Katsomuksia

 

Ennen lasten kasvatuksen yhteydessä annettiin hyviä neuvoja.

Neuvottiin, että on sanottava heti, jos johonkin kohtaan ilmaantuu kipua.

Vasta myöhemmin minäkin ymmärsin, että tällä tarkoitettiin myös umpisuolen tulehdusta. Tiedän, että vielä 1950- luvulla lapsia kuoli siihen. Kipua siedettiin liian pitkään.

Jos pissi menee housuun tahi kakka, neuvottiin se heti tuomaan julki.

Se oli viisasta, koska oireen taustalla saattoi olla tauti.

Ei aina pidä luulla kaikkea vahingoksi, mainittiin.

Tahallinen housuun teko tuomittiin uhmaksi ja siitä saattoi tulla remmituomio.

 

Heinäaikaan kovassa kuumuudessa paljaspäin työskennellessä aamusta iltaan varoiteltiin helteen vaarasta.

Jokaisella tauolla patistettiin uimaan. Sehän oli mieluista. Joskus unohduttiin veteen liian pitkäksi aikaa. Veli huomasi, että isä huutaa jotakin kodin pihalta käsin. Asetuttiin kuuntelemaan. Kuului erikoinen käsky:” Lopettakaa kuikkana olo heti! ”

Olimme kilpailleet sukeltamisessa ja veden alla olon pituudessa menemällä yhtaikaa veden pinnan alapuolelle.

Vakiolaji oli kolmistaan pystyssä uinti, jossa toisella kädellä heitettiin pesäpalloa uimarilta toiselle. Jos pudotti pallon, siitä tuli yksi virhepiste. Nyt tämmöiset omatekoiset kisat huvittavat.

Kuulimme vasta jälkeen päin, että yhden sukulaistalon isäntä oli saanut lämpöhalvauksen. Hänet vietiin sekavana huonossa kunnossa Kuopion keskussairaalaan.

Lämpöhalvauksessa ruumiinlämpö nousee 39 – 40 asteeseen. Useimmiten syynä ovat liika vaatetus helteellä, nesteen ottamisen liian vähäinen määrä ja ankara rasitus auringonpaisteessa.

Ahkera isäntä niitti traktorilla heinää aamusta iltaan. Hän  seivästi paljon muiden mukana. Tehtiin putkessa heinätöitä isolla pellolla monta päivää. Aikaisin aamulla ja myöhään illalla lypsettiin karja. Yösydännä urvahdettiin.

Äkkiä oli tullut heikotus ja huimaus. Voimat eivät enää riittäneet heinän seivästämiseen. Jotain outoa näkyi silmissä. Se oli kuin näky. Tuntui yhtämittaa etova,viheliäinen olo. Muut huomasivat, että isännän puhe oli sekavaa. Viinasta se ei johtunut, koska sairastunut oli raitis. Lopulta tajunta pätki ja isäntä lyyhistyi pitkälleen.

Tuohon aikaan ei osattu rasituksen yhteydessä hellesäillä hoitaa nestetasapainoa. Televisiosta nähtiin, että hiihtokisoissa pitkillä matkoilla kilpailjoille juotettiin mustikkasoppaa. Pahat kielet kertoivat, että sopassa oli terästyksenä viinaa. 

Varsinaisia urheilujuomia ei käytetty eikä niitä tunnettu. Meilläkään ei ollut heinäpellolla mitään juotavaa. Sanottiin, että puolisella ja kahvipaussilla otetaan vahvistavaa ja nestettä. On vain koetettava kestää. Työ oli siihen aikaan pyhä asia. Jos siinä lepsutteli ja lusmuili, kavalsi oman autuutensa.

Minä en tahtonut kestää kuumaksi lämmitetyn saunan löylyjä pitkää aikaa. Päässä alkoi surista ja olo tuntui hyvin erikoiselta. Helpotti, kun laskeuduin alas tai kävin jäähyllä ulkona. 

Opiskeluaikaan selvisi,että verenpaine oli minulla 110 - 115/ 65 - 70. Paine laski kuumuudessa, ja siitä johtuivat aluksi minua huolestuttaneet oireet. Pää vaikutti tavattoman kevyeltä ja arvelin mielessäni, että jos se vielä kevenee, tästä lähdetään lentoon.

