Unohtumaton ilta

 

Pystykorvamme Tassu oli parhaissa voimissaan. Metsästysmaja eli mökki oli valmistunut edellisenä vuonna. Siitä käsin pääsi mihin aikaan päivästä vain syksyn kuluessa pistäytymään metsään. Siellä oli tarjolla taimikon hoitoa, sienestystä, marjastusta tai metsästystä.

Tukikohta alkoi tuntua jo välttämättömältä. Siihen asti olin ajanut yli sata kilometriä isän ja äidin luokse, josta käsin nuo toimet onnistuivat. Vanhoilla ihmisillä itsensä palveluttaminen alkoi arveluttaa.

Milloin piti olla ruokaa pöydässä, milloin sauna valmiina. Ei semmoista rasitusta voi pidemmän päälle toisten harteille taakaksi asettaa, mietin.

 Pankkiin piti astella anomaan lainaa. Se onnistui, koska talo oli jo maksettu. Onnistuin houkuttelemaan tutun kirvesmiehen rakentamaan, mutta kaivamiseen ja soran kuskaukseen käytin paikallisia yrittäjiä. Kesäloman päälle esimies ei antanut yhtään vapaata, mikä tuntui kummalliselta. Se vaan piti niellä, koska en ole tottunut valittelemaan.

  Oli syyskuun kolmas viikko. Päätin, että lähdetään pojan ja koiran kanssa iltametsälle, kun ilta oli tyyni ja vielä ihmeen lämmin. Maastopuvun alla ei tarvinnut kuin pikkuhousut ja verkkopaita. Nousimme mäkeen, jonka korkeus on 160 metriä. Siitä alkaa kaksi kilometriä pitkä, korkea harju itäkaakon suuntaan.

Jyrkän rinteen jälkeen mäessä on tasanne, jossa kasvoi paljon leppiä ja kasvillisuus oli rehevää. Muualla puustona oli männyn taimikkoa, joka oli hieman alle kymmenmetristä.

Lepikossa Tassu haukkui melkein jatkuvasti, mutta haukku oli katkonaista. Tiesin, että Tassu löysi taas pyyt. Se oli oppinut taitavaksi pyiden käsittelijäksi, mikä on harvinaista. Kun pyyt pakenivat, Tassu laukkasi niiden puihin nousupaikan ohitse. Sitten se etsi linnut uudelleen ja haukkui niitä. Eivät pyyt kauan koiraa kuuntele, vaan pakenevat. Ne kääntyivät takaisin sinne, mistä olivat lähteneet maasta lentoon.

Tähän perustui meidän metsästystaktiikkamme. Miehet jäivät hiljaa seisomaan passiin. Kun koira paimensi ne takaisin, tarjoutui monta kertaa tilaisuus pudotukseen.

Parhaana syksynä Tassu paimensi saaliiksi asti 18 pyytä. Silti pyyt eivät tuntuneet lainkaan vähenevän, sillä nämä metsät ovat aina olleet pyyparatiisi.

 Kuulin, miten pyy lensi Tassun haukahdusten jälkeen lähemmäs, ja jäi nuoreen mäntyyn. Se lähti lentämään päin, kun koira ajoi sen liikkeelle. Pudotin pyyn lennosta.

Sen jälkeen Tassu pelmuutti arviolta sadan metrin välein aina uutta pyyparvea, mutta pyyt ovat ovelia. Ne lensivät vain vähän matkaa suoraan, ja kaartoivat näköesteen taakse aina, kun mahdollista. Jatkuvasti sai heittää haulikon tähtäysasentoon, mutta joka kerta liian myöhään.

 Pyitä oli vaikea havaita puusta. Useimmiten vain heilumaan jäänyt oksa osoitti, että tuossako se istuikin.

Äkkiä alkoi Tassun kimeä-ääninen haukku. Selvän jänisajon olin oppinut tunnistamaan. Meidän Tassu löysi usein jäniksen, mutta se ajoi vain niin kauan, kun se näki otuksen. Se palasi takaisin jäniksen makuukselle lyhyen ajon jälkeen. Isoveljen jäniskoira oppi jatkamaan siitä, mihin Tassu lopetti.

Yhteistyö sujui vuosikausia hyvin näin.

 Nyt jänis tuli kovaa vauhtia ylhäältä rinnettä alas. Pamautin lepikossa vilistävää otusta, jolloin se kääntyi poispäin. Juuri silloin pystyin ampumaan uudelleen, ja jänis kaatui.

