Kiusaaminen

 

Olen kuulostellut mielenkiinnolla menossa olevaa keskustelua koulu- ja muusta kiusaamisesta. Uhrien kertomukset, joista useimmat on uskallettu antaa julkisuuteen vasta aikuisena ja vieraalla paikkakunnalla, ovat järkyttäviä. Elämä on monesti tuhottu säälittävästi.

Ne, jotka ovat epätoivoissaan riistäneet hengen itseltään, eivät ole tietysti kertomassa tarinoitaan.

Lapset ovat käsitykseni mukaan hyvin solidaarisia kouluiässä myös kiusaajiaan kohtaan. Heistä ei pääosin kannella opettajalle, kotona tai ystäville. Kärsitään vain yksin. Se on pääsääntö.

 Nykyinen lainsäädäntö ei anna käytännössä mitään tukea koulun aikuisille kunnolla puuttua näihin asioihin. Vuosikymmenien ajan on kokeiltu kaikkea pehmeää toimintaa kiusaamisen kitkemiseksi, kaikki täysin turhaan.

 Kiusaamiseen on yleensä vain kaksi syytä.

Kiusaaja on yleensä epäonnistuneen kasvatuksen tulos, vaikka olisi nimellisesti uskovaisesta tai herrasperheestä.

Koko perhe voi olla niin sairas käytökseltään, että ei niissä oloissa kukaan kasva normaaliksi.

Toinen syy on se, että kiusaaja kuuluu siihen noin yhteen prosenttiin ikäluokastaan, joista tulee aikuisena psykopaatti. He alkavat tyypillisesti erottua vähä vähältä joukosta jo alakouluiässä.

Toisten kiusaaminen, koulun sääntöjen rikkominen, varastelu, pinnaus, eläintenkin kaltoin kohtelu, toisten epäonnesta nauttiminen ja sen sellainen kuuluvat kuvaan.

Varhain nämä tyypit tutustuvat päihteisiin ja alkavat tehdä rikoksia. Heille on vain vähän tehtävissä, sillä psykopatia ei pääsäännön mukaan parane koskaan.

 Myös narsistiselle luonteelle samoin kuin antisosiaaliselle persoonallisuushäiriölle on sangen vähän tehtävissä meidän maamme resursseilla.

Öljymaissa, joissa on rahaa, voidaan halukkaita hoitaa psykoanalyysillä ja muilla kovin suuresti rahaa kuluttavilla keinoilla, mutta yleensä niissä maissa ratkaisu on halpa eli hirttotuomio kovissa rikoksissa.

Samalla päästään eroon uusintarikollisuudessa.

Osa maailman maista on ratkaissut suhtautumisen nuorena rikoksen tehneisiin niin, että mitään ikärajaa ei ole, vaan tuomio on sama kuin aikuisella: murhasta kuolemantuomio, vähemmän dramaattisista jutuista pari- kolmekymmentä vuotta pakkotyötä tai elinkautinen.

Kiinassa tiettävästi ainakin 15 miljoonaa lapsena tai nuorena rikoksen tehnyttä ompelee tai muuten työskentelee ruokapalkalla vankiloiden pajoissa pakkotyössä. Siksi länsimaiset yritykset eivät monissa asioissa pärjää Kiinalle.

 Useat Suomen kunnat pärjäävät juuri ja juuri tai vain valtionavun turvin.

Siksi tarvitaan isommat hartiat, mikä tarkoittaa sitä, että valtio ottaa heti ensimmäisen kiusaamisen ilmi tultua ohjat käsiinsä, ja kiusaaja menee heti suoraan niin sanottuun koulukotiin tai vastaavaan erikoispaikkaan, jossa huonoa kotikasvatusta koetetaan ammattilaisten voimin korjata.

Näin on ehkä osa kiusaajista saatavissa oikealle tielle ja siitä ammattikoulutuksen kautta työelämään.

Niille tuleville psykopaateille – joille ei siis ole parannuskeinoa – tämmöinen paikka on sikäli hyvä, että sieltä käsin ei pääse käsiksi päihteisiin eikä rikosjengien jäsenyyteen voi liittyä kovin nuorena.

Laitoksen pitää olla suljettu, mikä on kauhistus nykyajan lylleröön elämänmenoon tottuneille.

Sieltä pääsee vapaaksi vasta sitten, kun laitoksesta käsin on työpaikka ollut puolen vuoden ajan. Sitten joka iikka saa vastata itsestään, kuten muutkin.

Arvelen, että tämä tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi kuin nykyinen systeemi, jossa menetetään kaksi ihmistä: toinen omaksuu rikollisen elämäntavan ja toinen haavoittuu kiusaamisen vaikutuksesta niin, ettei hän pärjää työelämässä kuin vähän aikaa tai ei ollenkaan.

Jokaisen perheellisen, mutta myös yksinäisten aikuisten pitää ajatella näitä asioita tarkoin.

Oikeastaan kaikki vääryys yhteiskunnassamme johtuu edellä mainituista kahdesta syystä, joihin ei vieläkään viitsitä puuttua tehokkaasti lainsäädännön tai lähes siihen verrattavien ehdottomien toimintatapojen avulla.

