Katsaus

 

Aamulla monen katse hakeutuu itään, uuden huomenen suuntaan. Sieltä nousee aurinko, joka tuo varmuutta maailman jatkumisesta, vielä.

Aamun koitto eli koi on vanha termi. Sillä on oma tähtensäkin, kointähti. Sitä pitää etsiä varhaisen aamun suunnalta ennen kuin aurinko häivyttää kilpailevat valon lähteet näkymättömiin.

Aikoinaan oli vain aurinko. kuu ja tähdet. Sitten löydettiin keskiajan lopulla planeetat oikein selvästi, vaikka itämaan viisaat olivat sen tienneet jo kauan sitten.

Oikein terveelle ja tarkalle ihmissilmälle näkyi neljä planeettaa. Kun tehtiin tähtikarttoja pilvettöminä aavikon öinä Mesopotamiassa, huomattiin, että neljä tähteä liikkuu. Muut pysyivät asemassaan eivätkä lähteneet harhailemaan paikoiltaan.

Planeettojen täytyi kiertää radallaan, pääteltiin. Ne olivat järjellisen välimatkan päässä, kun taas oikeisiin tähtiin matka oli järjen käsityskyvyn ulkopuolella.

Paljastui, että aamun koi, kointähti ei ole tähti alkuunkaan, vaan planeetta Venus. Se vain heijastaa auringon valoa, mutta ei itse tuota sitä. Jeesus nimesi itsensä kointähdeksi. Hän siis antoi kunnian valostaan Jumalalle, kuten oikein onkin.

 

Koiperhosia on paljon, varmaan tuhansia lajeja. Meitä ihmisiä koskettaa vain kaksi lajia, vaatekoi ja turkiskoi. Niiden toukat syövät vaatekuituja ja turkisten karvoja, kitiiniä. Toukat ovat hyvin arkoja valolle, jota ne eivät siedä lainkaan. Siksi ne kutovat ympärilleen suojakotelon.

Koit ovat pysähtyneisyyden ja pimeyden voimien symboleja. Semmoinen siivekäs lehahtaa lentoon, kun avaat kauan yksikseen olleen vaatekomeron oven.

Raamattu tuntee koiperhosen. Koi syö ja ruoste turmelee, mutta Taivaan aarre säilyy aina vaan.

Yhdessä lännenfilmissä sheriffi kuulusteli silminnäkijöitä. Todistaja sanoi – kun puhuttiin hevosista – että toisella oli raudikko ja toisella koin syömä kaakki. Se tarkoitti, että asemiehen hevosen karva ei ollut tutustunut sukaan pitkään aikaan, vaan karvaa lähti läiskittäin. Se teki vaikutelman koinsyömästä kaakista. Parivaljakko tuntui olevan hyvin vaarallinen.

 

Ennen kuin heettiläiset keksivät raudan valmistuksen ja takomisen tärkeän taidon, mikään ei ruostunut. Tuo kansa pystyi säilyttämään melko kauan raudan salaisuuden. Yksikään kavaltaja tai vakooja ei päässyt hengissä lähtemään pääkaupungista Hattusasta. Sen porttia vartioi kaksi vaikuttavaa leijonapatsasta. Leijona on voiman ja rohkeuden symboli.

Rauta ruostuu. Se on tuon mustan metallin ainoa huono puoli. Rauta on hyvin tärkeä aine. Siksi elämme vieläkin oikeastaan rautakautta.

Kromilla ja nikkelillä pyritään estämään raudan ruostumista. Tehdään siis ruostumatonta terästä.

Jotenkin minun mieleeni on jäänyt vanhojen seppien lausunto, että kun takorautaan lisätään kaikenlaista seosta, takomisominaisuudet ja käsiteltävyys pajassa heikkenevät. Seppä lukee kuuman raudan väristä kaiken sen, milloin raudalle voidaan jotakin tehdä: takoa, ahjohitsata, lyödä leimaus esineeseen ja karkaista tuote.

Rautaa on syytä kunnioittaa, vaikka se ei valita, kuten sanottiin kovasti ajopeliä kaasuttaessa kauan sitten.

Koska rauta ruostuu, valmistin uusiin varastojen lukkoihin suojat säätä vastaan. Ne antavat raudan olla piilossa lumisateelta, vesisateelta, tuulelta ja auringolta. Veikko Tuomi laulaa kauniisti: Sit´ hoivaa hellien, hyväillen ja suojelee myrskyiltä maan.

Riippulukon suojus paikoillaan. Juuri sen yläpuolella on messinkisen saranan toinen lehti.

 

Malli Elite ns. Puuhapajan ovessa.

Materiaalina käytin vesivaneria ja puuta, ruuveja ja tavallista vaneria. Kiinnitin suojukset yhdellä pienellä saranalla yläpuolelta oveen. Puuha johti aste asteelta yhä sirompiin suojiin. Kaikki ne kyllä toimittavat tehtävänsä ja estävät lukkojen rautaa ruostumasta ennen aikojaan.

Tämmöinen puuha takan lähellä iltaisin on kuin vanhan ajan puhdetyötä. Siihen kiinnyin lapsena 1950- luvulla. Sain oppia kirves- ja kassaran varren tekemistä, päreiden kiskontaa ja pärevakkojen valmistusta. Syntyi äyskärikin. Se tervattiin kevätahavan aikaan, kuten puuvenekin.

Savolainen ei sano mielellään kahta ä- kirjainta peräkkäin eikä äy-yhdistelmää. Siksi Ääninen on Iäninen ja äyskärin sijaan käytettiin termiä veinviskuuastia.

Suuri, mutta hyvin kiinnostava homma oli kelkan tai reen jalaksen painaminen.

Siihen käytettiin paininpuuta. Se oli tehty luonnon vääntämästä honkapuusta. Paininpuun kaari oli harvinaisen tarkasti oikean muotoinen. Muistan, että isä lainasi sitä joskus tarvitsevalle.

Perusteellisesti vedessä liotettua jalaksen aihiota paahdettiin kuumassa isossa leivinuunissa juuri oikea aika. Sen jälkeen paininpuulle vääntäminen tapahtui ripeästi, mutta taidolla hitaasti painaen. Lopuksi viimeistelemätön jalas sidottiin paininpuuhun nuoralla tai remmillä. Se sai kuivua viikkokausia pirtin lämpimässä. Kesän tultua jalas-paininpuu- yhdistelmä vietiin hevosella läpiajettavan kujan ylisille suojaan auringon kilolta.

Vasta seuraavien lumien aikaan jalas työstettiin lopulliseen muotoonsa.

Tämän muotoinen oli katsaus vanhoihin asioihin.