Lintuhuomioita

 

Olen ollut lapsesta pitäen jonkinlainen lintumies. Kun pikkulinnut lauloivat keväällä, piti yhtenään kysellä vanhemmilta, mikä lintu juuri nyt laulaa. He neuvoivat parhaansa mukaan.

Minkäänlainen bongari en ole ollut enkä ole tehnyt muistiinpanoja huomaamistani linnuista.

Kuljin veljien kanssa paljon metsissä. Lehmiä haettiin metsälaitumelta kaukaakin. Näillä matkoilla opin tunnistamaan kanalinnut niiden lentoäänen perusteella.

Kerran isä tuli kiihtyneenä lehmänhakureissulta. Hän kertoi nähneensä outoja haukkoja alle kilometrin päässä pihasta.

Heti päivällisen jälkeen lähdettiin tunnistusreissulle mäkeen. Sinne piti kiivetä neljäkymmentä metriä rinnettä ikimetsässä. Alhaalla valtapuuna olivat kuuset, jotka kävivät ylempänä yhä vähemmiksi suurten mäntyjen ilmaantuessa valtapuiksi.

Mäntyjen seurana oli suuria rauduskoivuja. Kun niiden latvaa koetti katsoa taivasta vasten, tuntui päässä pientä epävarmuutta.

Isä onnistui suunnistamaan suoraan rungoltaan valtavan paksun hongan luokse. Puulla oli niin sanottu lakkalatva. Sen päällä oli suuri oksa – ja risukasa, suurten petolintujen pesä.

Ne ääntelivät hieman huolestuneina ja laskeutuivat välillä noin sadan metrin päähän puiden latvoihin. Linnut vaihtoivat vähän päästä paikkaansa.

Puun läheltä löytyi maasta lahnojen ja muiden kalojen ruotia ja luurankoja.

Kotona etsimme vanhasta lintukirjasta kalansyöjähaukkaa. Sellaista ei löytynyt, mutta löytyi kalasääski. Se oli linnun nimi.

Vähitellen totuimme näiden lintujen keväiseen soidinlentoon. Sitä voitiin katsella kotipihasta käsin.

 

Vuosien kuluttua maan omistaja teki mäessä päätehakkuun. Sitä ennen viranomaiset ehtivät rauhoittaa pesäpuun. Tuo kyltti on ollut vieläkin nähtävissä suuren pesäpuun vieressä. Linnut hylkäsivät heti pesäpaikkansa, kun vanha metsä ympäriltä kaadettiin. Sääskipariskunta muutti parin kilometrin päähän naapurikunnan puolelle.

Sinne rakensivat ahkerat linnut valtavan risulinnan. On valitettavaa, että kuopiolaiset lintubongarit alkoivat kulkea kuvaamassa arkoja petolintuja. Ne hylkäsivät jälleen kotinsa liian uteliaiden ihmisten takia.

Metsästyskaveri muistaa vieläkin, miten bongarit pitivät pressuista kyhättyä suojaa pesän lähellä kesät, talvet. Myrsky repi sitä ja pressun suikaleet pitivät lintuja pelottavaa ääntä, kun tuuleskeli.

Huomasin, että bongarit tiesivät kalasääsken elintavoista paljon vähemmän kuin me maalaiset.

Metsäreissuilla opin, mikä on peippo, uunilintu, kulorastas, laulurastas, mustarastas, räkätti, punakylkirastas, tervapääsky. Räystäspääsky ja haarapääsky olivat vakituiset pesijät maatalossa. Peltojen tuntumassa asui keltavästäräkkejä sekä tavallisia västäräkkejä sekä kivitaskuja. Naapuritalossa kivitaskulle oli oma nimensä, raunioruntti.

Rantasipejä asui järven lahdella. Ne ovat heti omaksuneet asuinpaikakseen 2014 tekemäni kosteikon.

Se oli kuusikymmenlukua, kun huomasimme, että laulavan peipposen jalassa oli patti. Siihen aikaan oli tapana ampua lintu pois kärsimästä. Niin teimme. Kyseessä ei ollut suinkaan kasvain, vaan linnun jalassa oli rengas.

Isoveli laittoi sen lehdestä löytyneeseen osoitteeseen kirjeessä.

Hän kirjoitti saatteeksi tarkan paikan sekä selostuksen asiain tilasta.

Kuolinsyyksi pantiin valkoinen valhe, että löytyi kuolleena. Tietysti se löytyi kuolleena puun juurelta, kun se ammuttiin oksalta!

