Kalakukko

 

Kalakukko kuuluu savolaiseen ruokaperinteeseen. Erilaiset pataruuat ja kukot olivat tavallista arkiruokaa maalaistaloissa. Yleensä meillä laitettiin ahvenkukkoa, joka on perusteellisesti kypsytettynä todella herkullista ruokaa.

 Äidin vanhin sisar teki koko elämäntyönsä Kuopion Hanna Partasen Kalakukkoleipomossa. Hän toi aina kylässä käydessään meille yhden tai kaksi muikkukukkoa. Kyllä muikkukukkokin hyvää on, mutta itse pidän ahvenkukosta.

Aineksia hankittiin ympäri vuoden onkimalla ja pitämällä katiskoita.

Talvella yksi katiska oli erämaassa puolentoista kilometrin päässä metsälammessa, joka on vain parikymmentä metriä leveä ja kolmekymmentä pitkä. Sen ahvenet ovat hyvin tummia ja pienikokoisia. Juuri pienet ahvenet - sintit -sopivat parhaiten kalakukkoon. Isot ahvenet paistettiin voissa isälle ja äidille, isommasta saaliista muutkin saivat lautaselleen paistettua ahventa. Se on oikea herkku, parempaa ei liene.

 

Kun olin lapsi, uskottiin turojen vaikuttavan selvästi kaloja lisäävästi. Niiden tuntumasta tulivat parhaat saaliit talvellakin. Vaivan näkö oli suurta, mutta kalastustoimi hauska ja varma ruuan lähde.

 Meillä siivottiin ahvenet poistamalla niiltä suomut, kidukset ja mahan sisäelimet. Jokainen kala huuhdeltiin ja puhdistettiin kaivokylmässä vedessä. Huomasin, että äiti veti yhtä ahvenen kylkeä vain kerran, pari, niin tottunut hän oli kalojen siivoamiseen. Työ kävi joutuisasti. Yhtään haavaa en muista äidin saaneen koskaan sormiinsa, vaikka puukot ja veitset isä piti hyvin terävinä. Isoveli väitti, että isän puukolla voi halkaista hiuksen.

Kalakukko tehdään ruiskuoreen. Sen kestävyyttä ja sitkeyttä lisää pieni määrä vehnäjauhoa taikinassa. Sisälle ladotaan kerroksittain kaloja, vuoroin pää tai pyrstö kukon pohjan laitaa kohti. Kaloihin ripoteltiin suolaa. Se oli aikoinaan karkeaa. Kalasatsin päälle ladottiin silavaa, joka oli samanlaista, mistä tehtiin tirripaisti. Siinä oli puolesta sentistä senttiin raavasta lihaa ja 3 – 4 senttiä ihraa. Levyt olivat ohuehkoja. Pippurit kuuluivat suolan lisäksi maustamisen konstiin. Niitä äitini asetti vain kolme tai neljä silavasuikaleiden päälle.

Kukon pinta voideltiin voisulan ja karkeiden ruisjauhojen seoksella ennen kuin kukot työnnettiin uuniin. Yleensä kerralla paistumassa oli vähintään kaksi muhkeaa kukkoa.

 Kukkojen tekeminen sopi hyvin maatilan emännän ohjelmaan, koska ruoka valmistui vahvan kokemuksen turvin kuin itsestään uunissa. Toki se vaati silloin tällöin tarkistuksen ja yllä mainitulla seoksella kukon pinnan voitelun. Paistaminen kesti vähintään viisi tuntia.

Jokainen emäntä tunsi uuninsa, sen lämmön sekä kuumuuden säilymisen käyrän muodon ja pituuden, jos herraskielellä se sanotaan.

Oli jännittävää seurata kalakukon paistoa, välitarkastuksia ja voitelua. Kukon kuoren vuotaminen tuntui olevan erityistarkkailun alla. Semmoista ei kuitenkaan sattunut.

 Kalakukko tarjottiin päivällisruokana. Lisukkeena pöydässä oli juureksia, perunoitakin, sekä ikuista suolakalaa, särkeä tai siikaa. Suolakaloja ei lapsille lainkaan tarjoiltu, mutta ei kiellettykään.

 Kukon kuorta saatiin usein iltapalalla. Se oli hyvää maidon, kotikaljan tai keitetyn veden kanssa. Tee ja kahvi kuuluivat aikuisten herkkuihin. Niitä sai vasta, kun oli käynyt rippikoulun.

 Tehtiin myöskin pottukukkoa, jossa kalojen tilalla oli siivutettua perunaa. Siivujen väleissä oli silavaa, usein myöskin enemmän raavaslihaa. Mausteet olivat samat kuin kalakukossa. Tämä ruoka oli yleinen talvella, kun raskas metsätyö ja rahdin ajo vaati energiaa. Pottukukko oli hyvää, varsinkin, kun sitä seurasi jälkiruoka, kuten kuuma vattukeitto tai lakkakeitto. Syksyllä tehty ahkera poimintatyö palkitsi lumituiskujen ja paukkupakkasten aikaan.

Suolasiika, ruisleipä, tirripaisti ja käristetty sipuli ja kaiken kruunaava voikastike, siinä herkku, jota ei enää saa.

Pääministeri Kekkonen teki lokakuussa kymmenen päivän vaelluksen 1955 Sallan erämaassa. Matkaa taittui hilikkua vaille 250 kilometriä. Sen määritti paikallinen opas, karhunkaataja Onni Mukkala. Hän ei tarvinnut erämaassa karttaa eikä kompassia. Yötä oltiin tulilla. Kuntokoe karaisi Urkin vaalitaisteluun ja korkeaan virkaan.

Yhdessä talossa – jossa yövyttiin - Kekkonen sai yllä mainittua ruokaa, jossa liha oli poronlihaa, muut ainekset samat kuin Savon sydänmailla. Presidentti kirjoittaa myöhemmin, että parempaa ruokaa hän ei ole saanut!

 Olen lukenut, että Kekkosen vanhoillinen kokki valmisti vuosikymmenien ajan presidentille Kainuun kalakeittoa, jossa ei voita säästellä. Kalat kypsyvät perunoiden päällä. Lientä on mahdollisimman vähän, ja lopuksi sekaan lohkaistaan teikale aitoa voita.

Bravuurinumerona oli Tamminiemessä kansakoulussakin tarjottu sianlihakastike plus perunat- klassikko.

Ei ihme, että valtavasta liikunnasta huolimatta presidentti sairastui 70-vuotiaana sepelvaltimotautiin. Sairaus levisi ajan myötä tärkeisiin aivovaltimoihin. Kyseessähän on yleissairaus, joka vie hautaan vahvankin miehen.