Murhe Mustista

 

Sainpa kerran noutokoiran

nopsajalkaisen, noen värisen

Kiintymys kova kimmahti

pitämys ennen tietämätön

tuohon rakkihin  rapsahti

luppakorvahan lusahti.

Samosin suot soukkeroiset

sakeat mäet sammaleiset

kanssa hurtan huurusilmän

häntyrin hienokarvaisen.

Nouti, peto, soreat sorsat

teeren perässä temmelsi

paikkasi pahatkin pummit

reppuhun riistan riistelihe.

Vaan vanhuus  vakainen yllätti

vaati veronsa vähin erin.

Voimat uupui, aistit tylsyi

häntä harvemmin heilahti.

Jo tuoni tupahan änkesi

otti halvaus hauvarukan

peräti penkin perältä

haki mustan muurin päältä

sieppasi sikiunesta.

Neuvoi Tulkku tumma miesi,

tietäjä pitäjän perältä:

älä sure elikkoista

karvakorvaista kaipoa,

Hyv`on olla vanhan vahdin

tuolla tuonelan tuvilla

kuollehien kartanoilla

Paljon sinne mennehiä

paljon ei palannehia.

Surin päivän, surin toisen

pian jo viikonkin vikisin.

Mut on muistot jo mukana

makehimmat maaretket

kera koiran karvakorvan

noutajan noenvärisen.

Siitä siintyvi suru synkehin

laantuu parku pahimmainen

Mik on mitta miettimisen

kaipuun kausi karvakorvan?

Sit ei tiedä tippasilmät

tyttöset pienet tylleröiset

Ei tiedä pojat pien`ikäiset

joill on naamat parrattomat

Vaan onko mittoa ollenkahan

surulla synkeän syömmen

kun on mennyt manalle Musti

juossut tuonelan tuville?

Vanhan koiran katseessa on jotakin syvällisesti surullista. Tietääkö se, että elämä on rajallista?