Muutoksia maastoissa

Kuusikymmenluvun alkuun asti se maasto, jossa vieläkin metsästelen, oli luonnontilainen. Soihin ei ollut tehty mitään muutoksia. Ne tuottivat runsaasti lakkoja, siellä viihtyivät kahlaajat ja sorsalinnut, kurjet ja niiden laitamilla pesivät teeret ja riekot.

Soiden laitamilla ja niihin pistävissä nimekkeissä lenteli valtavia teeriparvia syksyisin ja siellä viihtyivät myös metsoparvet pitkät talvikaudet. Riekot asuivat soilla, melko pienilläkin. Osa niistä muuntautui metsäriekoiksi talveksi.

Kun aloitimme kotoa hiihdon kouluun, jo parin sadan metrin päässä tuli ensimmäinen säikähdys, kun lahden rannan vesakosta riekot lähtivät pakolentoon peukkupeukkua väkättäen.

Siinä oli niemeke, jossa oli viljapelto. Pellon lähellä oli pitkä oja, jonka vaiheilla oli vesakkoa ja siis ruokaa linnuille.

Kodin kaksikerroksisen aitan yläkerrassa oli kaksi talvipukuisen riekon kaavetta. Ne olivat olleet ukin käytössä ennen sotia ja tehdastekoiset. Ansapyyntiä oli harrastettu ehkä kaaveiden avulla.  Mihin muuhun riekkokaaveita olisi tarvittu?

Toinen mahdollisuus on, että ne olivat olleet houkutuslintuina haukanraudoissa, sillä ukki oli valtion metsänvartija, ja virkaan kuului haittaeläinten pyynti.

Suurin isoveljen näkemä teeriparvi oli kaksisataapäinen isolla suoalueella. Vuotta häntä vanhempi serkku sanoi teeriä olleen sata enemmän. Hänen havaintonsa oli eri aikana tehty, ja saattoi siinä perusteena olla taivasta vasten otettuja valokuvia liitelevästä parvesta.

Metsoparvien koon vanhat ihmiset kertoivat vielä sodan jälkeen olleen keskimäärin viiden yksilön suuruisia, mutta laajalla suolla niitä voi olla pari, hyvinä vuosina kolmekin. Olen itsekin nähnyt talvisia metsoparvia.

Kerran koppelo hautoi pisteaidan vieressä runsaan sadan metrin päässä talosta. Valokuvasimme veljen kanssa soivaa metsoa parinsadan metrin päässä kotoa. Ryömimme jo sulaa metsän pohjaa pitkin mahdollisimman lähelle.

Kamerassa oli sateenvarjon kuvun muotoinen kirkas valon heijastin, jonka keskelle pantiin aina kertakäyttöinen polttimo. Otimme kymmenen kuvaa ja metsä leimahti salamavalossa kirkkaana, mutta metso ei paennut, koska kuvat veli otti hionnan aikana.

Valitettavasti kamera oli senaikaista heikkoa laatua, ja yksikään kuva ei onnistunut hyvin.

Olimme surullisia, kun filmit tulivat kehitettyinä.

Oli nähty valtava vaiva ja makuu huhtikuisella kylmällä maalla, jossa routaa vielä oli, aiheutti yleisen kylmettymisen.

Nyt kaikki nuo paikat ovat käyneet läpi soiden ojituksen ja aukkohakkuun. Niiden tuloksena – niin täytyy sanoa – lakkoja ei enää ole, kurjet ja hanhet eivät enää pesi siellä.

Riekot ovat hävinneet jo viisikymmentä vuotta sitten ja kanalintukanta on pieni. Moni nuorempi ei usko metsoparvia koskaan olleen.

Pienetkin kosteikot on kuivattu, ja uskon että tavit ja haapanat ovat vähentyneet siksi.

Aikaisemmin pienten ja keskisuurten tilojen pellot ulottuivat lähelle järvien rantoja. Oli myös peltoja metsän ympäröimänä. Näissä paikoissa vesilinnut ja kanalinnut voivat turvassa ruokailla, kun vilja oli vielä pystyssä.

Silloisessa kotipitäjässäni isän talouden maidonlähetysnumero meijeriin oli 427. Pari vuotta sitten koko pitäjässä oli enää kahdeksan tilaa. Niissä ei enää karjaa pidetty. Maatalouden romahdus on ollut valtava.

Kanahaukkoja ammuttiin talojen lähialueilta kanojen suojelemiseksi ja metsästyksen yhteydessä.