 Niin sanotun vapauden nimissä voi tehdä melkein mitä vaan nykyään. Aina löytyy ymmärtäjiä, ja pahuus saa jatkua.

Kun yhteiskunta on mennyt sille tielle, että ensimmäinen asiaan puuttuva on poliisi, ollaan raakasti myöhässä. Myöhässä olevat toimenpiteet tai toimintatavat eivät enää auta.

Tuntuu, että sudetkin ovat ihmistä viisaampia kasvatustyössään. Jos nuori susi ei noudata lajityypillistä käytöstapaa, se joko karkotetaan laumasta tai tapetaan. Lauman käytös ei saa herättää turhaa huomiota, sillä silloin voi tulla kuula kylkeen. Susilla ei ole koulukoteja eikä vankiloita.

Kun valtava tsunami eli hyökyaalto surmasi yli kaksisataatuhatta ihmistä lapsia säästämättä, puhuttiin tsunaamisista vaikutuksista, jotka ovat hyvin moninaisia välittömän tuhon lisäksi. Turismi kärsii, pelko leviää, köyhyys kasvaa ja kaikille paljastuu turistimaan elämän onttous ja epätasa-arvo, naisten hyväksikäyttö ja myynti kauppatavarana.

Lupiini on sudenruoho suomeksi. Canis lupus on susi.

Voidaanko puhua lupiinisesta vaikutuksesta, kun metsästys kärsii susien hyökkäyksistä, hirvet ja peurat lisääntyvät hillittömästi, ilman rajaa? Liikenteessä alkaa tulla yhä enemmän hirvikolareita, ja suden pelko kasvaa. Marjat ja sienet jäävät metsiin tai vain porukan suojaamana ihmiset uskaltavat liikkua metsissä.

Silloin sudesta on tullut vallan käyttäjä. Vallan makuun päässyt harvoin luopuu asemastaan. Se näkyy kaikkialla, kuten Valko-Venäjällä.

 

 

Moni-ilmeinen viikonloppu

 

Olipa harvinaisen mielenkiintoinen, toisaalta suruakin tuottanut viikon loppu.

Menin mökille jo perjantaina lämmittämään sekä laittamaan paikkoja timanttikuntoon, jotta arvon rouva pääsee vähän helpommalla ja ikään kuin valmiille.

En voi väittää onnistuneeni, koska älli sanoo, että kukaan ei ole paras itsensä arvioitsija. Kyllä tämä homma kuuluu muille. Tosin narsistit tietävät itse tämänkin, tarvitsematta toisen apua.

 Kun pöksällä oli 19 astetta – lämmintä meinaan – lähdin pojan kanssa poimimaan, noin vaan huolettomasti suppilovahveroita. Aurinko armas, se paistoi niin, että yksi vaatekerros piti jättää pois. Leinon mukaan, kun pohjoinen puhuu, jää punajuova, kauneuden voimaton kaipuu. Niin ei ollut nyt.

 Perillä löytyi sieltä täältä sieniä, joita etsittiin, mutta pääasiallisen pesäkkeen oli tyhjentänyt karhu. Siitä tein jo jutun blogiin.

Vähän yli kolmen iltapäivällä tuli minulle viesti ystävältä. Sudet olivat tappaneet ja syöneet hänen ajokoiransa kesken ajon.

 Tulin hyvin surulliseksi. Päätin, että en uskalla itse enää hankkia koiraa metsästykseen, tuskin kaveriksikaan. Riski siihen, että susi sen repii, on liian suuri.

Sudet hyökkäävät päälle, purevat monesta paikasta, kunnes saaliseläin menee shokkitilaan. Sitten sudet avaavat vatsaontelon ja repivät sisäelimet uhrin vielä eläessä. Ne juovat veren ja syövät maksan, munuaiset ja keuhkot, jotka ovat hyvin verekkäitä elimiä. Kuolema on kammottava petojen revittävänä.

 Vaimo tuli lauantaina.

Sen mukana päästiin nälkäkurjen osasta kunnon ravitsemukseen.

Joskus on sentään mukava olla mies, kun voi vain odottaa herkkuja pöytään tekemättä itse mitään.

Verhosin laiskuuden kertomukseen suuresta puolukka- marikosta. Siitä lähtisi pieneltä alalta kaikkien aikojen puolukka- apaja. Se on niin terveellistäkin tuo puolukka, kun vaan kestää sen tarjoaman happotestin.

 Harvoin, hyvin harvoin tämän nykyisen kovin rauhattoman ilmakehän aikana on ollut niin tyyntä ja aurinkoista kuin metsässä oli nyt.

Poimuri täyttyi, tyhjeni samassa, kuin tuopit Tuurin tuvassa.

 Kun sanko oli täynnä – ja poimurit myös – lähdettiin kävelemään autolle päin. Siellähän se uskollisesti odotti valmiina viemään mökille takaisin. Odoteltiin autolla asemiestä, joka poiminnan aikana tsekkasi läheisen mäen. Kanalintuja ei ollut löytynyt, mutta ennen tuntematon suppilovahveropesäke taas kerran.