Suolistin saaliin ja annoin veren valua pois. Käärin jäniksen sanomalehteen. Koko ajan ympärillä Tassu paimensi pyitä ja haukahteli samalla. Lähdin nopsaan sinne, missä kiihkeä jahti oli käynnissä. 

Poika sanoi, että pyitä on aivan mahdottomasti, mutta niitä ei ehdi ampua, kun ne lentävät aina esteiden taakse. Joskus lintu karkaa aivan läheltä puusta, syöksyy lähelle maan pintaa ja katoaa sivulle piiloon. Olin neuvonut välttämään vaakalaukauksia, sillä ne ovat vaarallisia muille metsässä liikkuville.

 Kun olimme edenneet puolen kilometrin matkan ja kokeneet pettymyksiä, huomasin, että vyölläni riippui tyhjä puukon tuppi. Pyysin poikaa odottamaan, ja lähdin takaisin päin.

Sieltähän se puukko – pikkuinen Roselli - löytyi jäniksen suolistuspaikalta.

 

Aloitimme etenemisen harjun suunnassa miestä korkeassa taimikossa, joka oli kilometrin mittainen. Pyiden lisäksi maastosta pomppasi teeriä, jotka ihme kyllä olivat vielä tuohon aikaan tiiviinä pesueina. Teeret eivät jääneet koiran haukkuun, vaan lensivät vinosti harjun ylitse pohjoisen ja koillisen suunnalle.

 Arvelin, että meidän kävelymme rytinä ja lähes jatkuva koiran haukahtelu, edestakaisin syöksyminen ja läähätys säikyttivät teeret niin, etteivät ne nousseet puihin, joita kasvoi rinteen yläosassa.

Tärkein syy saaliitta jäämiseen oli kuitenkin oman nopeuden puute. En halunnut itse, ja kielsin poikaakin ampumasta toisten taimikossa puiden latvusten lävitse. Niin menetellen seuraa vain haavoittamisia ja puut kärsivät vahinkoja.

Kun taimikkoalue loppui, olimme kuumissamme. Jatkuva kolme kiloa painavien aseiden nostelu ylös - alas ja kävely vaikeassa maastossa nosti hien pintaan. Osansa oli myös sillä, että saalis oli monesti muutaman metrin päässä, mutta mikään ei onnistunut lintujen oveluuden takia.

Lyhyen tauon jälkeen ylitimme tien ja poikkesimme karulle kallioalueelle. Siellä kasvoi kitukasvuisia mäntyjä, jotka olivat säilyneet samanlaisina kansakouluajoista lähtien.

Kallion notkelmissa kasvoi hyvin paksua poronjäkälää isoina laikkuina. Järven rannan lähellä kallio viettää jyrkästi veteen. Paikka muistuttaa jotenkin Lapin maisemaa.

Tässä paikassa on aina ollut runsaasti kyykäärmeitä. 

Isä kertoi, että keväällä järven jäällä hevosella heiniä ajaessa hän oli havainnut, että jyrkältä kalliolta oli pudonnut kyykäärme jäälle. Se oli kylmällä jäällä ollut hyvin kankea.

Tämmöisessä tapauksessa ennen vanhaan ainoa oikea menettely oli kova napautus heinähangolla niskaan, lävistys hangon piikillä ja heitto kauas jäälle pois lämpöisen kallion läheltä. Oliko viha käärmeisiin peräisin Aatamin ja Eevan ajoista asti?

 Tassun kimeä-ääninen ajo alkoi kallioalueen keskipaikkeilta. Jänis kimmahteli pitkillä loikilla kallion kumpareilta yli niiden välisten matalampien painanteiden. Kesken loikan pojan ampuma haulikuuro osui, ja jänis putosi kuolleena alas.

Saaliin alkukäsittelyn jälkeen lopetimme metsästyksen ja kävelimme tietä pitkin mökille lämmittämään saunaa.

Tätä iltametsästystä olemme muistelleet melkein jokaisena syksynä. Saalis oli toki hyvä, mutta ei sellainen, joka jäisi mieleen suuruutensa vuoksi. Tärkeämpää oli valtava pyiden määrä, teeret ja jännittävät tilanteet. 

Hukattuja tilanteita oli kymmeniä, koska linnut osasivat tuona iltana välttää ampumatilaisuudet. Niitä kohti ammuttiin vain yksi laukaus, ja se osui. Koko sen syksyn pyysaalis oli kahdeksan lintua. Pyyt saatiin pystykorvan avustuksella. Tassu oli Juntin Jenin, linnun puusta löytämisen mestarin, jälkeläisiä Erkki Tuomisen maisemista Kuhmosta.