Joka miehelle äiti oli ostanut oljesta valmistetut hellehatut Kuopion torikauppiaalta. Ne muistuttivat villin lännen lierihattuja. Hattujen uskottiin suojaavan auringonpistokselta.

Työtä tehtiin ilman paitaa tai väljässä lyhythihaisessa kesäpaidassa. Isä käytti aina pitkähihaista paitaa ja nahkasaappaita. Meillä lapsilla oli uikkareiden päällä farkut ja jaloissa mustat Nokian kumisaappaat. Pelättiin näet käärmeitä, joita kivisillä Savon mailla riittää. Isä valitti, että kumisaappaat eivät hänelle sovi, vaan jälkikäteen tulee yöllä hankalia suonenvetokohtauksia.

Lopulta, kun jalat hautuivat joka päivä, saatiin tinkaamalla koripallotossujen kaltaiset jalkineet. Ne olivat mieluiset.

Vielä 1969, kun olin armeijassa, luutnantti kielsi juomasta rangaistusmarssin aikana. Oli armoton helle. Päälle puettiin mallin 1936 sarkapuku. Kesäpuseroa ei saanut pukea. Reppuun laitettiin täyspakkaus, ja pystykorvakivääri nostettiin roikkumaan remmistä olkapäälle. Parolasta - kasarmilta – lähdettiin tahtimarssia kohti ampumarataa, joka oli Hätilässä. Marssijärjestys sekosi vähän väliä. Silloin otettiin ojennus ja tahti korjattiin. Siviilit ilkkuivat meille alokkaille ohi ajaessaan.

Komppaniaa seurasi kaksi venäläistä Gaz- kuorma-autoa. Niiden lavalle heitettiin kovakätisesti pyörtyneet ja täysin uupuneet, sekavat tyypit.

Kuulin ainakin kerran marssin aikana luutnantin ohjeen uudelleen, että juuri nyt on virhe juoda vettä. Se teki veteläksi. Pärjäsin maataloustyön antamalla hyvällä kunnolla rangaistusmarssilla. Ainoa vaikeus oli suolaisen hien vuoto silmiin.

Perillä ampumarata - alueella komennettiin pystyttämään teltat kuusikkoon. Siellä oli hyviä teltan paikkoja ja vanhaa juoksuhautaa sekä poteroita. Aliupseerit näyttivät vartiopaikat, joissa piti vuoron perään vahtia, ettei vihollinen hyökkää kimppuun. Vartiossa nukkumisesta uhattiin putkaan panolla.Ymmärsin, että kaikki tämäkin oli osa rangaistusta.

Aamupalan jälkeen emme olleet syöneet mitään. Vasta illan suussa pakkiin sai jäähtynyttä lientä ja mukillisen maitoa. Illan viilennyttyä saimme peltimukiin hyvän määrän sokeroitua teetä ja leipää. Jo vain se maistui. En ole ehkä milloinkaan saanut niin hyvää iltapalaa.

Kollektiivinen rangaistus määrättiin siksi, että yhdeltä alokkaalta oli hävinneet kuivaushuoneesta sukat.

Kun kukaan ei tunnustanut, luutnantti määräsi siltä seisomalta rangaistuksen. Tunsimme kaikki itsemme pahasti loukatuiksi.

Miksi ei määrätty kaikkia riisumaan siinä kasarmin kentällä sotilassaappaita? Villasukat menettänyt olisi helposti tunnistanut omansa ja varas olisi jäänyt kiinni.

Muiden seisoessa paikallaan olisi voitu lisätutkimuksena yksi kaappi kerrallaan tutkia kaapin omistajan ja sukkansa menettäneen sekä upseerin läsnä ollessa.

 

Ei siis tehty alkeellistakaan tutkintaa, vaan määrättiin kollektiivinen rangaistus. Jo silloin tunsin, että tämä ei taida olla minun paikkani, tämä armeija. Ei ollut oikeutta ja kohtuutta.