 Illalla saunottiin kovasti. Meni viisitoista kymmenen litran sangollista vettä.

Sunnuntai-aamunakaan en ole tottunut nukkumaan pitkään, vaan nousen samaan aikaan aina vaan. Sorsia näkyi uivan 20 – 30 yksilöä lahdella. Niitä katselin vaimon uudella, pienellä Nikon- kiikarilla. Tämä kiikari lienee yksi parhaita, jotka sopivat maastopuvun taskuun.

Syyspukuisen urossorsan värit ovat upeat.

Kivääri, Tikan 308 oli mukana, mutta en raaskinut Herran sunnuntaina ampua riistaa, vaikka se oli tarjolla. Olen aiemmin ampunut yli kymmenen kertaa lahden ylitse uivan sorsan kiväärillä. Onko kynnys onnistumiseen noussut jo korkeaksi? Ei, kyllä kyseessä oli kirkkoajan kunnioitus.

 Puolilta päivin alkoi sade, joka kesti pimeään asti. Käytiin päivällä haudoilla laittamassa kanervia. Uuteen lyhtyyn sytytin rasvakynttelin muistellen vanhempia.

 Kylältä tultua siivoilin sitkeästi vahveroita, joita poika oli poiminut ainakin 10 litraa lisää.

 Suunniteltiin huomista laiturin talvitelalle nostoa ja vesipumpun pois ottamista, koska ilmat kylmenevät televisiouutisten mukaan. Nettiuutisissa ei mainittu kylmästä mitään. No, ne ovat koneuutiset, joissa ei tunnetta ole minkäänlaista.

 Sain veljeltä valtakirjan hoitaa tästedes pysyvästi metsäkauppoja ja metsänhoitotöitä, booriruiskutuksia ja mätästyksiä. Istutustyöt pottiputkella sen sijaan sovittiin tehtäväksi ihan itse.

Se tuo työ on elämän eliksiiri, jota ilman lahoaa paikoilleen ja maatuu pois.

 Oli hetken mahtava tunne, kun veli allekirjoitti valtakirjan. Tuntui, että nyt on sitä valtaa ihan riittämiin!

Veli lupasi näitä yhteisiä metsärahoja, jotka tilille kilisevät kuin anekaupasta kultakolikkojen virta Vatikaaniin keskiajalla, käyttää vapaasti katsomukseni mukaan omiin tarkoituksiini.

 Hyväsydämisen veljen puhe pitää ottaa vain ystävyytenä, ei totena.

Salaperäinen tuherrus lanttien kanssa oli lapsuuden aikana remmin arvoinen juttu, jos se paljastui.

Kiitän mielessäni vanhan ajan kasvatusta. Siinä sanottiin totuus, ja kun teki sen mukaan, ei ollut yhtään pelättävää. Sielu oli puhdas ja riemukas. Sanottiinkin, että pahuuden tekijän sisin on musta.

 Maanantaina allekirjoitin metsäkaupan ja siihen liittyvät velvoitteet Haapajärveltä lähtöisin olevan ostoasiamiehen valvovan silmän alla. Asiamies vaikuttaa osaavalta, rehelliseltä ja on kaikessa auttavainen. Siis juuri minun mieleiseni mies.

 Kotimatka meni ajovirheiden puolesta tarkastettuna nappiin. Tullessa orava meinasi jäädä melkein väkisin auton alle, jäikin, mutta vältti renkaat. Pieni oli, kokematon, mutta vielä sai elämä jatkua ja juuri siihen olen tyytyväinen.

Ruoka odotti pöydässä, kun kotiin päästiin. Hyvää oli vaimo laittanut.

Vaimo sanoi sisarensa hakeneen valmiiksi siivottuja suppilovahveroita vajaan sangollisen. Niin pitikin.

Jälkiruokakahvilla jäin kaipaamaan Lemaitre Noir – suklaapyramideja. En osaa ranskaa, mutta uskon nimen lausuttavan jotenkin ” lemuaar nuaar”. Meni tietysti väärin.

No, iltapalalla on luvassa uunituoreita sämpylöitä!

Enpä elänyt turhaan tätäkään päivää.

 

 

Karhun elos vahveropesäkkeen lähellä.

 

Karhu söi suppilovahverot

 

Samannimisen novellin kirjoitti  edesmennyt ystäväni, kirjailija Leevi Karsikas. Hän kertoi menneen yli kuusi vuosikymmentä eräelämää, ennen kuin hänen silmänsä oli virittynyt suppilovahveron aallonpituudelle.

Vasta sitten näitä sieniä alkoi löytyä, kun annoin hänelle täydelliset tuntomerkit ja pyysin kävelemään metsässä hyvin hitaasti. Sieni on vaatimaton, harmaa, mutta sen helakankeltainen jalka on kaunisvärinen, kun sen saa esille sammaleiden sisästä.

