Historia
talvijalkineista
Meidän
pohjoisessa ilmastossamme ei talvella ole syytä leikitellä päähineen, käsineiden
tai jalkineiden kanssa. Sen opin jo kansakoulussa 1950- luvulla. Ei siihen
aikaan ollut tietoa ilmaston muuttumisesta. Talvet olivat lumisia ja kylmiä.
Koulumatkat taitettiin jalan, pyörällä, suksella tai potkurilla.
Päähineenä
monella oli villainen pipo, jota täydensi kauluri tai huivi. Paljon käytettiin
karvareuhkaa, jolla tuli toimeen paukkupakkasilla.
Jalkineina
pakkasten aikana olivat polveen asti ulottuvat huovikkaat. Toinen hyvin yleinen
talvijalkine olivat Monot. Ne olivat väriltään mustat, ja niiden varren tynkä
ulottui kehräkseen, mutta ei ylemmäs. Silti jalkine oli lämmin, kun sen varusti
villasukilla, joista päällimmäinen saattoi ulottua ylös säärtä lämmittämään.
Monot
olivat Jussi Monosen johtaman Lahden saapas- ja lapikasteollisuus Oy:n hittituote. Niitä
käytettiin talvikenkinä silloinkin, kun ei hiihdetty. Nämä jalkineet ovat
jääneet mieleen lämpiminä. Niillä oli hyvä kävellä.
Kun
tulin murrosikään, Monot eivät enää kelvanneet. Syksyllä pidin lumiaikaan asti
silloin suosittuja puikkokärkikenkiä, joissa jalat kokivat monta kylmää
reissua. Näitä ihmeellisiä kävelykenkiä sanottiin rotantappokengiksi. Muoti oli
yhtä merkillinen, kuin yhteen aikaan farkkujen lahkeiden malli. Farkut olivat
muutoin melko tavallisen näköiset, mutta polven alapuolella lahje leveni suuriin mittoihin nilkan tasolle asti. Nyt tämmöiset pukineet naurattavat.
Talveksi
sain nilkkurit, joilla pärjäsi talven ollessa kylmä. Se oli kummallista, että
heti, kun oli lauhempaa, jalkaan pantiin puikkokärjet. Kukaan ei halunnut
palata enää huovikkaisiin, joita pidettiin jo ukkojen jalkineina, vaikka ne ovat
hyvät talvella nuorillekin.
Armeija
opetti käyttämään nahkasaappaita. Niillä pärjäsi kyllä, kunhan jalkineet olivat
sopivan väljät yhdistelmälle jalkarätti plus villasukat.
Aikuisena
jatkoin nilkkureilla talvisin, kun niiden saatavuus ja mallisto laajeni ajan
myötä. Kun Neuvostoliitto vielä hoippui pystyssä, Suomen jalkineteollisuus eli
parhaita vuosikymmeniään. Venäläiset ostivat paljon suomalaisia laadukkaita
kävelykenkiä ja talvijalkineita. Kaikki kaupankäynti itään piristi maamme
taloutta, se on myönnettävä.
Ostin
melko lailla kaksi vuosikymmentä sitten Parkanon Jalkineen Talvikkaat. Ne ovat vieläkin ehyet. Nämä saappaat ovat kestäneet metsätyössä, puun
ajossa sekä myöhäisen syksyn metsästyksessä. Isän oppi, osta aina talveksi
numero tai kaksi isommat kuin kesäjalkineet, on ollut hyvä. Hän selvisi Talvi-
ja Jatkosodan talvitaisteluista saamatta paleltumia. Kokemus puhui ja oikein
puhuikin.
Virassa
ollessa Talvikkaita ei voinut pitää, vaan maihinnousukenkiä muistuttavat,
mustat nilkkurit olivat virkapukeutumisen ohjesäännön mukaiset. Sisätöihin
vaihdettiin mustan nahan ja puupohjien yhdistelmät eli hollannikkaat. Ne
vaihtuivat myöhemmin hyväpohjaisiin remmikenkiin, kun aika ajoi entisen ohjeen
ohitse. Mustia kenkiä ei enää vaadittu.
Ostin
täksi talveksi kunnon saappaat. Ne ovat arktisiin oloihin valmistetut. Pakkasissa niillä olen tullut toimeen. Jalassa on vain ohuehko pelkkä merinovillasukka. Olen saanut
yhdeltä kaivosmieheltä ja yhdeltä opettajalta tunnustusta hyvästä kaupasta ja
oikeasta jalkineen valinnasta.
Kaivosmies
sanoi minulle, että kun hän seisoo hirvipassissa, tuntuu, miten lämpö nousee
jalkapohjista ylöspäin ja sääretkin saavat mukavaa lämmintä osakseen. Olen
huomannut itse saman asian.
En
enää välitä muodin tolkuttomista oikuista mitään, vaan panen saappaat jalkaan
kaupalle ja muille asioille kylälle lähtiessä.
Kukaan
ei ole nauranut jalkineilleni, mikä on mahtavaa. Melkeinpä herrasmiehen tuntu
leijailee ympärillä. Sen aistii, kun oikein tarkastelee ihmisten ilmeitä!
Tässä poseeraavat Sievin Arktis-saappaat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti