Hyvä opettaja

 

Tulin surulliseksi, kun huomasin ammattilehden memoriaaliosastolta, että lastentautien professori Kauko Kouvalainen oli kuollut.

Kouvalainen toimi Oulun yliopistossa, kun opiskelin lääketiedettä.

Hänellä oli matala, mutta pehmeä ja ikään kuin joustava ääni. Se kertoi mielestäni tämän suuren opettajan hienosta luonteesta, joka oli kaikin tavoin kultivoitu.

 

Professori ei koreillut vaatteilla, vaan oli vaatimaton. Luennon alussa ei opiskelijoiden tarvinnut seisoa asennossa, kuten kirurgian professorin sisäänmarssin aikana piti tehdä.

Kouvalainen opetti kiireettömästi, mutta tarkasti. Hänellä oli taito tuoda esille olennaiset asiat. Empatian ilmapiiri leijui aina professorin ympärillä. Kenenkään ei tarvinnut pelätä mitään, jos kysyi tyhmiä.

Muistan kiertoja, kun melkein täysin pimennetyissä huoneissa käytiin katsomassa lapsipotilaita, jotka sairastivat herpesviruksen aiheuttamaa aivotulehdusta.

Lapset olivat tajuttomia eikä hyvää lääkettä tautiin ollut.

Kun palasimme käytävään, kaikki olivat hyvin vakavia, koska kuolema liikkui läheisyydessä ja uhrit olivat täysin viattomia.

Opettaja puhui hiljaisella äänellä.

Pimennyksen ja hiljaisuuden toivottiin edistävän paranemista, koska lasten aivoja ei ärsytetty tarpeettomasti. Tänäkin päivänä sama tauti on vaarallinen, koska se iskee nopeasti, ja todella tehokasta lääkettä yhä kaivataan, vaikka virukseen tehoavia troppeja kyllä on jo olemassa.

 

Monet lastenlääkärit olivat siihen aikaan naisia. Katsottiin, että naiset olivat lapsille vähemmän pelottavia kuin miehet. Kun äitiä muistuttava nainen tutkii huomaavaisesti, lapsen pelko häviää. Naiset osaavat leperrellä ja hauskuttaa lapsia, jolloin tutkimus sujuu hyvin.

Professori osasi kaikki kikat, joilla lapsi rauhoittuu.

Klinikassa oli valtavan kookas, melkeinpä ukrainalaisia Klitshkon veljeksiä muistuttava, mutta vielä paksumpi lastenlääkäri, jonka nimi oli Tapio Valkeakari.

Hän oli hyvin viisas ja taitava, loistavilla lahjoilla varustettu kouluttaja. Ihme kyllä, lapset eivät häntä yhtään aristelleet. Ehkä he ihmettelivät hänen kokoaan, ja se sai heidät kiinnostumaan suuresta ”sedästä”.

Sanonpa, että Kouvalaisen joukkue lastenklinikalla Oulussa oli kaikin puolin kovaa luokkaa tiedoiltaan ja taidoiltaan.

Myöhemmin, kun olin jo ollut kauan virassani, huomasin ammattilehdestä professori Kouvalaisen artikkelin, jossa hän pohti niin sanottujen verenseisauttajien toimintaa.

Kouvalainen oli tutkinut aihetta laajasti. Minun kiinnostukseni johtui siitä, että vain muutaman kilometrin päässä syntymäkodistani oli asunut taitava verenseisauttaja.

Isä kertoi monta kertaa tästä mestarista.

 

Siihen aikaan kuljettiin jalan ja talvella hevosella. Vain muutamat ajoivat huonoja teitä pitkin polkupyörällä. Puhelimia ei ollut.

Sanantuojan piti ensin taittaa pitkä matka parantajan luokse. Hänelle piti kertoa tarkasti, mikä oli saanut veren vuotamaan ja mistä kohti veri vuoti ulos.