Suuri pesäke oli löytynyt Leevin ja hänen rouvansa iloksi. Siitä he saivat suppilovahveroita kylliksi, kunnes karhu kaivoi sienijuurenkin esille ja söi kaikki sienet.

 Kauniina lokakuun päivänä lähdin etsimään sieniä. Metsässä oli hienoa kävellä, kun aurinko paistoi. Lämpötila oli 12 astetta, ja lähes tuuleton keli metsän sisällä, mutta järvellä laineikkoa oli näkyvissä.

 Katseltiin kaunista koivikkoa, joka istutettiin 26 vuotta sitten ankaran kiviseen maahan. Siinä oli alun perin kuusikko, jonka lomassa kasvoi suuria koivuja ja mäntyjä harvakseltaan. Metsä oli 130 vuotta vanhaa.

 Nyt istutusala täytyy käsitellä harventamalla. Siihen on itsestään ilmestynyt aluskasvustoksi kuusia, joiden kasvun vauhti on hyvä. Ne pitää säästää, koska siinä on jo ennestään kuuselle sopiva kasvupaikka. Toki kuusimetsän sekaan sopivat suuret mäkikoivut, raudukset. Laji taitaa olla Betula verrucosa.

 Metsärahoilla on tarkoitus täydentää metsäautotien liian ahdas kääntöpaikka järkeväksi silmukaksi.

Puhuin siitä jo alustavasti veljeksille, jotka olivat 1970- luvulla tehneet alkuperäisen metsäautotienkin.

 Vaikka eläke kirmailee kuin kesäinen hevosvarsa, jolla on ottava askel, heitä kiinnostaa ikuisesti työ. Se on kaiken elämän tärkeä juttu, jota ilman on vanhan kasvatuksen saaneen mahdoton elää. Olin aistivinani puheessa toiseksi suurimman oppositiopuolueen kaikuja. Eihän se huono asia ole, ei ei! Aasia aasialaisille ja susiturkit isänmaallisten firmojen pomoille!

 Suppiksia löytyi pieninä pesäkkeinä ympäriinsä. 

En ole saanut selville, minkä puun kanssa nämä sienet ovat symbioosissa. Lähinnä ajattelen mäntyä, koska tämän päivän reissulla ei ole koivuja lähelläkään, mutta mäntyjen lisäksi on kyllä kuusia.

Yllätys oli suuri, kun tietämäni suuri pesäke, jonka poika löysi lähes kymmenen vuotta sitten metsällä ollessaan, oli lähes tyhjä. Siitä lähti kaksi sangollista kerralla hyvänä vuonna.

Sammalikossa näkyi melko runsaasti vahveroiden katkottuja jalkoja. Sienten lakit ja sammalen yläpuolinen osa jalkaa oli viety.

Maassa näkyi kävelyn jälkiä. Ne eivät olleet hirven jättämiä, vaan pidempiä.

Pitkän tarkastelun jälkeen maassa näkyi elos, jonka kuvasin kännykkäkameralla. Elos oli selvästi karhun. Esitin kuvan tutulle suurpetoyhdyshenkilölle. Se söi siis suuren pesäkkeen tyhjäksi. 

Lähellä oli runsaasti suuria mustikoita. Kasveista lehdet olivat jo pudonneet, mutta marjat odottivat vielä metsoa tai teertä, jotka ovat tänä syksynä olleet henkihieverissä. Syytä ei tiedetä. Keväällä lintuja oli vielä hyvin.

 Huhtikuussa puolentoista kilometrin päähän ilmestyi hirven haaskalle suuri, musta karhu. Se söi kolmessa viikossa kokonaisen hirven.

Hirveä ammuttiin marraskuussa illan hämärässä. Se löytyi vasta aamulla.

 Nykyajan trendin mukaan se ei enää kelpaa ihmisravinnoksi – mikä on pötyä – vaan ihan syömäkelpoinen eläin raahattiin sopivan matkan päähän maalaistalosta.

Paikalle toi isäntä riistakameran. Kuvista oli helppo seurata, kulkeeko siinä näätä tai muu peto, joka on tapettava riistan varjelemisen tarkoituksessa. Hyvä tarkoitus pyhittää tappamisen ja oikeuttaa sen viranomaistenkin sekä lain voima takanaan.

 Yllätys oli suuri, kun karhu ilmestyi keväällä haaskalle. Neljän kilometrin päässä kävi syömässä suurella kalahaaskalla toinen, pienempi karhu. Tuokin haaska oli pantu supien ja näätien kulkemisen tarkastamiseksi. Kilttejä karhuja molemmat, eikä niitä ole ammuttu, vaikka lupa on voimassa.

Ei mesikämmentä tarvitse ollenkaan pelätä. Karjalassa oli aikoinaan neuvottu, että naisten pitää nostaa hameen helma ylös ja pyllistää, jolloin karhu pakenee eikä se ota naista makeaksi paistikseen!

Olen ihmetellyt sitä, kun marjoja ei kukaan poimi, vaikka niitä on runsaasti.

Pelkääkö kansa karhuja? Se voisi selittää marjojen säilymisen.