Seuraavana päivänä ammuttiin matalapainepatruunoilla tottumisen vuoksi. Lounaan jälkeen alettiin ampua kivääritauluihin mahdollisimman tarkasti. Sen jälkeen, kun upseeri sääti kiväärini tähtäimet, ammuin 89 pistettä sadasta. Siihen loppui ammunta minun osaltani. 

Ammuttiin kyllä myöhemmin niin, että taulut olivat ylhäällä viisi sekuntia. Sinä aikana piti ampua viisi laukausta. Tulosta ei minulle kerrottu, mutta upseeri lupasi ostaa sotilaskodista ensimmäisen luokan ampumamerkin. Ilmeisesti ammunta meni riittävän hyvin.

Tervosta kotoisin ollut toinen alokas ampui 3 - 4 sentin kasan viidellä laukauksella, mutta osumat olivat oikealla alhaalla. Upseeri kiitti tarkkuudesta ja sääti tähtäimiä. Huomion kohteena oleminen vei kuitenkin tältä mieheltä ammunnan sekaisin niin, että uutta hyvää kasaa ei enää syntynyt.

Kirjallisissa kokeissa vastasin niin kuin taisin, ja sen perusteella määrättiin aliupseerikouluun. Myöhemmin sain ampua konepistoolilla ja kevyellä konekiväärillä. Ne tuntuivat minun aseiltani.

Aliupseerikoulusta käsin suunnistajat saivat melkeinpä jokaisena viikonloppuna pidennettyä lomaa.

Minä anoin työlomaa kotiin viljankorjuuseen, koska isälle oli puhjennut hankala reuma (joka myöhemmin tappoi hänet) ja velimiehen vasen solisluu oli katkennut tapaturmassa.

Ei tullut työlomaa.

Silloin päätin tehdä kaiken hitaasti, hitaasti. En valittanut koskaan, mutta en panostanut enää mihinkään enää. Näin vältin komennuksen upseerikouluun.

Kirjallisissa kokeissa vastasin kyllä hyvin menestyen, minkä mielestäni piti paljastaa herroille tahallinen uhma systeemiä vastaan.

Merkillistä oli, että kansakoulun käynyt veljeni, joka oli kuin kotonaan armeijassa. Hän ei saanut lomaa ollessaan samassa yksikössä kolme vuotta minua aikaisemmin.

Hän oli tietääkseni komppaniansa paras suunnistaja. Veli pärjäsi pitkien matkojen marsseilla ja juoksuissa Lehijärven ympäri. 

Konepistoolilla veli ampui yksittäislaukauksilla 45 pistettä viidestä kymmenestä, ja lyhyillä sarjoilla melkein yhtä hyvin. Luutnantti sanoi, että veli oli komppanian paras konepistoolimies. Hän ampui pystykorvakiväärillä 92 pistettä. Tunnustan, että olen huonompi ampuja kuin veli.

Hänet pantiin aliupseerikouluun puhtaasti hänen sotilaallisen pärjäämisensä vuoksi. Hän sai rintaansa ykkösluokan suunnistus – ja ampumamerkin, mutta lomia ei kuulunut. Olisi varmaan pitänyt kilpailla siviilissä ja käyttää kilpailuvapaita.

Kyllä hän armeijan jälkeen kilpailikin, hirvenhiihdossa ja trap-ammunnassa, jossa hän oli pitäjän parhaita. Veli antoi tasoitusta muille, sillä hänen haulikkonsa oli 16- kaliiberinen. Mitalit ovat vieläkin tallella.

Kerran samassa hirvenhiihtokisassa oli mukana Suomen eturivin ampumahiihtäjä Mauri Röppänen. Hän jäi koitoksessa veljeni taakse. Kisa käytiin vuonna 1972 Suonenjoella. Samana vuonna Röppänen oli ampumahiihtäjänä Suomen edustajana Sapporon olympiakisoissa. 

Hirvenhiihtokisoissa veli kävi kahdesti Kiuruvedellä ja joka vuosi oman pitäjän kisoissa sekä riistanhoitopiirin kisoissa. Sijat olivat yleensä luokkaa 5 - 6, joskus vain 20. 