Silminnäkijät kertoivat, että parantaja nämä tiedot saatuaan meni jäykäksi ja kasvot kuvastivat pakahtumista. Ne muuttuivat sinertäviksi ja tuskaisen oloisiksi. Kädet olivat suorana sivuilla kangin jäykkinä. Kyseessä saattoi olla transsi.

Tovin kuluttua jäykistys helpotti ja normaali väri palasi mestarin kasvoille.

Tämän jälkeen sanan tuojalle parantaja sanoi, että kyllä se nyt on herennyt vuotamasta. On sidottava haava ja oltava pitkällään seuraavaan päivään asti.

Kellonaikoja vertailemalla isän mukaan hoksattiin, että juuri sillä hetkellä, kun verenseisauttaja oli sanansa sanonut, verenvuoto loppui. Asiantila muistutti sadanpäämiehen palvelijan parantumista Jeesuksen avulla.

 

Isäni ikätoveri – joka oli myös sodassa rintamalla – oli verenseisauttajan poika. Hän oli ollut jonkun aikaa mestarin opissa tullakseen saman taidon hallitsijaksi. Mutta, murrosiän elkeet ja kujeet olivat vieneet mielenkiinnon hommaan. Sitä tämä sodat käynyt mies harmitteli jäljestä päin.

Kyvyllä olisi ollut käyttöä, mutta vanha mestari ei ruvennut kouluttamaan uudelleen. Asiaan olisi pitänyt suhtautua vakavasti heti.

 

Professori Kouvalainen ei päässyt tutkimuksessaan täysin perille, mihin verenseisautus perustui.

Hän esitti oman oletuksensa, koska kaikki seisauttajat olivat jo manan majoilla. Ei löytynyt enää ketään, jota olisi voinut haastatella tutkimusmielessä.

Monet muutkin erikoistaidot ovat katoamassa, viimeisenä kaivon paikan etsiminen varvun avulla.

 

Professorin oma käsitys oli se, että verenseisauttajat tunsivat jokaisen valtimon tai laskimon vuotoajan. Kun verta vuotaa merkittävä määrä, verenpaine laskee ja potilas menee huonoon kuntoon, tajuttomaksikin. Kun suonessa ei enää ole riittävää veren painetta, haavaan pystyy muodostumaan vuodon pysäyttävä tulppa eli hyytymä. Silloin ulkoinen vuoto lakkaa. Me tiedämme kaikki, että kun haava on pieni ja pinnallinen, verenvuoto lakkaa itsestään, kun haavaan muodostuu hyytymä eli tulppa, joka sulkee vuodon.

Tuo ammattilehden artikkeli oli minusta erittäin kiinnostava, mutta professorin ratkaisu oli minulle pettymys. Se on tietysti järkevä ja selkeä kannanotto, mutta jotenkin odotin, että verenseisauttajan taito olisi taivaallista perua.

Kouvalainen perusteli ratkaisua niin, että sodissa, joissa syntyi paljon raajavammoja, pelkästään niistä johtuvaan vuotoon ei sotilaslääkäreiden mukaan juuri kukaan kuollut. Ensin tuli kova vuoto ja verenvuotosokki romahdutti paineen alas. Sotilas meni tajuttomaksi, haava sidottiin ja pelkästään sillä suurin osa parantui

Jos iso reiden valtimo paljastui ja repesi, ihminen kuoli niin pian, että sanan tuoja ei ehtinyt lähteä kulkemaan verenseisauttajan luokse.

Ehkä professorin päätelmä oli oikea ja todellinen verenseisautuksen salaisuus oli siinä.

 

Luin Kauko Kouvalaisesta kirjoitetun muistokirjoituksen kyynel silmässä. Viisaus, taito, inhimillisyys ja empatia kantoivat neljänkymmenenseitsemän vuoden taakse asti muistona hyvästä lastenlääkäristä ja opettajasta.