Hyvän kosketus

 On kauan siitä, kun törmäsin hyviin sieniin. Se oli syksyä, jolloin metsästys oli jo käynnissä. En ollut ennen nähnyt tämmöisiä syyssieniä eikä niitä kotonani oltu koskaan kerätty.

Poimin pojan kanssa pieneltä alueelta helposti yhden sangollisen täyteen. Ainakin puolet jäi metsään, koska otimme vain vaaleat ja katsoimme, että tummanruskeat olivat vanhettuneet. Sienikirjasta tunnistimme, että kyseessä oli suppilovahvero, oikean herrain herkku.

Kirjassa mainittiin, että sienestä on olemassa tumma värimuunnos, joka on itse asiassa aivan sama sieni. Näin opin lisää asioita tämän sienen kohdalla. 

Kävimme poimimassa tummanväriset sienetkin talteen. Samalla huomasimme, että tämä suuri sienipesäke oli joskus merkitty, koska puihin oli sidottu neljä muovikassia merkiksi. Ne muodostivat neliön muotoisen kuvion, jonka keskellä pesäke oli. Merkintä oli tehty kauan sitten, sillä muovikasseista oli vain riekaleita jäljellä, mutta kassit puuhun kiinnittävät solmut olivat hyvin tiukat. Oksat olivat siis ehtineet kasvaa paksuutta.

Aluksi näistä sienistä tehtiin kotona kastiketta liharuokiin tai herkullista suppilovahverokeittoa. Sienien säilytystä miettiessä vierähti vuosia, mutta Radion Luontoilta ratkaisi pulman. Siellä neuvottiin näiden sienten sekä sukulaissienen eli kantarellin kuivaamista ja säilytystä. Ennen tätä poimimme vain sen verran kuin suoraan sieniä kului keittoihin, kastikkeisiin ja pitsoihin.

 Äiti neuvoi minulle. mistä löytyvät kantarellit. Paikka oli kaukana, mutta osasin kävellä sinne vaimon kanssa. Yhtäkkiä tuijotin kauniita keltaisia sieniä. En ollut uskoa, että näky oli totta, sillä olin metsästyksen yhteydessä kulkenut käytännössä jokaisen paikan metsäalueella, jossa metsästelen ja poimin marjoja. 

Tämän äkkipysähdyksen vuoksi annoin sienelle hyvän tuulen virtailun aikana tieteellisen nimen Cantharellus acutus (äkillinen kantarelli), vaikka nimen toinen osa on oikeasti cibarius.

Nämä sienet käsitellään samoin kuin suppikset. Olen kyllä huomannut,että netissä sanotaan olevan paras pakastaa nämä sienet. En ole huomannut mitään vikaa kuivatuissa kantarelleissa. Parhaita sienet ovat - kuten kalakin - aivan tuoreena laitettuna ruuaksi.

 Samassa sienisuvussa löytyy vielä suppilovahveron lähin sukulainen, kosteikkovahvero. Se on rotevampi kuin suppis, ja lakin ulkoreuna poimuilee voimakkaasti. Yhteinen tekijä on sienen jalka, joka on kauniin keltainen – sammalen sisällä oleva osuus – ja taipumus litistyä, kun sieni kasvaa kookkaaksi.

Yhtenä syksynä olin poimimassa kosteikkovahveroita. 

Yksi sangollinen täyttyi nopsaan. Keräsimme vielä muovikassiin lisää. Silloin luokse tuli läähättävä harmaa koira. Tunnistin sen Norjan harmaaksi hirvikoiraksi. Koira oli hyväntuulinen, mutta kovan rasituksen hengästyttämä.

Jonkun ajan päästä tuli kiväärillä aseistautunut mies noin kolmenkymmenen metrin päähän. Hän valitteli sitä, kun hirviä ei vaan löydy.

Koetin puhuttaa miestä selkeällä äänellä, että hän ei tulisi lähemmäksi. Koetin muuttaa murteenikin Turun seudulle päin hämäyksen vuoksi.  Sanoin, että ”täss vaan ny koetetan blokata näit suosienii, joit syötiin nälä ja kualeman aikaan sata vuott sitt, täytyy täss jottai yrittä, ko mittän muutt ei oo”.