Kummastelin vähän sienireissun yhteydessä, kun ei yhtään hirvikärpästä iskeytynyt pöyheään niskatukkaani. Olivatko hirvet ottaneet pikomit ja juosseet tiehensä?

Hirvimiehet sanovat, että tänä syksynä voi hirvi olla tiukassa. Eläimet ovat vauhkoja, eivätkä usko koiraa. Enin osa on vapaaehtoisesti pedon vuoksi jättänyt koko pitäjän, sanotaan.

 No, marraskuussa helpottaa, kun nallen talviuni alkaa. Silloin voivat sekä hirvet, että suppilovahveroiden poimijat rauhoittua ja keskittyä olennaiseen.

 

Kaukolaukaukset

 

Ostin aikoinaan luodikon, jonka tarkkuus oli erinomainen. Patruunan antama vauhti oli luodille melkoinen ja sen lentorata oli suora. Tehdasladatut kotimaiset patruunat kävivät hyvin, mutta halusin vielä parempia tuloksia.

Naapurina asui mies, jolla oli samanlainen ase. Hänellä oli kaikki tarpeelliset työkalut patruunoiden kotilatausta varten. Olin jo itse ladannut aikaisemmin muualla, ja minulla oli omat latausholkit valmiina.

 Olin mukana oppimassa lisää ja se oli mielenkiintoista.

Kun ruutia oli pikkuriikkisen verran liikaa, naapuri kostutti tulitikun rikin ja poimi sillä pari ruutijyvästä pois. Se oli tarkkuutta.

Tyhjällä hylsyllä, jossa oli luoti kiinni, kokeiltiin, milloin rihlat kevyesti koskettivat luotia. Silloin selvisi oikea patruunan pituus.

Tulosta verrattiin oppaasta löytyvään patruunan pituuden arvoon, ettei tule katastrofia.

Apuvälineenä naapuri käytti mikrometriä. Lisäksi hylsyt punnittiin, ja samanpainoiset pantiin samaan sarjaan.

 Tehdaslataus sisälsi 2,40 grammaa kivääriruutia N 140.

Aloitimme kokeilut arvolla 2,20 g. Annosta lisättiin pienin välein koeammunnan tuloksen mukaan.

Koska minulla oli virkatyö, naapuri kävi ampumaradalla päivän aikaan. Hän ampui telineen ja hiekkapussin avulla.

Näin edettiin hitaasti viikon päivät ja yksi viikonloppu sen päälle.

Kun ruutiannos oli 2,32 grammaa, kolmen luodin reiät pystyin peittämään yhdellä paikkalapulla. Emme nostaneet ruutimäärää lisää, vaan tyydyimme tähän tulokseen.

 Syyskuisella metsästysreissulla, kun ilma oli kirkas ja kuulas, näin teeren istuvan kaukana koivussa. Kaveri usutti ampumaan, vaikka matka oli selvästi liian pitkä.

Ammuin repun päältä. Tähtäsin arviolta kymmenen senttiä yli linnun selän. Yllättäen lintu putosi. Mittasimme suolla olevien ojien välin ja saimme matkan kertolaskun avulla. Ampumamatka oli 250 metriä, ja saaliina oli teerikana. Samalla reissulla, paluutaipaleella ammuin kukkoteertä makuulta käsin. Sekin putosi. Kaveri mittasi taas matkan. Se oli 200 metriä.

 Kotona tutustuin kirjallisuuteen perusteellisesti. Kaukolaukaukset oli ammuttu täysin tyynessä syyskuun aamussa.

Käsikirjat kertoivat lämpötilan vaikutuksesta luodin lentorataan sekä siitä miten luoti käyttäytyy, kun ammutaan laaksosta vuoren rinteelle tai vuorelta alas kohti laaksoa.

Taulukko kertoi eri painoisten luotien osumien siirtymisestä, kun puhalsi tuuli eri suunnista ja erilaisella nopeudella.

Tuulen puuskittaisuus sekoittaa tietysti kaikkien taulukoiden arvot perusteellisesti.

Kun matkaa pidennetään, alkavat olympia-tason kivääriampujienkin osumat vääjäämättä hajaantua. Niihin vaikuttaa sekin, miltä korkeudelta luoti lähtee suhteessa maaliin. Se ei ole sama kaikilla.

Kilpailuissa lämpötila on sama kaikille, mutta metsällä se vaihtelee päivästä toiseen ja myös päivän aikana.

 On siis liian paljon muuttuvia tekijöitä, jotka vaikuttavat osumiseen. Matkaa joutuu metsällä arvioimaan, ja erehdys on sitä suurempi, mitä pidempi matka on. Maaston muoto, jossa maan pinta ei näy koko matkalta, on petollinen, koska silloin matka-arvio voi heittää pahasti.

 Luettuani faktatiedot luovuin kokonaan kaukolaukauksista. Ymmärsin, että olosuhteiden vaihtelu on niin suurta metsästyksen aikana, että on edesvastuutonta ampua riistaa kaukaa. Haavoittamisen riski on liian suuri.

