Kylmää kyytiä

 

Se taisi olla vuonna viiskytkuus, kun tuli rokki, mutt` siitä mitään tiennyt en. Kävin kansakoulua silloin.

Oli melkoisia pakkasia ja tuiskuja, jolloin tiellä oli vaikea kävellä niin pienen, kuin silloin olin.

Isä käski isoveljen, joka oli suurikokoinen ja voimakas, kuljettaa minua pyörän tarakalla. Hyvällä ilmalla se oli mukavaa kyytiä, mutta kovalla pakkasella ja ilkeässä viimassa oikea kuoleman paikka.

 Pyörän tarakka oli rautaa, ja se oli tosi kylmä. Viima kävi alhaalta istuinseutuun, koska emme älynneet pitää tarakalla ohutta tyynyä tai edes matonresua.

Kerran pipon reuna oli noussut sen verran ylöspäin, että tunsin korvalehdissä kipeitä tuikkauksia. Toisella kädellä oli pidettävä kiinni isoveljen repun remmistä. Toisella rukkasella saattoi aina suojella korvaansa vuoron perään.

Niin siinä vaan kävi, että korvien iho paleltui. Se ei ollut pelkkä kylmettyminen, vaan seuraavilla viikoilla iho hilseili pois.

Uusi, punoittava, ja erityisen herkkä iho kuoriutui näkyviin.

Sitä piti suojella kiertämällä pipon päälle pitkä kaulaliina ikään kuin turbaaniksi. Karvareuhka oli hyväksi korville.  Sen läpät sai leuan alta kiinni toisiinsa, jolloin pää ja herkät korvat olivat erinomaisessa suojassa.

 Yhtenä talvena minulla oli käsineinä kyynärvarren puoliväliin ulottuneet koirannahkarukkaset. Niiden sisällä oli villalangasta neulotut vanttuut eli lapaset. Käsiä ei taatusti palellut.

Kun piski tuli vanhaksi eikä metsoa enää löytynyt, eläinparka sai vielä palvella rukkasnahkana. Aika oli kovaa.

 

Kirjailija Veikko Huovinen kertoo muistelmissaan, että hän tarvitsi hallituksen luvan, että voisi ostaa metsänhoitajan virassa tarvitsemansa oman auton. Tarjonta oli vaatimatonta, ja sattui niin, että Huovinen osti Hillmanin.  Hänen korviinsa ei ollut kantautunut kansan sanonta, että parempi ilman kuin Hillman.

Tuo englantilainen auto ei sopinut Pohjolan oloihin, vaan sen kyydissä meinasivat jalat paleltua talvipakkasilla.

Joku tee se itse- mies osasi auttaa. Hän kiinnitti vanerilevyn jäähdyttimen eteen ja järjesti tulikuuman ilman oton pakosarjan pinnasta tulemaan tuuletusilman mukana auton sisälle. Jopa tarkeni!

 

Lehmät poikivat vuosittain. Vasikoita syntyi paljon, ja ne olivat hauskoja lemmikkejä, joilla oli nimet ja kukin hoiti nimikkoaan parhaansa mukaan.

Kun tuli kekrin aika ja marraskuun puhtaat lumet, vasikka tai kaksi teurastettiin talvilihoiksi.

Nahkat saivat tekeytyä kujan orsilla, kunnes isä vei niitä ison nivaskan nahkurille käsiteltäviksi. Niistä tuli notkeaa lapikasnahkaa ja sopivan jäykkää rukkasnahkaa metsätöihin.

Itku lemmikin perään jatkui aikansa, mutta samalla se karaisi kohtaamaan kylmän maailman.

Kun lehmä tuli vanhaksi, sekin teurastettiin kotona.

Nahkaa ei pantu hukkaan, vaan sen sai lopulta suutari esikäsiteltynä eteensä, ja jalkineita syntyi kulutukseen. Marraskuussa koittivat kuivan lihan, paistien ja lihakeittojen ihanat ajat.

 

Kesken kovan talven minulla alkoi alamahakipu. Jonkun ajan päästä nousi kova kuume ja heikotus. Istuin yökaudet suuressa kiikkutuolissa vällyjen päällä. Kipu ei antanut nukkua kunnolla. Kuume puistatti vähän väliä.

