Koiran uskollisuus ja kiintymys

 

Aivan äskettäin kaveri tuli autollaan kotiinsa puuhommista paikasta, jota minä hallinnoin. Juuri ennen kääntymistä kotitielle auton valoissa näkyi, että musta eläin makaa poikittain tiellä.

Varovasti lähestymällä selvisi, että kyseessä ei ollut ahma eikä susi vaan musta, kookas koira. Se läähätti, ja molemmista suupielistä valui suuri määrä kuolaa. Eläin näytti olevan täysin sipissä. Se nousi vaivalloisesti ylös ja lähti hieman linkuttaen menemään tietä pitkin pois. Koira muistutti labradorinnoutajaa, mutta siinä oli myös kiharaista karvaa.

Kaveri vaihtoi kuivaa päälle ja palasi autolla paikalle. Taskulamppukin oli mukana. Teitä ja teiden varsiakin haravoimalla ei eläimestä enää tullut havaintoja. Lähtikö se palaamaan kotiinsa?

Musta koira oli täysin sipissä tiellä

Pohdimme syytä puhelimitse kahdestaan. Arvelimme, että joku automies ei ottanut koiraansa mukaan – kuten ehkä tavallisesti – ja niin se lähti auton perään juoksemaan. Se antoi uskollisuuden vuoksi siinä kaikkensa ja väsähti perusteellisesti. 

Tänään (20/11) selvisi, että jonkun perhekatastrofin vuoksi koira lienee mennyt sekaisin ja harhailee kodittomana, ilman ruokaa missä vain sattuu. Loppu lienee lähellä. Kunnassa ei ole yhtään poliisia, jolla olisi valtuus toimittaa koira löytöeläinkotiin tai antaa sille armahtava niskalaukaus.

 

Nuori pohjanpystykorva, joka sai vedestä noutamisen koulutuksen kesällä ja muun hyvän opetuksen, oli ensimmäistä kertaa lintujahdissa. 

Se löysi useita kertoja teeriä. Ne pakenivat, kuten usein käy. Into oli kovaa luokkaa. Taas kajahti haukku. 

Koiran ohjaaja – ja samalla omistaja – jäi odottamaan, kun pyssymies lähti hiipimään haukulle. Teeri oli koko ajan kovin levoton ja se pakeni. 

Onneksi koira syöksyi perään ja se löysi saman teeren uudelleen. Nyt lintu antoi haukkua rauhassa. Ehkä se lumoutui tasaiseen ja ilmeikkääseen haukkuun.

Asemies pääsi vaivalloisen hiivinnän jälkeen riittävän lähelle haukkupuuta. Niskaa painoi suorituspaine, olihan kyseessä äärettömän tärkeä ensipudotus nuorelle pohjanpystykorvalle. Kun Baikal jymähti, musta teeri suistui maahan. Huojennus leijaili melkeinpä ilmassa eläväisenä olentona.

Koira sai makupaloja, ja niiden mukana vähän verta. Sen vanhan ajan koiramiehet sanoivat sytyttävän koiran riistavietin suureen roihuun. Petoeläimillä on valtava himo tuoreeseen vereen.

Tämän koiran omistaja pyysi myöhemmin, että sitä saisi hoitaa viikon päivät teeren ampuneen miehen mökillä. Puhuttiin kyllä yhden miehen koirasta pystykorvien ominaisuutena, mutta linnun pudotus ja makupalojen antaminen voisi murtaa säännön, koska kyseessä oli nuori koira. Nuori on joustavampi kuin kivikova ammattilainen.

Niin kävikin. Koira viihtyi sovitun ajan mainiosti. Se ei tehnyt elettäkään paon suuntaan, vaan oli iloisena pihalla. Pihalla lepäili häkissä sille tuttu ajokoira, myös nuori ja leikkisä.

 

Entinen Maa- ja metsätalousministeriön ylijohtaja, Tauno V. Mäki, kertoi ostaneensa Rovaniemeltä hyvän pystykorvan. Hän oli vieraana metsästellyt sen kanssa.

Oli sodan jälkeistä aikaa. Kaupat tehtiin ja Mäki lähti Rovaniemeltä koiransa kanssa junalla Helsinkiin. Mäelle Lappi oli tuttu jo ennen sotia. Hän vastasi hevosten terveydestä suurilla savotoilla. 

Mäki ampui Mauser- kiväärillään paljon metsoja talvisin, kun oli sopiva latvalintukeli. 

Sota-aikana hän oli ikävissä sotavankileirien päällikkötehtävissä Lapin alueella. Hän näki saksalaisten ampuvan bolshevistisiä komissaareja rutiininomaisesti ja neuvostovankeja pienestäkin vastarintaeleestä.

Muutaman viikon kuluttua koira Mäen perheen suureksi suruksi katosi. Arveltiin sen jääneen auton tai junan alle.

Jonkun ajan kuluttua kuului kummia. Koiran myynyt mies soitti Mäelle ja kertoi, että koira ilmestyi heille takaisin yksinään. Se oli aivan merkillistä ja ennen kuulumatonta.

Mäki ymmärsi koiran kiintyneen alkuperäiseen omistajaansa niin kovasti, että se karkasi Hesasta ainaisen melun ja palavien valojen kaaoksesta Lapin rauhaan. Hän ei enää halunnut pitää koiraa, vaan kauppa peruttiin pysyväisesti.

