Läheltä liippasi

 

Keskiajalla pohdittiin paljon kuoleman arvoitusta sekä sen jälkeistä elämää. Oliko sitä yleensä vai ei. Epävarmuus vallitsi siitä, oliko naisella edes sielua. Lutherkin uskoi, että noitia ja hurmahenkiä oli olemassa. Noituudesta annettiin kuolemantuomioita, koska sen ajan korkeimmat oppineet pitivät noituutta suurena vaarana. Roviot kärysivät ympäri Eurooppaa.

Uskonto-oppinut kertoi, että keskiajalla sai kannatusta näkemys, että ylösnousemusruumis on pallon muotoinen. Siis ideaalinen kappale. Tämmöinen pimeys oli hyvin erikoista.

Eikö muistettu, että Jeesus oli ihan entisensä ylös haudasta noustuaan? Haavoista oli arvet jäljellä, mutta avohaavat olivat parantuneet.

Lääketieteen tohtori sekä urkuri Albert Schweitzer teki väitöskirjan Jeesuksen mielenterveydestä. Schweitzer oli sekä kirurgi että sisätautien erikoislääkäri. Hänen tuloksensa mukaan mielenterveys oli Vapahtajalla erinomaisessa kunnossa. Väitöskirja hyväksyttiin korkeimmalla arvosanalla. 

Schweitzer teki suuriarvoista työtä Kamerunin alueella Lambarenen lähetysasemalla. Hän hoiti ihmisten lisäksi sairaita tai loukkaantuneita eläimiä. Lintuja ja nelijalkaisia oli aina hyvässä hoidossa lähetysasemalla. Tohtori Schweitzer teki eläintenkin luokse lääkärinkierron. Osa ei enää pärjännyt viidakossa, vaan ne saivat kodin lähetysaseman alueelta. 

Hänen henkilökunnassaan oli sairaanhoitajia monista maista. Osa oli hankkinut taidon antaa nukutus ja viedä se läpi, kun Schweitzer leikkasi. Hoitajat lääkitsivät sairaita ohjeen mukaan ja myös antoivat ruokaa, koska viidakon väki oli rutiköyhää ja kuolema oli aina läsnä. 

Riisi lähetysasemalle tuli Ranskan Indokiinasta, joka on nykyisin Vietnam. Varakkaat maat ja yksityishenkilöt tukivat tätä toimintaa. Schweitzer hankki itse rahoja pitämällä ahkerasti urkukonsertteja laajalla alueella Euroopassa. 

Häntä pidetään vieläkin yhtenä kaikkien aikojen taitavimmista urkureista. Varoja kului myös hoitajien erikoiskoulutukseen Sveitsissä ja Englannissa. Lähetysaseman väki oli huippuyksikkö trooppisten sairauksien hoidossa.

Albert Schweitzerilta on peräisin käsite elämän kunnioittaminen. Sen pohjalta hän toimi. Luojan luomaa ei noin vain saanut tuhota. Pyhäpäivisin tämä monin tavoin lahjakas elsassilainen piti lähetysasemalla hartaustilaisuuden, puhui, siunasi ja soitti hengellisiä lauluja. Elsassin alueen ihmisenä hän osasi puhua virheetöntä ranskaa ja saksaa. Kun lisäksi koulussa piti opetella englantia, Schweitzer tuli laajalla alueella toimeen kielen puolesta.

 

Kun luonnon eläin on vaikeuksissa, jopa kuolemaisillaan, minun lapsuudessani oli sääntö, että eläin pitää lopettaa mahdollisimman pian, ettei kärsimys jatku pidempään.

Kun olen saanut elämänkokemusta ja vuosia lisää, olen muuttunut pehmeämmäksi. Muistan vielä, kun olin kansakoulussa, ruokapöytäkeskustelun petolinnuista. Isä oli sitä mieltä, että pienet pöllöt hoitavat metsämyyrät ja – hiiret.

Isot pöllöt, kuten viirupöllö ja huuhkaja, ottavat kunnon saalista eli kanalintuja ja jäniksiä.  Väitimme – me nuoret – vastaan. Lintukirjat sanoivat hieman toista.

Silloin isä kysyi, että miksi viirupöllöllä on pikkusormen mittaiset kynnet. Hän jatkoi, että ei niillä oteta suinkaan sormen mittaisia myyriä. Siihen kynnet ovat liian isot. Kanalinnun ja jäniksen kylkeen ne ovat parhaat tappokalut, mitä löytyä voi.

Huuhkain oli hänen mielestään hiljainen, mutta tehokas tappaja. Muutamalla viillolla se irrottaa jänikseltä pään ja piilottaa sen erilleen ruhosta.

Isä oli jollain tavalla oman aikansa lapsi. Hänessä kyti vielä jonkinlainen petoviha, vaikka hän ei millään tavoin vainonnut mitään eläimiä, elleivät ne käyneet karjan tai kanojen kimppuun.

 

Talvituiskujen ja pakkasten aikaan huomasin urpiaisen kyyköttävän liikkumattomana seinustalla. Aiemmin oli viherpeippo löytynyt rakennusten läheltä vielä hengissä. Kun toin sen lämpöiseen, se menehtyi melko pian. Hain urpiaisen sisälle. Se ei lainkaan vastustanut kiinniottamista.

