Kasvatus

 

Kasvatuksen merkitys on ratkaiseva, kun vauvasta kehittyy vähitellen lapsi, nuori ja aikuinen ihminen.

Ennen vanhaan kasvatus oli pitkälti äitien vastuulla, koska isät olivat käsitykseni mukaan ylityöllistettyjä, kun maata rakennettiin sodan ja kehityksen vauhdin mukaan.

Kyllä isät läsnä olivat, varsinkin maataloudessa. Monet ottivat lapsia jo pieninä mukaan tilan hommiin. Se oli näin jälkeen päin viisasta, vaikka menettely hidasti työtä. Maalaistalon pojista tuli isän kavereita ja tytöistä enemmän äidin. Tosin oli paljon tehtäviä, joissa kaikki olivat mukana. Kukaan ei jäänyt ulkopuolelle.

 

Uimassa, sienessä, marjassa ja heinätöissä sekä karjanhoidossa oltiin täydellä perheellä mukana. Siinä oppi paljon eläinten käsittelyä ja hoitamista. Meillä oli nimikkovasikat ja lehmätkin. Niiden hyväksi tehtiin kaikki, mikä osattiin.

Kanssakäymistä tuttujen ja sukulaisten kanssa opeteltiin vierailuilla.

 

Lääkärilehdessä oli fiksu kirjoitus Siniset silmät.

Lastenpsykiatri matkusti junalla, ja siinä syntyi kontakti vauvaan.

Annan tekstin puhua puolestaan: ” Junamatkalla käy tuuri: minua vastapäätä istahtavat äiti ja yhdeksänkuinen vauva. Lapsi on vielä puhumaton, syötettävä, kannettava. Siniset silmät ja välinpitämätön, ohitseni liukuva katse. Mutta katse tarkentuu, pysähtyy kasvoihini. Hetkinen, vaikuttaa lapsi ajattelevan, tuossahan on joku, joka katsoo juuri minua.

Niin katsonkin! Hei, juuri sinä, sanon, vaikken puhu. Hymyilen, käännän vähän kasvojani pois ja takaisin häntä kohti. Rohkaistun kumartumaan ja ojentamaan käteni lapsen ulottuville, sormet pöydän pintaa naputellen.

Lapsi lähtee mukaan – kurottuu äidin sylistä minua kohti ja nappaa sormista kiinni.  Tajuamme kumpikin leikin idean. Nauramme, yhdessä.

Vieraus näyttää olevan ohi, sanoo äiti, tyytyväisenä.

 

Pieni juttu, mutta tässä on ihmisen mielenterveyden perusta. Ensimmäinen vuosi kohdun ulkopuolella on vielä kesken, mutta palikat ovat jo kasassa: minä olen olemassa. Tarpeeni ovat tärkeitä.

Minusta huolehtii aikuinen, jolla on antaa minulle ruokaa, turvaa ja leikkiä. Hänellä on rohkeutta antaa muidenkin luoda minuun suhteita. Hän kannustaa minua, kun tartun vieraan lajitoverin aloitteeseen ja iloitsemme yhdessä”.

 

Artikkeli valaisee erinomaisesti ihmiseksi kasvun alkamista.

Laiminlyödyn vauvan katse ei kohdistu aikuisen kasvoihin, ja lapsi ääntelee valittavasti ja säikähtelee. Jo alussa tie ihmiseksi on vääristynyt. Sitä on vaikea korjata jälkikäteen. Vanhempien vastuu on siis suuri.

 

Moni epäilee kelvollisuuttaan toimia kasvattajana.

Kuitenkin, jos vanhemmat ovat kohtuullisen terveitä ja heillä riittää sydäntä, kaikki onnistuu kyllä. Perustarpeet, katsekontakti ja yhdessä puuhaus ja syli, niitä ei voi korvata.

Maalaisjärjellä pärjää vallan hyvin. Tärkeätä on, että vauvan ympärillä ei ole hermostunut ja kiireinen ilmapiiri.

Väkivalta ei kuulu lainkaan kasvatukseen.

On osittain vajottava vauvan tai lapsen tasolle. Varhain luotu, luja side kestää myöhemmin kylmän maailman antamat tällit. Ne eivät murra mieltä, kun kasvatus ja kasvu ovat olleet turvalliset ja inhimilliset.

 

Halusin tämän Lääkärilehden viisaan artikkelin pätkän, ja omien käsitysteni myötä toivottaa kaikille lomalaisille tai vain kesää eläville ihmisille iloa ja rakentavia ihmiskontakteja, jotka kasvattavat vielä eläkeiässäkin. Lapsissa on potentiaalia valtavan paljon!