Katovuonna

 

Joskus sattuu niin, että kanalinnuilla on katovuosi, ja samalla jäniskanta on alimmassa tasossaan. Semmoinen aika oli syksyllä 1991.

Tunsin velvollisuutta kulkea ahkerasti metsällä, sillä pystykorva oli keväällä tullut vuoden ikään. Koira oppii vain, kun se saa kokemusta.

 Lähdin heti lupa-ajan aluksi kello kuusi maastoon. Lämmintä oli kymmenen astetta ja monin paikoin sumulavanteita alavilla paikoilla.

 

Sain kävellä raikkaassa syysilmassa kauan aikaa ennen kuin kuulin ja myös näin metson lähtevän männystä koiran havaittuaan. Ihmeen arka se oli. Sumu tavallisesti vaikuttaa kanalintuihin kesyttävästi.

Tassu jäljesti lintua naapurikunnan alueelle saakka. Odottelin, kunnes läähättävä pystykorva palasi luokse. Silittelin eläintä palkitakseni sen ahkerasta työstä.

 

Vaeltelin rauhallisesti pitkän taipaleen, kunnes koira haukkui maasta lähteneille teerille. Ne eivät jääneet puihin. Ehkä haukkuminen ärhäkästi heti alussa oli virhe nuorelta koiralta. Myöhemmin se oppi, että kun ei hauku, ne nousevat lähelle puihin. Sitten ne antavat haukkua kunnolla. Äänistä päätellen lintuja oli vain kaksi tai kolme.

 

Puolen kilometrin kulkemisen jälkeen olin tasaisessa kangasmetsässä. Siellä maasta pomppasi lentoon yksinäinen teerikana. Koira oli silloin etsimässä toisaalla. Se oli jo toinen merkki lintukannan laskuvaiheesta, joka tuntui jyrkältä. Yksinäinen teerikana on paha merkki katovuodesta ja vajaa poikue on vähän lievempi merkitykseltään.

Jänismiesten metsästysääniä kuului, mutta laukauksia ei, mikä viittasi myös siihen, että riistaa ei paljon ollut.

Kiertelin metsässä neljä tuntia.

Illalla tein vielä kahden tunnin kierroksen. Koira haukkui yhden teeren perään, mutta lintu ei jäänyt puuhun. Yksinäiset linnut ovat yleensä katovuonna hyvin arkoja. Sen kertoivat vanhan polven metsämiehet minulle jo kuusikymmenluvulla.

 

Seuraavana aamuna oli samanlainen, hyvä sää pystykorvametsästykseen. Nyt oltiin toisella suunnalla.

Ehdin kävellä melkoisen matkan, kunnes suoperäisessä kuusikossa rävähti haukku.

Lyhyitä haukkuja ja lintujen pakoja kuin piirileikissä kesti melkein vartin ajan. Metsä oli harventamatonta ja tiheää.

Pääsin monta kertaa sopivan matkan päähän haukkupuusta, mutta näkyvyyttä ei lintuihin ollut kertaakaan. Ne pakenivat kovin herkästi.

Ehkä ne kuulivat askelteni äänen vesipitoisessa maassa, jossa pakosti syntyy veden aiheuttamaa lotinaa.

 

Lähdin hiippailemaan kauemmas, ja juuri silloin yksi lintu lähti pakoon sopivasti niin, että pystyin ampumaan sitä lentoon. Niin ei pitäisi pystykorvan kanssa tehdä. Lintu ei lähtenyt kuitenkaan haukusta, vaan omia aikojaan jostakin.

Kukkopoika ei kuollut heti, vaan Tassu otti sen kiinni. Lopetin teeren ja valmistelin sen reppuun pantavaksi. Tässä oli selvästi poikue, jossa oli viisi tai kuusi lintua. Se oli sen syksyn ainoa pesue, jonka tapasin.

 

Viikkoa myöhemmin kävin koiran kanssa uudelleen metsällä. Maasto oli täysin tyhjä riistasta. Mistään ei kuulunut laukauksia. Riistanhoitoyhdistys oli lyhentänyt ennestään lyhyttä lupa-aikaa kuukaudella. Se oli kyllä oikein, mutta vaikeutti nuoren koiran opetusta.

 Tuon jälkeen kävin muutaman kerran Metsähallituksen mailla jahdissa. 

Vain kerran kävin metsällä siellä, mistä aloitin syysmetsästyksen. Se oli lokakuun alussa.

Yksinäinen teeri lähti koiran edestä puolen tunnin kävelyn jälkeen, mutta se ei jäänyt puuhun vaan lensi kauas. Niin ne tekevät kylmänä lokakuun aamuna tavallisesti.

Tein kahvitulet moreenipitoiseen kuivaan maahan ja pidin kunnollisen tauon. Tassukin sai levähtää. Oli edetty pitkään hankalassa maastossa, mikä oli raskasta kaatumisvaaran vuoksi.

 

Tulilta käännyin paluumatkalle. Kun tulin taajalle kuusikolle, koira tavoitti teeret ja alkoi haukkua.

Kävi niin kuin kauden alussa. En päässyt koiran haukkupuulle kertaakaan tiheän puuston takia.

Linnut hajaantuivat. Koira etsi niitä kiihkeästi, mutta ei saanut enää haukkua. Odottelin rauhassa paikoillani koiraa.

 

Jostain sivulta tuli liitolennossa yllättäen musta teeri. Pamautin sitä lentoon. Lintu putosi osumasta heti maahan. Se oli vanha teerikukko. Se oli hieno saalis, yksi parhaista, mitä olen saanut eräksi.

Muuta riistaa ei tavattu, ja lopetin siltä kaudelta lintujahdin siihen.

 

Joulukuun alussa kävin jänisjahdissa samalla alueella, mutta ajoa ei saatu. Koirakin oli ymmällä, kun se ei päässyt ajamaan. Minkäänlaista otusta koira ei pelästyttänyt etsiessään riistaa kolmatta tuntia, joten metsä tuntui oudon tyhjältä.

Lenkillä kävellessä Korhosenniemestä löytyi jänis kuolleena. Vein sen Markku Fältille, joka oli riistanhoitoyhdistyksen toimihenkilö. Hän lähetti jäniksen tutkittavaksi viranomaisille. Tulosta en saanut tietooni.

 Veli lähetti myös samana syksynä yhden itsestään kuolleen jäniksen tutkimuksiin. Hän kertoi kuolleita metsäjäniksiä löytyneen useita pitkin syksyä. Tuolla alueella ei oltu todettu aikaisemmin jänisruttoa. Odotimme kuolinsyyn tutkimustulosta mielenkiinnolla.

 Vastaus tuli kirjeessä veljen kotiin postitse.

Paperissa selvitettiin, että jäniksellä oli tulehdusta keuhkoissa ja kokkidioosi maksassa. Eläimen suolistossa oli kova viruksen aiheuttama tulehdus niin, että limakalvo veresti laajalta alueelta. Tämä oli peruskuolinsyy.

Jänis oli suolistotulehduksen takia nälkiintynyt, sanottiin lausunnossa.

Riista oli siis kuollut monen tekijän yhteisvaikutuksesta.

 

Kyseessä oli metsästäjän näkövinkkelistä katsoen surkean tuntuinen syksy. Tuntui ikävältä, että vapaat luonnon eläimet nääntyivät tauteihin ja kärsivät kauan ennen kuolemaansa.