 Kävin ampumaradalla kokeilemassa eri olosuhteissa sadan metrin radalla osumista. Huomasin tuloksista, että kun ei ammu sataakahta – sataakolmeakymmentä metriä kauempaa, minun aseellani osuu hyvin normaaliolosuhteissa.

Jos tuulee sivulta kohtuullisesti, pidän sadan metrin matkaa vielä mahdollisena, mutta jos puukin heiluu, en enää niin kovalla tuulella edes yritä.  

 Olen tuuminut, että minun ei ole pakko saada saaliiksi kanalintua, siksi en lähde huonoissa olosuhteissa metsälle.

Meidän riistakantamme ei kestä kevytmielistä kanalintujen haavoittamista, ja aina vain uuden linnun etsimistä ja uutta ammuntaa suurella riskillä.

Metsästys ei saa aiheuttaa riistalle tarpeetonta kärsimystä. Niin sanovat laki ja hyvät tavat.

 Kaukolaukausten käyttö muistuttaa liikenteessä pujottelijoiden käytöstä. Nämä hengenvaaralliset tyypit kaikki tietävät.

Nämä kaaharit eivät kauan aja toisen perässä, vaan lähtevät vaikeissakin oloissa ohittamaan. He ajattelevat, että muut väistyvät tieltä.

Olen nähnyt nelostiellä, miten siellä on joskus kolme autoa rinnakkain. Ennen pitkää semmoisessa leikissä joltakin menee henki. Voi sanoa, että lähimmäisistä välittäminen on tyystin loppunut.

 Yhteen aikaan oli tavoitteena kehittää haulikkoon pitkän matkan lataus. Puhuttiin jopa sadan metrin matkalle ampumisesta. Sellainen ei ole tarpeellista eikä mahdollista. Sadan metrin matkalle oikea ase on kivääri.

 Haulikon haulimassa, vaikka se pysyisikin yhdessä 70 metriä ja vasta sitten hajaantuisi, laskee niin paljon, että osuminen on mahdotonta. Haulien ympärillä pitäisi olla eräänlainen verkkopussi, joka hiljaa palaisi pois haulien ympäriltä.

Kyseessä on utopian kaltainen haavekuva, joka ei ole järkevä.

 Olen viime vuosina käyttänyt sorsajahdissa volframipitoisia eli tungsten- hauleja, joiden läpimitta on 2.75 tai 3millimetriä.

Edellisellä ampuessa sylinterisupistuksella käynti on erinomainen ja haulien läpäisy parempi kuin lyijyhauleilla. Näillä sorsa kuolee välittömästi kohtuulliselta ampumamatkalta.

On valitettavaa – ehkä Keski-Euroopan suuren kulutuksen vuoksi – että noilla pienemmillä tungsten- hauleilla ladattuja patruunoita ei tahdo saada ostettua. Kolmemillisiä vielä löytyy asekaupoista.

 Mielestäni uusimmat haulimateriaalit eivät lisää haulikon kantomatkaa. Haulit vääjäämättä hajaantuvat lentäessään eteenpäin.

Yli kolmenkymmenen metrin matka alkaa olla epäilyttävä.

Lintuun ja jänikseen pitää osua paljon hauleja, jotta sokkivaikutus olisi riittävä. Peitto ei riitä kauemmas.

Muutaman haulin osumasta seuraa vain otuksen haavoittuminen, katoaminen ja pitkällinen nääntymiskuolema.

Maailma on muutenkin jo kärsimystä täynnä ihmisten osalta, miksi tuska pitäisi laajentaa koskemaan eläimiä?

 Pitkiltä matkoilta kiväärillä riistalintua ampuva tekee saman tuhoisan teon kuin haulikolla parveen ampuva. Yksi voi pudota, mutta kymmenen haavoittuu ja hitaasti nääntyy hengiltä ketään hyödyttämättä. Tällaisia ikäviä tapoja käytettäessä lintukanta kuihtuu pitkällä aikavälillä sukupuuton partaalle.

 Skotlannissa ja Keski-Euroopassa on tieteellinen näyttö siitä, että entisen metso- ja teerikannan elvyttäminen on melkein mahdotonta. Lintujen siirtomäärien pitäisi liikkua tuhansissa, että tuloksia voisi odottaa.

 Heti kun lintu päästetään siellä luontoon, siihen alkavat vaikuttaa paikalliset tekijät, kuten pedot, erilainen ravinto, aivan erilainen ilmasto, ravintolähteiden löytämiseen kuluva energia, ympäristömyrkyt, ja tiheästi asutuilla alueilla valtaisa karjan, lemmikkieläinten ja ihmisten lintuihin kohdistama häirintä. 

Kun alkuperäisten metsojen ja teerten geneettinen, pitkän ajan kuluessa tapahtunut sopeutuminen on menetetty, sitä on vaikea, ellei mahdoton korvata.

 

Niukka tunneilmaisu

 

Isä oli melko hiljainen tyyppi. Kyllä hän keskusteli vieraiden kanssa ja kylässä käydessä, mutta ei ollut mikään suuri jutunkertoja. Enempi hän kuunteli ja kommentoi.

