Äkkitapauksia

 

Ajoin polkupyörällä passiin kivääri selässä runsaan kilometrin päähän vanhempieni luota. Oli viides syyskuuta ja kello viisi ja neljäkymmentä. Yöllä oli ollut kova kylmyys, sillä auton lasit olivat ankassa, kirkkaassa jäässä.

 Runsaan puolen tunnin kuluttua alkoi teerien aamulento. Maastossa leijaili sumulavanteita, mutta tuulta ei ollut aistittavaa määrää.

Nautin aamukahvia ja eväitä, sillä olin lähtenyt vain kraanaveden voimalla jahtiin.

Huomaamatta musta teerikukko oli ilmestynyt kuin aave ison kuusen latvaan. Matka oli sopiva, 150 metriä. Sille matkalle olin tarkkuuttanut lintuaseen, jonka patruunassa oli hyvin suora lentorata.

Kun laukaisin, näin, että teeri putosi rentona oksalta oksalle. Otin hylsyn taskuun ja poistin aseesta lippaan. Tämäpä helppoa oli, ehdin tuumia matkalla saaliin luokse

 

Lintua ei löytynyt. Erikoista oli se, että höyheniä löytyi aivan puun rungon vierestä. Siihen ei lintu voi suuresta kuusesta pudota. Oksat ovat monta metriä pitkät.

Etsin kauan aikaa, mutta tapaus jäi pimeäksi. Veikö näätä tai muu peto saaliini?

Ajoin pettyneenä pois.

 

Paikalle oli tullut Juha, joka laski Raiku- koiran irti. Se löysi jäniksen suuren hiekkakuopan yläpuolelta ja ajo alkoi kiertää läheistä mäkeä.

Äkkiä kuulin ääntä takaani. Jänis kiiti ohitse melkoista vauhtia.  Laukaus oli helppo tasaisella maalla takaa päin.

Kerkesin huutaa otuksen kaatuneen, kun tuli samasta suunnasta suurikokoinen jänis.

Minut huomattuaan, jänis pyörsi jäljilleen. Tähtäsin sitä ja laukaisin, kun jänis hyppäsi korkean loikan mättään taakse. Se ehti laskeutua lentoradallaan ja hauliparvi meni sen niskan ylitse. 

Kismitti melkoisesti tämä ikuinen hitaus haulikkoammunnassa.

Tunnustin Juhalle, että en ole isoveljen veroinen liikkuvaan maaliin ammuttaessa. Paremmin tulen juttuun kiväärin kanssa.

 

Oppia psykologiassa saatuani huomasin, että kun tunnustaa tämmöisen tosiasian, mikään ei ahdista tai paina mieltä. Mieli on ihan iloinen, kun antaa kunnian sille, jolle se kuuluu.

Vuoden päästä oli lämmin ilma samana päivänä syyskuun alussa. Kiertelin haulikon kanssa pohjoiseen, joen yli kahlaamalla. Nousin vanhalle kuusikolle, joka oli järeää.

Kun ensimmäisiä kuusia alkoi kuolla vanhuuttaan pystyyn, neuvoin hesalaista koulukaveriani 2000- luvulle tultua tekemään päätehakkuun ennen kuin koko metsikkö kuolee.

Siitä lähti ravakat rahat, sillä kuuset olivat noin 140 vuotta vanhoja. Tukit olivat valtavia.

Jatkoin metsästysreissua mäkeä ylös kalliomaastoon ja siitä kohti metsälampea, joka on naapurikunnan rajalla.

 Oman kotitilan lisämaan metsässä törmäsin pyypesueeseen.

Hiivintä oli jännittävää.

Usein se päättyi siihen, että kuului pyyn litinää, mutta en nähnyt lintua. Vain heilumaan jäänyt oksa näytti, missä pyy oli ollut piilossa.

Yhtä pakenijaa ammuin lentoon, koska en vieläkään uskonut, että siinä saa yleensä hopeasijan. Lintu osaa kaartaa juuri ampumahetkellä sivuun. Pesue hajaantui ja piiloutui niin, että en enää päässyt lintuja näkemään.

 Kävelin polkua vanhan torpan pihan seutuun. Rakennuksia siinä ei enää ollut.