Nykyaikana tällainen koiran junamatka ei onnistuisi mitenkään. Mutta, mutta. Silloin olivat asiat toisin. Yksi ja sama juna lähti Helsingin rautatieasemalta ja se ajoi pohjoista kohti pysähtyen Riihimäellä, Oulaisessa, Oulussa ja ehkä muuallakin, perille Rovaniemelle asti. Kukaan ei ihmetellyt junassa olevaa koiraa, sillä sodan aikana ja sen jälkeen ihmiset olivat tottuneet kokemaan ja näkemään vaikka mitä.

Kun tuttu ja turvallinen Lapin ilmanala haiskahti pystykorvan tarkkaan nenään, se Rovaniemellä hyppäsi ulos junasta ja juoksi alkuperäiseen kotiinsa.

Opettaja ja eräkirjailija Erkki Tuominen kirjoittaa saaneensa 1950-luvulla satojen kilometrien päästä pahvilaatikossa itselleen koiran pennun. Linja-auto toi pennun Kuhmoon, matkahuoltoon. Se tuli pirteänä perille ja juurtui opettajan perheeseen.

Kuulin vielä seuraavalla vuosikymmenellä, että koiran pentu voitiin lähettää pahvilaatikossa kaukaakin uudelle omistajalle matkahuollon kautta.

Nyt tapaa pidettäisiin eläinrääkkäyksenä ja siitä voisi saada rapsut.

Kolmen kilometrin päässä lapsuuden kodistani asui mies, joka oli tarkka ampumaan kiväärillä. Hänellä oli Sakon valmistama ase, jonka kaliiberi oli 7 x 57. Siihen sai sekä lintu- että hirvipatruunoita.

Kävimme kylässä tuossa paikassa. Vanhan tavan mukaan siellä tarjottiin ruokaa vieraille. Pöydässä oli lintuvelliä, jonka valmistamisessa talon vanha emäntä oli mestari. Ruoka oli todella hyvää, parempaa en ole oikeastaan saanut.

Talossa oli jäniskoiran ja pystykorvan rotuja edustanut sekaverinen koira.

Eläin ajoi jänistä ja se etsi myös kanalintuja ja haukkui niitä puuhun. Joskus tuommoinen kahden hyvän rodun sekoitus saattaa olla erinomainen kaiken viljan koira. Toinen yhdistelmä oli vanhaan aikaan jäniskoiran ja karhukoiran välinen.     

Semmoista ei kärsi suututtaa, sanoivat vanhat ukot. Karhukoirilla on pitkä muisti ja jäniskoiralla suuri kita sekä isot hampaat. Kukaan ei pääse pakoon, paitsi puuhun, jos semmoisen koiran suututtaa. Mutta, siellä puussa tulee aika kyllä pitkäksi. Eläin jää vahtimaan jopa päiväkausiksi, ja loukatun kosto on kova, jos sen omistaja ei hae sitä pois ennen kuin on pakko tulla puusta alas.

Tuon talon mies lähti autollaan asioimaan noin neljänkymmenen kilometrin päähän Pielavedelle. Oli valmistunut yhdystie, joka johti Karttula - Pielavesi -tielle. Uusi yhdystie oli sorapintainen.

Seppä tarvitsi rautoja. Niitä löytyi Pielavedeltä. Sen ajan muut tavalliset kauppaostokset olivat kahvia, teetä, jauhoja, suolaa, sokeria sekä ampumatarvikkeita. Viisas mies pyysi siihen aikaan nimismieheltä luvan suurelle patruunamäärälle, ja osti kerralla vain pari laatikollista. Lupa oli voimassa toistaiseksi ja se raukeni vasta, kun koko patruunamäärä oli ostettu. Nyt patruunoita saa ostaa, kun näyttää aseen hallussapitoluvan, mutta ennen oli toisin.

Kun ostokset oli tehty, mies käveli autolleen. Yllätys oli täydellinen, koska oma koira makasi vahtimassa autoa!

Miten se oli osannut seurata autoa niin kauas, ja miksi se oli päässyt irti juoksulangasta?

Silloin oli tuolla kylällä vain muutama yksityinen auto. Linja autoja kyllä kulki aamulla ja illan suussa. Varmaan tarkan hajuaistin avulla koira seurasi tutun hajuista autoa, ja ihme kyllä se ei eksynyt jäljiltä. Uskomatonta, mutta totta.

Miten koira pääsi irti? 

Kysymys selvisi vasta kotiin paluun jälkeen. Koira oli volissut ja valittanut valtavasti isäntänsä perään. Sitä eivät talon naiset kauan kestäneet, vaan päästivät harkitsematta koiran irti. Se lähti heti kuono maassa kovaa vauhtia tielle ja sitä pitkin se katosi naisten kauhuksi näkyvistä.

Koiran uskollisuus ja kiintymys täytyy ottaa todesta. Sen tiesivät ennen ihmiset hyvin. Jos koiran isäntä kuoli, leski ei myynyt koiraa kenellekään. Tiedettiin, että kiintymyksen vuoksi koira vaan kärsii kuolemaansa asti vieraan kurkihirren alla.

Kauppa saattoi onnistua isännän metsästyskaverille, joka oli koiralle myös hyvin tärkeä.

Näin toimivat koiraihmiset silloin, kun vallassa oli Kainuun suuri poika ja hänen siilitukkainen edeltäjänsä.