Valkoinen valhe tepsi, ihme kyllä. Saattoi olla, että mies ei ollut lainkaan sienten ystävä. Tehokkainta lienee se, että kun maalainen kuulee etelän suuren kaupungin, eli herrain murretta. Vastareaktio tulee heti. Ei niiden kanssa kaveerata.

Jo edesmennyt ystäväni, kirjailija Leevi Karsikas, oli varmaan yksi eniten metsässä liikkuneita ihmisiä, joita olla saattaa. Se näkyy hänen teoksistaankin. 

Muut tiedot sain suoraan häneltä itseltään jutellessa. Hän oli täysin vihreän aatteen läpitunkema luonnoltaan, mutta hän vastusti tiukasti cityvihreitä, joita hän ei ymmärtänyt lainkaan. Hän piti heitä todella heikkoina luonnon tuntijoina, koska he eivät puolittain asu metsissä. Cityihmisten tietoutta hän piti puhtaana kirjaviisautena. He vastustavat metsästystä, ilmaisen luonnon tuoton hyväksikäyttöä, mikä ei rasita luontoa. Juuri tätä Leevin oli vaikea ymmärtää.

Kysyin kerran Leeviltä sieniasioista. Silloin tuli puhe suppilovahverosta. Ei kirjailija ja luonnon tuntija ollut tietoinen koko sienestä. Toisaalta, hän on liikkunut paljon, hyvin paljon, pohjoisessa. Siellä ei ole suppiksia. Voi olla, että asian jama johtui siitä. Mutta, mutta. Keskustelun jälkeen Leevi oli katsonut sienikirjaansa. Pian olivat, jopa omilta mailta löytyneet ensimmäiset pesäkkeet tätä hienoa sientä.

Uudemman kerran puhellessa Leevi antoi omaperäisen selityksen sille, miksi hän ei ollut näitä sieniä löytänyt ennen kuin ikämiehenä. Leevi sanoi minulle, että sieniä ei löytynyt aikaisemmin siksi, että hänen silmänsä eivät olleet virittyneet suppilovahveroiden aallonpituudelle! Kun ne nyt olivat saaneet virityksen, sieniä alkoi löytyä. Erään kirjansa yhden luvun nimeksi Leevi oli pannut: Karhu söi suppilovahverot.

Olen muutaman kerran sieniä etsiessäni astunut pesäkkeen reunan päälle ennen kuin olen havainnut suppilovahverot. Olen ihan hätkähtänyt sitä, miten oikeassa Leevi oli antaessaan tuon ihmeellisen selityksensä.

No, hänellä oli enneunien näkijän kyky ja paljon muuta lahjakkuutta, joka tuli esiin myöhään, koska taloudellisesti vaatimattoman taustansa vuoksi hän ei päässyt riittävän ajoissa vaativaan opiskeluun. Hän suoritti tohtorin tutkinnon filosofian alalta 74 – vuotiaana.

 Tämä mies ja hänen vaimonsa elivät vuosikymmeniä ekologisesti. Lihan toi metsästys, erityisesti hirvijahti. Kalaa Leevi pyysi sitkeästi itse. Karsikkaat keräsivät melkein kaiken luonnosta, marjat, sienet, kypsät katajan marjat mausteeksi, luomuteetarvikkeet. 

Ihanne oli se, että kaupasta ei tarvitsisi ostaa mitään. Tuloja singahteli pankkiin tilille erä – ja luontokirjoista, joita on kaksikymmentäkuusi sekä vaatimattomasta metsän myynnistä. Vaimo oli eläkkeelle asti työelämässä. Leevi hyppäsi korkeasta virastaan tyhjän päälle viisikymmentäyksivuotiaana vapaaehtoisesti. Hän ei halunnut olla mukana systeemissä, joka haluaa aina vaan kovempaa talouden kasvua ja luonnon riistoa.

Kunnioitan syvästi Leevi Karsikkaan näkemyksiä. Minusta kasvoi parissa vuosikymmenessä leeviläinen. Tällä nimellä kutsuin ennen horroksesta heräämistäni laestadiolaisia, koska heissä on muinaisten Israelin pappien elkeitä, minun mielestäni, mutta se ei ole ehkä totta.