Nyt, kun rauhoitus on ollut jo kauan voimassa, kanahaukkojen parimäärä on sama kuin viisi- ja kuusikymmenlukujen kirjoissa.

Haukkoja rauhoitus ei ole siis mitenkään auttanut tai lisännyt niiden määrää. Mutta se on tehnyt mahdottomaksi peltopyiden palauttamiset entisille elonmaille.

Kun istukkaiden kuolinsyitä tutkittiin Pohjois-Pohjanmaalla, maastossa kissat tappoivat 25 % ja kanahaukka 75 %.

Opinnäytetyön lopputulos oli se, että toiminta on kannattamatonta. Muita kuolinsyitä ei ollut.

Metsästystavat ovat muuttuneet suuresti. Kuusikymmenluvulle asti suurin osa kuvaamani alueen metsästäjistä ampui lintuja vain paikoilleen, maahan tai oksalle, ja sorsia veteen.

Muistan valtavan ampumaratojen rakennusbuumin.

Se liittyi asetukseen, jolla määrättiin liikkuvaan maaliin ammuntaa hirvikokeessa.

Riistanhoitoyhdistykset tai seurat rakensivat samalla haulikkoratoja lentoon ammunnan harjoittelua varten.

Tämä uusi metsästystapa aiheuttaa suuren määrän maastoon haavoittuneena kadonneita lintuja, myös sorsavesillä.

Ampumistilanne ei ole milloinkaan niin selvä kuin ampumaradalla, ja sielläkin maailman parhaat ampuvat silloin tällöin ohi.

Eräs metsästävä kansainvälisen tason haulikkoampuja totesi haastattelussa, että maastossa metsästys ja ammunta ovat hyvin vaikeita ja pummeja tulee kuten maallikoillekin.

Lintu on vähemmän aikaa näkyvissä kuin kiekko. Jalkojen asento tahtoo aina olla väärä huonolla alustalla.

Tämä kilpa-ampuja sanoi aina käyttävänsä tästä syystä noutavaa ja etsintään koulutettua koiraa. Hän sanoi tunnustaneensa itselleen, että kukaan ei voi osua likimainkaan aina.

Jänikset ja linnut ovat aina etsineet syötävää pelloilta. Ei ole tutkittu riittävästi sitä, aiheuttaako kasvinsuojeluaineiden käyttö riistalle lisääntymisongelmia.

Pienten peltolintujen kannat ovat romahtaneet. Jotakin on luonnossa mennyt vinoon, kun ennen yleisiä keltavästäräkkejä ja kivitaskuja havaitaan vain tunturialueilla.

Maataloudesta riippumattomat ja monenlaista ruokaa syövät rastaat ovat menestyneet hyvin. Metsistä ja autiotilojen vaiheilta ne saavat puhdasta ruokaa. Sama koskee närhiä, jotka asuvat metsissä ja hyötyvät siitä, kun ne saavat tiaisten ruokapaikoilla lisää helppoa evästä.

En osaa sanoa mitä pitäisi tehdä kehityksen kääntämiseksi paremmaksi. Miettimistä vaatii kasvinsuojeluaineiden käyttö, metsän pohjan voimakas käsittely ja suuret aukkohakkuut. 

Erityisesti pitäisi kiirehtiä niiden soiden ojien poistamista, joilla viidessä tai kuudessakymmenessä vuodessa ojitus ei ole metsän kasvua parantanut niin, että metsätalous olisi selvästi kannattava.

Erään lähes kuusikymmentä vuotta sitten ojitetun suon reunan taimikon ensiharvennus tehtiin muutama vuosi sitten! Saman suon keskiosat eivät ole tuottaneet yhtään mitään.

Tämmöisiä soita lienee kolmannes koko ojitetun suoalan määrästä. Se on paljon.

Ketään ei pidä syyllistää. On vain toimittava tosiasioiden pohjalta, silloin pysähtyy myös järvivesiemme tilan huonontuminen.

Milloin päästään siihen, että yksikään ihmisen aikaan saama suo-oja ei laske puroon, jokeen, lampeen tai järveen?

Tehtäviä olisi, tekemistä ja hyödyllistä työtä työttömille, mikä auttaisi luontoamme toipumaan.

Taimenkannan palauttaminen joihinkin puroihin on hyvä esimerkki siitä, miten toipuminen sujuu nopeasti, kun turhat esteet raivataan luonnosta pois.