Samanlaisia olivat aikoinaan monet sodan ja puutteen läpikäyneet. Työ oli raskasta, kuten oli ollut elämäkin. Sodassa oli niin moni kuollut tai vammautunut.

 Vilkkaampia olivat evakot, jotka vielä puhuivat minua viehättänyttä murrettaan. Nyt ei puhdasta karjalaa puhu kukaan tuntemani henkilö.

Jatkuvasti voimassa oli isän käsky, että jos joku tulee pihalle tai tupaan, pitää heti tulla sanomaan. Isä ja äiti olivat tiiviisti kiinni maataloushommassa ja karjan hoidossa.

 Silloin, tällöin tuli joku tuntematon tupaan, sanoi päivää ja istahti penkille. Saattoi panna tupakaksi, mutta ei mitään virkkanut. Juuri silloin piti lähteä viemään sanaa isälle.

 Koska lasten ei sen aikaisen kasvatuksen mukaan kuulunut kysellä aikuisten nimiä, tulijaa piti koettaa kuvailla. Isä ja äiti tunsivat kyllä useimmat, kun tarkasti kertoi tukan ja silmien värin ja vaatetuksen. Silloin ei ollut kenelläkään kovin monta asua omistuksessaan. Joskus ratkaisi piipun poltto, pilliklubin tai työmiestupakan tupruttelu henkilöllisyyden. Havaintojen piti olla yksityiskohtaisia ja tarkkoja.

 Niin sitä alkoi vähä vähältä tuntea ihmisiä erämaan keskellä. Tutuksi tuli Väinö-eno, joka oli taitava pyytämään lahnoja. Hän teki verkoista niin sanottuja lahnan pesiä, joihin eksyi niin moni iso ”sammalpää” lahna. Eno toi yhden tai kaksi suurta lahnaa kerrallaan. Ne painoivat neljä tai neljä ja puoli kiloa.

 Isosta lahnasta tulee hyvää savukalaa. Osa kalasta suolattiin, ja sen nauttivat aikuiset. Suolakalaa ei lapsille annettu.

Vasta aikuisena olen oppinut maistelemaan Joulun aikaan suolakalaa, lohta. Kalan mätiäkään en juuri syö edes juhlapäivänä, koska lapsuuden aikana kaikki talteen otettu mäti paistettiin erillään ja naposteltiin herkkuna tuoreen leivän kanssa.

 Ruokapöydässä kuului olla puhumatta, ruokaa kunnioittaen.

Pyytää sai kauempana olevaa syötävää.

Kerran kurkottelin vastoin opetusta jotakin pöydässä, jolloin oma maitolasi kaatui. Isä antoi välittömästi luunapin otsaan. Se kävi kipeästi niin, että itkuhan se pääsi poikaraukalta. Rangaistukseen ei liittynyt mitään sanallista ilmaisua. Tunneilmaisu oli niukkaa.

 Kaikki tuo jätti mieleen sen, että ruokapöydässä en paljon puheita pidä. Hillitty keskustelu toki on useinkin paikallaan, onhan kyseessä perheen yhteinen hetki.

 Kerran pihalla oli joku mies, joka sanoi päivää ja sanoi samalla minulle, että mitä poika tietää. Jäljestäpäin itseäni on huvittanut, kun piti vastata opetuksen mukaan, että ” ei mitään”.

Mies oli ihan ystävällinen, mutta oli  kielletty puhelemasta tuntemattomille, mutta heidän liikkumisestaan piti sen sijaan kiidättää viesti vanhemmille.

 Semmoista se oli, sen ajan kotikuri ja opetus niukkaan ilmaisuun. Sitäkin tärkeämpää oli tarkkailla kulkijoita, että osasi kuvailla heitä.

 Äiti oli paljon isää vilkkaampi ja hän lauloi usein lypsäessään lehmää tai keittiöpuuhissa. Äiti luki myös usein satuja tai jonkinlaisia seikkailunomaisia kertomuksia, joita teki mieli kuunnella. Se oli jännää ja mieluista.

 Isä silitti joskus päätä ja piti hetken polvella, mutta koko sotien ajan rintamilla olleet miehet olivat kovin jäyhiä.

En tiedä missä olisi ollut oikea paikka, kun toisaalta sanottiin, etteivät miehet voi olla akkain helmoissa aina vaan?

 Siitäkö kumpuaa omakin niukka tunneilmaisu. Kun vaimo oli viikon poissa, tyttären perheen apuna, tuntui kovin yksinäiseltä. En osannut jokapäiväisessä puhelinyhteydessä sanoa mitään pehmeämpää, vaan kirjoitin yllätykseksi itsellenikin seuraavaa: The falling Leaves, drift by my Window. The falling Leaves of red and gold. I see your Lips, the Summer kisses, the Sunburn Hand, I used to hold.

Since You went away, the Days go long, and soon I hear, old Winter Songs. But I miss You, most of all, my Darling, when Autumn leaves start to fall.

 Se on siis suomeksi laulun Kuolleet lehdet sanoitus alkuperäkielellä englanniksi Autumn leaves.

