Kaukaisten aikojen Pyhät

 

Pääsiäistä odottaessa ja sen hengessä on tapana muistella muinaisten aikojen pyhiä miehiä.

He olivat niitä, jotka merkitsivät ja antoivat merkitä muistiin kirkon alkuaikojen opin ja kirjoitukset. He myös kirjoittivat opista selitykset, jotka ovat olleet hyvin tärkeitä.

On valitettavaa, että suurisa vainoissa poltettiin ehkäpä enemmistö näistä tärkeistä papyruksista. Onneksi – kiertoteitse – on toisten kirjoittajien kommentaareissa tai lainauksissa säilynyt riittävästi materiaalia.

Kirkkoherra mainitsi saarnassaan Meliton Sardeslaisen, joka oli piispa Sardesin kaupungissa lähellä silloista Smyrnaa.

Nykyään siellä on turkkilainen kaupunki Izmir.

Osa Melitonin saarnasta on säilynyt, ja sitä kirkkoherramme lainasi.

Teos on suomennettu nimellä Pääsiäisen salaisuus.

Meliton on kunnioitettu kirkkoisänä. Hänellä sanotaan olleen profetoimisen lahja. Tämä piispa kirjoitti koineen kreikaksi runsaasti uskontoon liittyviä kirjoja, jotka ovat vainoissa ja tulipaloissa tuhoutuneet. Meliton kävi Palestiinassa tutkimassa vanhoja kirjoituksia ja hän teki ensimmäisenä Raamatun kirjojen kaanonin eli kokoelman.

Viisaana miehenä hän osasi sulkea Raamatun ulkopuolelle epävarmat ja myöhemmin legendoiksi osoittautuneet tekstit, joilla ei ole täyttä totuutta.

Meliton kirjoitti rohkeasti keisari Marcus Aureliukselle kirjeen, jossa hän selvitti kristinuskon perusteita. Hän selitti, että uskovaiset kunnioittavat järkkymättä esivaltaa. Rooman yhteiskunta saa voimaa nimenomaan puhtaasti elävistä kristityistä eikä kristinusko ole lainkaan vaarallinen.

Tämä kirje oli uskallettu, koska naapurikaupungin piispa, Polykarpos, oli surmattu vähän aikaisemmin, koska hän oli kristitty.

On kummallista, että keisari ei antanut määräystä surmata Melitonia, vaan hän sai elää rauhassa loppuun asti. Marcus Aureliuksen vaino oli tehokas ja voimakas koko valtakunnan alueella.

 

Kirkon historian muistiin merkitsemisen aloitti Eusebios Kesarealainen, joka oli piispa.

Hän oli aikaansaava kirjoittaja, joka julkaisi koko kirkon historian alusta alkaen siihen saakka, kun kristinopista tuli Rooman valtionuskonto. Tämä teos on suomennettu vuonna 1937 (Eusebioksen Kirkkohistoria).

On valitettavaa, että sitä en ole kyennyt hankkimaan. Myytävänä on englanninkielinen ja muitakin laitoksia kyllä.

Näyttää siltä, että Eusebioksen teokset ovat säilyneet nykyaikaan asti. Hän laati 17 teosta ja lisäksi häneltä on kirjeitä, jotka olivat lähettien lisäksi tuohon aikaan ainut yhteydenpitokeino.

Arvokkaimpia – Eusebioksen Kirkkohistorian jälkeen - lienevät hänen selityksensä tai kommentaarinsa (Luukkaan evankeliumin kommentaari ja Jesajan kirjan kommentaari).

Eusebios tapasi keisarit Konstantinus Suuren ja Diocletianuksen Palestiinassa vuonna 296.

On merkillistä, että keisari Diocletianus ei mitenkään puuttunut Eusebioksen elämään, vaikka hän järjesti kaikkien aikojen tuhoisimman kristittyjen vainon. Surmattiin paljon kristittyjä. Heitä kidutettiin antamaan ilmi pyhien kirjoitusten kätköt. Kaikki löydetyt papyrukset pantiin ilman armoa tulen ruuaksi. 

Vainon aika alkoi vuonna 299 ja se kiristyi vuonna 303 lainsäädännön kautta. Vainoa kesti noin kolmetoista vuotta. Joka ei uhrannut vanhoille pakanuuden jumalille, se joutui pidätetyksi ja kidutuksen höystämään kuulusteluun. Kymmenet- jopa sadattuhannet menettivät henkensä.

Konstantinus- keisari kääntyi kuoleman jo uhatessa kristinuskoon ja julisti sen valtionuskonnoksi.

Eusebios kirjoitti vuoden 325 kirkolliskokoukselle Nikeassa ehdotuksen uskontunnustukseksi. Lopullista versiota meidän kirkkommekin yhä käyttää.

Nikeassa kokoontui 300 piispaa ja oppinutta sopimaan siitä, mitä uskontoon kuuluu ja mitä ei kuulu.

Tutkittiin myöskin Raamattuun koottavien kirjoitusten sisältöä. Se hyväksyttiin lopullisesti Karthagossa vuonna 397.

Tuohon aikaan piispat ja melkein kaikki kirkonmiehet olivat naimisissa. Jotkut valitsivat – jos siihen pystyivät – Paavalin mallin eli pysyivät naimattomina.

Gregorius Suuri määräsi, että papit eivät saa enää mennä lainkaan naimisiin. Tämä Rooman piispa eli paavi oli työnarkomaani. Hän vaati semmoista elämäntapaa alaisiltaankin.

Tämä lienee katolisen kirkon suurin erehdys kautta aikojen, ja se johti valtaviin väärinkäytöksiin.

Jo Lutherin Rooman matkan aikaan – 1500- luvun alussa – kaupungissa oli 11000 naista, jotka palvelivat kirkkoa. He olivat kurtisaaneja, joita papit makasivat. Tulkittiin, että pappi ei saanut mennä naimisiin, mutta naisten kanssa intiimi seurustelu ei ollut kielletty.

Meidän päiviemme aikana on tullut esille suuri määrä muita väärinkäytöksiä, kuten pedofiliaa ja aviorikoksiin osallisuutta katolisen kirkon piirissä.

Ortodoksiset papit saavat mennä naimisiin – tosin vain kerran – mikä helpottaa heidän paineitaan.

Mutta, jos vaimo kuolee – kuten piispa Leolta – ei uutta vaimoa saa ottaa. Tavalliset ortodoksit saavat toki leskeksi jäätyään mennä uudelleen naimisiin aivan kuten Paavali kirjoittaa.

Paavali sanoo myös, että ihmisellä on kyllä pyrkimys ja tahto hyvään, mutta liha on heikko. Tämä on tärkeä huomio. Ihmisinä oppineet eivät ole parempia vastustamaan kiusausta kuin muutkaan.

Siksi menkööt kaikki naimisiin, etteivät syyllistyisi väärinkäytöksiin. Tämä Paavalin sana on tosi.