Urpiainen alkoi kummasti toipua pesuhuoneen lattialämmityksen päällä.

Laitoin sille tassiin vettä ja sen lähelle kuorittuja auringonkukan siemeniä. Sitten hoksasin, että nämä jyvät olivat ehkä pikkuiselle linnulle liian isoja. Puukon avulla tein leikkuulaudalla jyvistä pientä hakkelusta. Se alkoi selvästi maistua.

Seuraavana aamuna lintu istui wc-pöntön päällä. Vuorokauden kuluttua se jo lenteli ja söi enemmän ja joi myös raikasta vettä.

Kolmantena päivänä se lenteli ympäriinsä. Jätin oven auki käytävään, jonka päässä on kodinhoitohuone. Päivällä tapasin sen istumassa pyykkien ripustusnarulla pesukoneen kohdalla. Avasin ulko-oven, jolloin urpiainen lensi taitavasti vapauteen.

 

Veli kertoi samoihin aikoihin huomanneensa – maaliskuussa - viirupöllön hangessa kyyröttämässä. Se ei lähtenyt pakoon, vaan antoi nostaa syliin. Lintu oli apaattinen. Kuolema oli lähellä, veli mainitsi.

Veli vei sen pesuhuoneen lattialle asuntoonsa. Höyhenpuvun lävitse tunnustelemalla tuli vaikutelma, että pöllö oli nälkiintynyt.

Aikaisemmin luontoillassa oli asiantuntija neuvonut antamaan tällaisessa tapauksessa sokerivettä. No, veli haki pienen pakkauksen tomusokeria kaupasta ja liuotti sen lämpimään veteen.

Hän oli oppinut käsittelemään viirupöllöä vuonna 1960, jolloin pyydystimme sen pesältä. Emme tienneet silloin, että se oli laitonta.

Luontoillan ohjeen mukaan veli otti linnun pään polviensa väliin ja antoi sille väkisin pitkävartisella lusikalla sokerivettä kunnon annoksen. Nokka piti avata väkisin. Yöksi lintu sai jäädä lämpöiseen.

Aamulla pöllö oli istunut matalan kaapin päällä. Se ei vastustanut nytkään kiinni ottamista ja syöttämistä päivän aikana. Tunnin välein se sai sokeripitoista vettä, jonka se nieli hyvin.

Illalla se näpsi nokallaan sormille. Piti ottaa toisen käden suojaksi hanska, sillä nokan kärki oli sivuiltaan terävä. Pakkosyöttäminen jatkui entiseen tyyliin.

Seuraavina päivinä viirupöllö jo lenteli huoneessa ja vaikutti virkistyneeltä, mutta pakkasen jatkuessa veli ei päästänyt sitä vapaaksi.

Väkevä sokerivesi oli kaksi päivää ravintona, sitten hoidokki sai pieniä paloja kalan lihaa. Kunnon eväs meni kurkusta alas hanakasti. Veli haki kaupasta lihapullia, jotka hän syötti pieninä paloina viirupöllölle. Palat lintu nieli mielellään, mikä tuntui ihmeeltä, koska tämä laji on tottunut tuoreeseen, veriseen lihaan.

Kun pakkanen hellitti, ja kevät näytti olevan ovella, veli päästi pöllön vapauteen. Se vastusti jo pontevasti kiinniottoa pesuhuoneessa.

Veli sanoi, että viirupöllö lensi suoraan sadan metrin päähän metsikköön. Siellä se vaihtoi toistuvasti puuta. Lento oli virheetöntä, joten voimat olivat palanneet. Metsästyksen onnistuminen varmaankin lopulta pelasti tuon upean linnun, koskapa viirupöllö näyttäytyi vielä huhtikuun lopulla veljelle.

 

Muutama päivä sitten veli oli istumassa asuntonsa ulkopuolella keinussa. 

Äkkiä kuin harmaa salama alarinteestä pyyhälsi haukka aivan maan pinnassa. Se iski ilmassa talitiaiseen. Saman tien haukka törmäsi ikkunaan ja putosi rentona maahan. Talitiainen pääsi sen kynsistä irti ja se huusi surkeasti hätäänsä pitkän aikaa.

Veli otti haukan käteensä. Se oli varpushaukka.

Nurmikolle vatsalleen pantuna lintu alkoi liikutella päätään ja kymmenen minuutin päästä se jo otti jaloilleen. Äkkiä haukka jäykistyi ja pomppasi lentoon. Kuolema liippasi sitä hyvin läheltä.

Luonto on kova. Kuolema on alati läsnä.

Villieläimen elätiksi ottaminen ja vangitseminen on kielletty. Sen sijaan auttamisesta ei joudu oikeuteen. Jos mahdollista, on hyvä tehdä voitavansa vaikkapa ikkunaan törmänneen tai kovan talven näännyttämän eläimen hyväksi.

Avun antaminen ei ole velvollisuus, jonka laimin lyönnistä rangaistaan. Useimmat eivät osaa antaa apua oikein, mutta voivat soittaa jollekin, joka osaa.

Joskus on säälistä kärsijä lopetettava, jolloin se pääsee taivaan kotiin turvaan pakkaselta ja nälältä. Vapahtaja puhui Taivaan linnuista, joten sinne nekin päätyvät.