Lähettäjälle tuli noin kuukauden päästä kiitoskirje. Siinä oli linnun tarkka ikä ja rengastuspaikka. Huomasimme, että lintu oli yli nelivuotias. Häpesimme vuosia täysin turhaa ammuntaa.

Suurilla soilla pohjoisen puolella asui valtavasti kahlaajia. Isä sanoi niitä kaikkia yhteisnimellä suosirrit. Noilla syrjäisillä soilla pesi jatkuvasti kurkia ja pieniä, nopealentoisia haukkoja. Teeret siellä pesivät ja suon laiteilla metsotkin. Keväinen soidin oli noilla soilla valtava.

Sitten turmioksi tuli Suomen suurin ympäristörikos eli noiden soiden ojitus. Kaikki suolinnut katosivat, sirrit, teeret, metsot, kurjet ja jalohaukat. Soiden laiteilla tehtiin ensiharvennus 45 vuotta ojituksen jälkeen.

Itse soilta ei ole tähän päivään mennessä saatu mitään myyntipuuta. Kirkasvetiset järvet ovat saaneet hiekkapohjiensa päälle puolesta metristä moneen metriin asti suomutaa.

Kun oma kosteikko oli toiminut vuoden, kesäisin sen lähellä esiintyi pilvimäisinä massoina sudenkorentoja. Vuoden kuluttua – ihme ja kumma – ilmestyi valoisaan männikköön kosteikon läheisyyteen pesimään nuolihaukkapari.

Kun kosteikon pato alkoi vuotaa, haukat katosivat.

Nyt kosteikko on taas entistä ehompi, kun sain aikaiseksi metsästäjäkaverin yllytyksestä padon korjauksen. Sen teki tuttu kaivurimies.

Kurkipari ja sorsat sekä rantasipit ovat palanneet heti takaisin. Muitakin luhdista ja märistä soista pitäviä lintuja on ilmaantunut paikalle.

Eräänä syksynä yli viiden vuosikymmenen jälkeen näimme mökillä syksyllä parven kulorastaita. Ne söivät isohkosta pystykatajasta ja pienemmistäkin marjoja. Tämä rastas on suuri, ja sillä oli jännä tapa iskeytyä jaloillaan männyn kaarnaan niin, että se oli runkoon nähden poikittain. Siitä lintu tarkasti katajanmarjapaikat.

Vielä kolme vuosikymmentä sitten kirkonkylällä täällä sekä mökkini tiellä oli syksyisin suuret määrät västäräkkejä. Ne lensivät joskus jopa kiusallisesti melko matkoja auton edessä. Yksi pariskunta pesi kahtena kesänä rantalaiturin ponttoonin päällä hyvässä suojassa.

Nyt nämä linnut ovat kadonneet melkein tyystin. Jututin noin viisitoista vuotta sitten kirjailija Karsikasta. Hän mainitsi, että kivitaskuja hän oli tavannut enää vain Lapin tuntureiden rakkakivikoissa pesimässä Saariselällä. Ikiaikaisilta Karsikkaiden peltojen reunapaikoilta ne olivat kadonneet tyystin.

 

Kysymys kuuluu: ovatko pelto- ja muut pikkulinnut niin sanottujen kasvinsuojeluaineiden uhreja? Asiantuntijat ainakin sanovat niin.

Olen lintujen ystävä, ja siinä mielessä lintumies. En tunne suuria lajimääriä, mutta sentään yleisimmät. Yksi laji toisensa jälkeen katoaa havaintopiiristä. Tiaisista eniten on harvinaistuneet kuusitiainen ja hömötiainen.

Tämä oli ensimmäinen talvi, jolloin yhtään hömötiaista ei käynyt automaatilla metsän keskellä mökilläkään.

Puukiipijä pesi ulkorakennuksen lipan alla monena vuonna. Nyt sitäkään ei ole näkynyt, vaikka valmistin kolme hyvää pönttöä pesäpaikaksi.

Viirupöllö on nähty mökillä vielä. Ehkä runsas metsämyyräkanta on saanut petolinnun saalistamaan siinä, missä nälkä on torjuttavissa.

Lehtopöllö piti kevätsoidinta monena vuonna mökin lähialueella, samoin helmipöllö. Niille olen laittanut pönttöjä, mutta yhä harvemmin kuulee puputuksen keväällä. Mitähän mahtavat ajatella lajinsa viimeiset?

Säg vad tänker dom på?