Kevään
ääniä
Linnut
ovat palanneet. Olen nähnyt peipposia, kuoveja, sieppoja sekä hyvin mieluisen
linnun, mustarastaan. Se tulee joka kevät varhain tähän pihaan. Tuskin se on
kovin kauan sama yksilö, mutta voi olla jälkeläinen. Lintujen elinikä on niin
lyhyt.
Yksi
tuttu mies sanoi nähneensä jo haarapääskyn ja västäräkin, mutta ilman kylmettyä,
ne ovat joutuneet lähtemään kohti etelää. Hyönteissyöjät eivät pärjää vielä.
Rastaat porskuttavat, koska niille kelpaa monet ruuat syöntiin.
Vahvimmilla on räkättirastas. Se on taitava kiskomaan pitkiä kastematoja maasta. Kun se saa otteen, se vetää niska taakse päin kenossa matoa ja useimmiten se onnistuu.
Kevät on kyllä myöhässä, ja kunnon laulajaiset ovat vielä edessäpäin.
Joutsenet
kyllä pitävät ääntä, mutta sorsat ja lokit tyytyvät hiljaisempaan elämään.
Yhtenä
iltana, kun oli kunnon lämmin, suuri siili tuli illalla pihanurmikolle. Oikea
mamma se oli. Varmaan tulee poikasia.
Vaimo
etsi pikapikaa kaksi paistettua ahventa. Ne heitin siilin lähelle. Hajuaisti
toimi, ja eläin söi hämärässä illassa ihanan ja täyttävän aterian.
Pieneläimiä, itikoita ja surviaisia näkyi lämpimässä illassa. Koiperhosetkin ovat heränneet pitkästä, syvästä horroksestaan.
Kun kävimme päiväseltään mökillä laittamassa paikoilleen kaksi sorsan pesimäputkea perjantaina, kuului suurten raitojen luona vakituinen pörinä. Siellä lentelivät kimalaiset ja monen kokoiset perhoset. Pajuissakin näkyi kimalaisia ottamassa energiaa, jotta lento jatkuisi.
Viime
aikoina on lähettävän riistakameran kautta tullut joka päivä vähintään kymmenen kuvaa
jäniksistä. Ne kisailevat vanhan talon piha-alueella. Kysymys on kiimasta.
Siinä
seudussa kaveri ruokki niitä koko talven ajan hevosen eineeksi laadultaan
riittävillä eli valioheinillä. Hän oli noutanut niitä Pielaveden puolelta.
Kun
ajelee tietä mökille päin, vielä voi huomata muutamissa paikoissa hevosia laitumella. Juuri
näistä paikoista voi saada hyviä heiniä jäniksille.
Kuulin
jo useita viikkoja sitten samalla seudulla kyyhkysen kujerruksen. Niiden
vakituinen pesimäpaikka, tiheä kuusikko naapurin puolella teki temppunsa ja muuttui rahaksi.
Samalla kuusikolta katosi koti, koska raha on ikuinen kiertolainen. Yleensä se raha päätyy lopulta niille, joilla on ennestään sitä paljon.
Onneksi lähellä on kuusimetsä, jota minä ja veli hallitaan sovussa. Juuri sieltä kuului kujerrus. Sulaneella sydämellä laulaa toukomettiset, kirjoitti Typpö. Sitä laulamme virtenä joskus, kylläkin liian harvoin. Numero on 105. Kevään ääniä on runsaasti tuossa tekstissä ja myös autuutta ja iloa, varmuutta pelastumisesta.
Minun pitää lähes joka päivä kuunnella Youtubelta, kun Jeff Simon ja Don Rollins soittavat Pienen kukkasen (Petit Fleur). Simon käyttää Gibson- kitaraansa minulle mieluisella tavalla eli hyvin monimutkaisesti ja jatsahtavasti. Siinä hän on tosi hyvä. Nuoret sanovat varmaan sikahyvä.
Kevättä varjostavat sodan äänet ja vaikutukset kaukaa aroilta asti. Tasanko ulottuu Karpaateilta aina Uralille asti, kauemmaksikin, jos tarkkoja ollaan. Siellä elivät aikoinaan skyytit, salaperäinen kansa.
Kirjat
kertovat, että miehet olivat aina ratsailla. He olivat taitavia ampumaan
ravista suoraan satulasta vihollisia jousella. Naiset asuivat suurissa
vaunuissa sateen suojassa, kuten lapsetkin. Toki miehet hakeutuivat vaimojensa tykö, kun myrsky raivosi arolla. Muutenhan koko kansa olisi kadonnut sukupuuttoon, kuten heidän sydämensä eläin, villihevonen.
Vain
Aleksanteri suuri voitti kerran skyytit taistelussa ja Rooman armeija teki
myöhemmin saman. Nämä kahinat olivat pieniä verrattuna nykyiseen.
Skyytit olivat ehkä kelttejä, joita idän suunnan raakalaiskansat työnsivät koko ajan länttä kohti.
Euroopassa eli silloin oma villihevosrotunsa, tarpaani. Viimeinen yksilö
kuoli – ja samalla koko eläin sukupuuttoon - 1880- luvun loppuaikana. Tarpaanin kova kohtalo oli niskalaukaus ja muuttuminen ruuaksi ryöstösotien uhrina.
On avattu tutkimusmielessä skyyttien kumpuhautoja Mustanmeren pohjois- ja koillispuolelta. Vainajalle on pantu aina hautaan vähintään yksi hevonen. Taidokkaita kultakoruja on pantu matkaan säästelemättä, ja sotavarustus myös.
Yhden dokumenttiohjelman nimi oli Jääprinsessa. Kun kumpuhauta avattiin, siellä oli jäähuurretta syvällä. Haudassa oli kahden hevosen ja runsaiden korujen ja aseiden keskellä nuorehko nainen. Arveltiin, että hän oli peräti prinsessa eli ylhäisöä. Ehkä naisen asema oli silloin parempi kuin samalla seudulla nykyisin.
Muinaiset
luonnon kansat eivät nähtävästi olleet vielä siihen aikaan liiaksi
kiintyneet kiiltäviin esineisiin, kuten nainen ja harakka myöhemmin Aleksis
Kiven mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti