työvaatteiden päälle isä kertoi miehen pukevan lampaannahkaiset liivit ja paksusta kankaasta valmistetun manttelin.

Työssä päässä ollut kaksikerroksinen villapipo vaihtui kotimatkan ajaksi karvahattuun, jonka korvukset olivat alas lasketut.

Ennen kotiin ajoa oli hyvä lämmitellä vielä tulilla niin kauan, että työssä tullut hiki kuivahti. Samalla voi tulen loimussa vähän lämmittää päällimmäisiä vaatteita.

 

Puunajon aikaan keskellä talvea oli minun kotonani raskaanpuoleista ruokaa sekä puolisella että päivällisellä.

Äiti teki sen ajan sianlihasta voimaruokaa, jota kutsuttiin tirripaistiksi.

Hän käristi pannussa voissa ohueksi leikattuja siivuja sikaa. Näissä siivuissa oli puolesta sentistä senttiin raavaslihaa ja läskiä kolme tai neljä senttiä. Kyseessä ei ollut ns. läskikastike, vaan näitä lihoja käristettiin kauan, kunnes läski muuttui rapeaksi kuin aivan hiukkasen kastunut näkkileipä. Purressa ruokapalat rouskuivat.  Tirripaisti tarjottiin voikastikkeen, perunoiden, suolakurkun tai kokonaisten maustekurkkujen sekä punajuurten kera.

 Kerran äidillä oli jotain tärkeää toista työtä ruuan laiton ohessa. Lihat kypsyivät liikaa ja ne olivat hyvin kovia. Niihin ei haarukka ja veitsi pystyneet. Tirripaistia oli vaikea syödä. Ravitsemuksen saanti vaati taistelua. Lihat saivat tappelulihojen nimen ja arvon!

 Tirripaistin sukua oli kansakoulun paras ruoka, jonka nimi oli sianlihakastike ja perunat. Sitä aivan odotettiin. Jokaisella oli omasta takaa lastikkapullossa maitoa ja voileivät.

 Sianlihakastike valmistettiin kotona lihasta, joka oli pilkottu pieniin palasiin. Sitä käristettiin padassa.  Se sai tulen lämpöä, mutta ei lähellekään niin paljon kuin tirripaisti. Sitten pieni pata pantiin vesihauteeseen isompaan kattilaan, missä liha sai hiljaisesti kiehuvan veden lämmön vaikutuksesta lopullisesti tekeytyä herkuksi ainakin tunnin ajan.

 Näille lihoille valmistettiin ruskea kastike. Sekin sai kypsyä kunnolla. Juuri ennen pöytään tuontia kastike kaadettiin lihojen päälle pataan.

Oli tärkeää, että kun miehet tulivat tupaan pakkasmetsästä, juuri silloin ruoka oli kuumaa ja tuoretta.

Tämä ruoka ei ole maullaan toiseen kertaan lämmitettynä.

 

Minun isänikin, joka oli solakka ja pienikokoinen, mutta jänteikäs, uskoi, että ilman sikaa ei raskaita talvitöitä pidä yrittääkään tehdä. Siinä tulee täydellinen uupumus sekä mieliala autioituu energian puutteen takia.

 

Kovat eväät olivat Hämeen karhullakin 1800- luvun lopulla. Se oli lounaisen Suomen viimeinen karhu. Se tappoi toista sataa lehmää neljänä kesänä. Se joi veret ja söi parasta lihaa kyllikseen.

Muuta karjaa tämä tappajakarhun nimen saanut peto kaatoi runsaasti.

 Sitä jahdattiin ankarasti, mutta karhu oli ovela. Se ei palannut haaskalle takaisin ennen kuin vahdinta sillä oli lopetettu tai tapettu lehmä oli pantu lihoiksi ihmisille.

Karhu oli liikkuvainen ja se saalisti monen pitäjän alueella.

Sen talvipesää ei etsinnöistä huolimatta löydetty. Ehkä se oli kaivanut moreeni- tai hiekkaharjuun turvallisen kotiluolan talviunta varten. Luolan suuaukko saattoi lähteä suuren kuusen rungon vierestä. Maahan asti ulottuvat oksat peittivät merkit kontion talvikodista. Tämä on vain arvailua, sillä salaisuus pysyi salaisuutena.

Suurimmassa jahdissa oli kolmisen sataa osanottajaa, mutta ovela peto ei jäänyt passimiesten ammuttavaksi.

 

Vihdoin torppari Skogsberg teki suuren uhrauksen. Hän sahasi sepän rautasahalla messinkisen padan jalan irti ja viilaamalla valmisti siitä oivallisen kuulan mustaruutikivääriinsä, jossa oli piilukko.

Syöttinä oli lehmä, jonka kello kilkatti kutsuvasti.

Karhu oli nälkäinen, koska karjaa vahdittiin tarkasti paimenien ja koirien avulla. Yöksi elikot otettiin asumusten lähelle koirien vahdittavaksi.

Hiljainen kesän tuuli kantoi pedon korvaan äänen, joka tiesi herkkujen herkun saamista.

 Skogsberg tiesi, että karhu kiertää aina varovaisuuden vaatimuksesta kauempana metsän peitossa ympyrän muotoisen tarkastuslenkin. Jos vaaraa ei tunnu olevan, se lähestyy saalista tuulen alta päin.

Lehmä oli liekassa harvapuustoisella kentällä. Sille oli pantu heiniä eteen syötäväksi. Skogsberg vaani lehmän lähellä selkä tuuleen päin lehmille haisevine vaatteineen.

Kun karhu tuli hollille, Skogsbergin ”kultainen” laukaus osui kohdalleen. Se oli tappajakarhun matkan pää.

Karhua pidettiin maksua vastaan näytteillä Hämeenlinnassa nahkapeitturin luona.

Vuonna 1937 – viisikymmentä vuotta urotyön jälkeen - karhun kaatopaikalle pystytettiin Karhunkivi- niminen muistomerkki, joka on tänäkin päivänä paikoillaan.

Sen vieressä kasvavassa männyssä sanotaan olevan pihkakoro, jonka aiheuttanut messinkiluoti meni ensin karhun lävitse ja upposi männyn rungon sisään. Se on siellä vieläkin.

 Yletön mieltymys koviin eväisiin, vereen ja lämpöiseen lihaan, koitui yksikseen jääneen karhun kohtaloksi.

Ehkä se oli vapautus karhuparalle, joka ei ollut saanut enää tavata muita karhuja vuosikausiin, vaan tämä karhu eli täysin yksin. Muut oli ammuttu kauan sitten.

Vain kaukana Itä-Suomessa eli karhuja. Nekin olivat ahtaalla, sillä karjan suojelemiseksi metsälaitumilla petoja vainottiin ympäri vuoden. Niitä sai pyytää loukuilla, raudoilla ja vahtimalla haaskalta. Karhun sai ampua talvipesältäkin, mikä tuntuu nykyaikana hyvin raakalaismaiselta toimelta.

 Me ihmiset tiedämme, että yksin jääminen tahtoo johtaa – koska se on surullista ja raskasta – ennenaikaiseen kuolemaan.

Niin kävi Hämeen karhullekin, jolla ei enää ollut yhtään ainoaa ystävää.