 Äkkiä musta metso pomppasi maasta. Se lensi polkuaukeaa pitkin, muualla oli tiheä kuusikko. Laukaisin kaksi kertaa salamannopeasti.

Kaikki kävi hyvin nopeasti. Tajusin, että metsoon osui. Se putosi kuolleena polulle.

 Kello näytti viittätoista yli seitsemän. Oli aihe taukoon ja mielenkuohun tasaamiseen. Metsojuttua ei pysty ottamaan kevyesti. On se niin harvinainen saalis. Hälytyshormonit jylläävät aikansa ja siihen touhuun eivät käskyt tai mieltä rauhoittava ajattelu vaikuta lainkaan.

Jäljestä päin on helppo sanoa, että siitä olisi pitänyt heti lähteä ihmisten ilmoille hyvän saaliin kanssa. Semmoinen oli vanha tapa siihen aikaan. Myöhemmin olen tehnyt niin. Silloin olin 38- vuotias.

 Kävelin pienelle suoalueelle ja siitä laskevaa rinnettä kohti jokea.

Säikähdin, kun musta teeri hyppäsi muutaman metrin päästä pakoon. Ammuin sitä lentoon. Linnusta jäi paikalle vain lyhyt pätkä siiven sulan kärkeä. Kohta lähti kolme eri kertaa teeriä lentoon, mutta tiheässä viidassa ei voinut ampua lainkaan.

 Lähellä jokea lähti sivulta teeri lentoon. Se meni editse sopivalta matkalta vasemmalta oikealle. Svingasin ja laukaisin, kun kiiltävä jyvä häivähti linnun nokan edessä. Ei pudonnut. Teeri lensi vapaana kuin Taivaan lintu. Mieleen nousi ketutus ja Beatles- kappale The Bird has flown. Lintu on lentänyt.

 Jälkipelissä veli sanoi, että olisi pitänyt tähdätä alemmas, sillä haulikkoni vei vähän ylös, kuten lentoon ammuntaan viritetyn aseen pitääkin. Haulit saattoivat mennä teeren niskan tai selän ylitse. Ei tullut venäläisten suosimaa niskalaukaustakaan edes.

 Nousin ylös jyrkkään mäkeen ja siitä laakson kautta toiseen. Sieltä laskeuduttua tapasin kaksi miestä, jotka olivat jänisjahdissa. Heidän koiransa oli juuri kokenut jäniksen oveluuden. Koira ulvahteli pettyneenä, sillä kyseessä oli lopullinen hukka.

 Minua hävetti minulle epätyypillinen, runsas ammunta. Miehet eivät kuitenkaan kysyneet siitä mitään.

Vanhemmat ja veli ihastelivat saalista.

Se oli nuori metsokukko, keväällä pesinnästä syntynyt. Elämä oli sillä lyhyt, mutta se ei häirinnyt tunnelmaa.

 Seitsenpäisen poikueen kohtalo on luonnossa kova. Vaikka alueella ei metsästettäisi lainkaan, yksi tai kaksi kevään poikasta on talven jälkeen enää hengissä. Sekä maasta että taivaalta vaanii aina, yölläkin, kuolemanvaara petojen vuoksi. Parhaita saalistajia ovat kanahaukka, huuhkaja, näätä ja kettu.

 

Viisikymmentä kahdeksan vuotta sitten serkut näkivät kotinsa ikkunasta, miten metso lähti lentoon kotini rantametsän korkeasta petäjästä järven ylitse. Lento päättyi jo runsaan sadan metrin päässä jään päällä olleeseen hankeen.

 Pojat kiirehtivät kovaa vauhtia hiihtäen paikalle. Ukkometso oli kuollut. Sen kurkusta oli vuotanut reilusti verta. 

Valkea otus, jolla oli musta hännän pää, puolusti saalista, mutta pojat saivat sen häädettyä suksisauvoilla pois. Se oli kärppä, joka oli onnistunut yllättämään päivälevolla olleen metson sen hakomapuusta. Kuolema tuli odottamatta. Serkut saivat metsopaistin keskellä talvea, maaliskuussa.

Semmoista on luonto. Mistään ei voi olla täysin varma. Ja se on hyvä niin. Nuoriso sanoisi: sikahyvä!