Kouluun ei päässyt, ja kun tauti oli kestänyt lähes kaksi viikkoa ja olin todella sairas. Äiti vei minut kylän taksilla kunnanlääkäriin. Isä kyyditsi ensiksi liistereellä järven ylitse minut vilttiin ja nahkaisiin peittoihin käärittynä.

 Lääkärin odotushuoneessa tuntui pelottavalta. Odotustila oli kylmä kuin kajuutta. Ehkä kuume sai tuntumaan sen semmoiselta.

 Äiti puheli lääkärin kanssa. Tohtori paineli mahaani ja koputteli selän puolelta. Hän antoi lopuksi astian, johon piti tehdä pissi. Se onnistui.

Välillä piti palata odotushuoneeseen, kunnes kutsu kävi uudelleen sisälle.

 Lääkäri oli ystävällinen ja helpottuneen oloinen. Hän sanoi, että pojalla on kusitauti. Hän käytti kansan kieltä. Basillit olivat nousseet jo ylös, munuaisiin asti. Oli viimeinen hetki tulla. Hyvä kun tulitte.

Onneksi Saksassa keksittiin hyvä lääke ennen sotia. Se on sulfa, jolla tämä tauti talttuu.

Siitä kirjoitettiin resepti, ja äiti sai lääkkeen apteekista.

 Muistan vieläkin sulfan omituisen maun, joka ei muistuttanut mitään muuta. Heti ensimmäiset annokset alkoivat tepsiä, ja kuume lähti, olo parani. Kuuri kesti kaksi viikkoa.

Lääkäri piti taudin syynä jokapäiväistä kylmettymistä pyörän tarakalla kovassa pakkasessa. Se on oikea pirun kyyti, hän sanoi vakavana. Lääkäri neuvoi, että pitää kävellä jalkaisin tai mennä potkurilla kouluun. 

Olen onkinut selville, että tohtori oli Reino Hiltunen, syntynyt 1924 Kurkijoella, Karjalassa. Hän oli kotikuntani lääkärinä viisi vuotta (1953 - 1958). Kansa piti tätä miestä erinomaisena työssään. Kuuluisia kurkijokelaisia ovat mestarihiihtäjä Veikko Hakulinen ja urkuri, professori, Tauno Äikää.

Kas kummaa, Hiltunen on julkaissut tieteellisen työn virtsatieinfektioiden alalta! Ilmankos hän sai nopeasti selville, mikä minua vaivasi. 

Toisaalta minusta tuntuu surulliselta, että Hiltunen karjalaisena koki saman raskaan kohtalon kuin melkein puoli miljoonaa tuon heimon ihmistä. Hän puolusti Karjalan ja koko Suomen vapautta tykistön tulenjohtajana Jatkosodassa. 

Kaikesta huolimatta lääkäri pystyi olemaan aidon ystävällinen, ja teki parhaansa ihmisten hyväksi. Huomasin matrikkelista, että ehkä Luoja katsoi oikeaksi antaa Hiltusen ihastua kauniiseen ylioppilastyttöön. Avioliitto varmaankin toi lohtua suurten menetysten jälkeen. Koko Karjalan heimo joutui hajalleen eikä paluuta entisille elinmaille ole.

 Hoito oli niin hyvää, että sairaus ei ole sen koommin uusiutunut. Parantuminen oli  nopeaa ja täydellistä. Kusitaudista tuli jatkuva vitsailun aihe meidän perheessä lopputalveksi. Se kai kuvasi vanhempien huojentunutta mieltä.

Aina sai olla kuulemassa varoituksia, ettei saa istua minkään kylmän päällä, muuten iskee tuo kammottava tauti. Se oli isän mukaan melkein yhtä vaarallinen kuin keuhkokuume, joka vie hautaan niin monen.

 Kaikki tuo on opettanut minua välttämään kylmettymistä ja hommaamaan kunnollisia jalkineita, käsineitä sekä päähineitä.

Minulla ei ole muodin taju kunnolla kehittynyt, vaan kylmän torjunta on ratkaisevan tärkeää asusteiden hankinnassa.

Tämä talvi on osoittanut selvästi, että Suomi sijaitsee edelleen Arktiksen tuntumassa.

Tilasin Käsinetorin nettikaupasta pöyheät merinovillaiset nahkarukkaset pakkasiin.

Hommasin vaimollekin samanlaiset, kun kovat pakkaset ja lumituiskut jatkuivat. Näissä ei palele. Onko kyseessä vanhusparkojen välinen tykkääminen?