Veli arveli, että avotähtäimillä kirkkaalla ilmalla ei voinut pärjätä paremmin, koska monilla oli jo kiikaritähtäimet ja aseessa ampumahiihtovaljaat. Rahat eivät riittäneet kunnollisiin varusteisiin. Isä ei oikein ymmärtänyt kilpailuissa ja harjoitusammunnoissa kulkemista. Kukkaron nyöritkin pysyivät tiukassa solmussa.

Veli kertoi houkutelleensa kisoihin serkkuni, joka innostui lajista. Tervon joukkue Kukkonen- Karhunen - Lemmetty voitti monta kertaa hirvenhiihdon joukkuekilpailut eri pitäjien alueella niin sanotuissa piirin kisoissa. Serkkuni on erinomainen ampuja, samoin Karhunen ja Lemmetty. Hänellä on hirviaseena yhä sama Sakon tarkkuuskivääri. Kiikarina on Leupold 6,5 - 20x 50.

Siihen aikaan parhaana ratana veli piti Pielaveden rataa. Myös Suonenjoen radan veli katsoi hyväksi. Siellä syntyi juoksevaan hirvikuvioon ennätys 55 pistettä kymmenellä laukauksella. Silloin korkein numero taulussa oli viitonen, ja sen keskellä vielä napaviitonen, josta sai kuusi pistettä.

Aseena veli käytti isän hirvikivääriä, 8,2 x 53R. Semmoiselle yleisö nauraisi nykypäivänä makeasti. Olkaremmin lisäksi kilpailua varten hän laittoi aseeseen manillanarusta toista olkaa varten kiinnittimen. Kivääri hakkasi  silti selkää hiihtäessä. Röppäsellä oli ollut käytössä ampumahiihtovaljaat ja kiväärissä kunnon tähtäin. 

Isän hirvikiväärin piippu ei ollut parasta luokkaa, vaan oli jo kulunut. Onneksi Erkki Jokitörmältä - joka oli taitava aseseppä - sai siihen aikaan patruunoita, joiden luotien paksuus oli 8,25. Niillä käynti parani olennaisesti.

Minun aikanani oli yksi suunnistajista Laiho- niminen. Hän pääsi yhtenään kilpailulomille. Asia julistettiin käskynjaolla.

Seurasin sanomalehdestä urheilutuloksia hyvin tarkasti. Koskaan en nähnyt tulosluettelossa Laihon nimeä, mikä viittasi väärinkäytökseen. Toisaalta, voi olla, että tuota miestä suosittiin muista syistä. 

Yksi turkulainen oli jo melkein kolmikymppinen aliupseerioppilas. Hän  ihmetteli, että eivät anna hänelle lomaa, vaikka hänellä oli perhe ja kaksi lasta. Hän ei ollut hyvä ammunnassa eikä suunnistuksessa. Minun kävi sääliksi tämä ihan muuten kunnollinen perheen isä, jolla oli opiskeltuna tutkinto valmiina.

Tuntuu, että sen ajan kouluttajat eivät olleet hyviä hoitamaan sotilaiden yhteishenkeä. Vääpelinä oli yksikätinen mies. Häntä sanotiin ropsikouraksi, sillä oikealla hänellä oli puusta tehty käsiproteesi. Hän teki kunniaa vasemmalla kädellä. 

Kerrottiin, että kriisikesänä 1944 hän oli kouluttanut miehiä käyttämään panssarinyrkkiä ja panssarikauhua venäläisiä tankkeja vastaan.  Hän oli ottanut kauhun ammuksen käteensä ja sanonut, että tämä ei laukea vahingossa, vaan ammutun ontelokranaatin sytytin virittyy vasta ilmalennon aikana. Hän oli lyönyt kranaatin jo tuhotun venäläispanssarin kylkeen. Kauhun ammus oli sittenkin räjähtänyt ja käsi olkavarteen asti oli muuttunut atomeiksi. Miehellä oli valtava sotaääni, jos jokin häiritsi hänen käskynjakoaan.

Päätin mielessäni, että jos syttyy sota Neuvostoliittoa vastaan, olen ensimmäisenä etulinjassa ja johdan siellä parhaani mukaan sinkoryhmää. Kohtelen kaikkia samalla tavalla enkä luista velvollisuuksista sodassa enkä rauhassa.

Tämän lupauksen olen käsitykseni mukaan pitänyt.