Sen uskalsin kaukaa kirjoittaa älykännykällä, mutta en sanoa puhelun yhteydessä.

Olenko vähän jäykkä? Ilmeisesti en aivan vähänkään.

 

 

 

Vitamiinit ja lisäravinteet.

 

Vuosikymmeniä sitten alkoi lehdissä olla esitteitä lisäravinteista, joita sanottiin huippu-urheilijoiden käyttävän. Siksi he ovat niin hyviä, sanottiin. Yksi ihmeaineista oli kreatiini.

 Kun tietokoneet ja myöhemmin älykännykät tulivat nuorten ihmisten laajaan käyttöön, tavoitettiin suurin osa niin sanotusta aktiiviväestöstä.

Nyt pitäisi ostaa vaikka minkälaista lisäsyötävää, muuten ei muka pärjää. Mainostus on valtavaa.

 Tunnettuja julkisuuden ihmisiä on houkuteltu mukaan mainostamaan, ja kansa ostaa entistä enemmän, vaikka perheen rahatalous olisi tiukoilla. Milloin mikin aine auttaa jaksamaan kuin Duracell- pariston mainoksessa esiteltiin.

 Jos mainostaja tuntisi vastuunsa, hän kehottaisi ihmisiä ensin tutkituttamaan itsensä. Kansantautia, masennusta, ei saa hoitaa vuosikausia muka potkua antavilla ravinteilla. Silloin se oikea tauti kroonistuu.

 Väsymykseen on paljon syitä: kilpirauhassairaudet, anemia – johon syynä on laaja kirjo tauteja tubista moniin syöpiin – ja urheilijoidenkin tuntema ylikunto, joka on liiallisen harjoittelun tai työrasituksen aiheuttama. Burn outia edeltää pitkällinen väsymys, joka ei parane nukkumalla vapaa-aikoina.

 Yllä mainittuja aineita ei mielestäni saisi lainkaan mainostaa, koska moni hautoo jo nyt liian kauan vakavaa tautiaan kotona, koska Kansanterveyslain eväät on syöty. Perusterveydenhoidon ovat meidän eduskuntaan äänestämät edustajat jättäneet oman onnensa nojaan, jo kauan aikaa sitten.

 Työskentelin kauan alalla ja huomasin asian jo 1980- luvun loppupuolella. Moni muu aisti saman, mutta milloinka työläisen ääntä ovat herrat kuunnelleet?

 Kansasta pyritään ottamaan kaikki teho irti, ja kas, monet tuntevat voivansa paremmin, kun lähtevät mukaan vitamiinien ja lisäaineiden syöjien suureen kansainväliseen armeijaan.

Tosiasiassa kyseessä on lumevaikutus. Jos ihminen syö monipuolisesti – juuri kuten neuvotaan – ei tarvita mitään pillereitä purkeista. Niin sanotut antioksidantit ovat osoittautuneet täysin tehottomiksi. Turhalla huolehtimisella et voi jatkaa elämääsi kyynäränkään vertaa sanoi jo Jeesus aikanaan. Hän pysytteli totuuden tiellä.

Ainoat tehdasvalmisteet, joita Suomessa tarvitaan ovat B-12- vitamiini vegaaneilla tai niillä, joilla helikobakteeri tai autoimmuunitauti on tuhonnut mahan limakalvoa niin, että tuo vitamiini ei imeydy ravinnosta.

 Sen lisäksi pimeänä vuodenaikana tarvitaan kalanmaksaöljyä tai muuta D-vitamiinia sisältävää tablettia tai tippoja. Ne ehkäisevät riisitaudin ja torjuvat luuston haurastumista.

Lapsille tämä vitamiini on hyvin tärkeä, ja asia neuvotaan lastenneuvoloissa kautta maan.

B-12-vitamiinin puutos on helppo selvittää verikokeella, jossa näkyy anemia ja punasolut ovat suurikokoisia. Tämä aine on myös niin sanottu älyvitamiini, koska hermosto tarvitsee sitä toimiakseen oikein.

Pitkäaikainen puute aiheuttaa muistisairauden.

 Eri puolilla maailmaa on tehty laajoja kokeita eri vitamiineilla ja hivenaineilla. Myös mainostetut lisäravinteet ovat olleet puolueettomassa puntarissa.

 Kaikesta vaivan näöstä on jäänyt käteen tulos, joka tarkoittaa sitä, että kaikki rahat menevät täysin hukkaan, kun alkaa totella mainosten ilosanomaa.

Virtsan mukana menee vitamiineista 100 % hukkaan, jos ruokavalio on normaali.

Siis: ei ole mitään mieltä eikä syytä ostaa mitään ylimääräistä, kun syö oikein.

 Ruokavalioonhan kuuluvat marjat, hedelmät, vihreät kasvikset, juurekset ja sisäelimet tai liha eri muodoissaan sekä leipä ja maitotuotteet.

 Jos vallitsee tauti nimeltä keliakia eli kansan suussa vilja-allergia, yleensä kauraleipä passaa vallan hyvin.

 Kyllä ilman leipääkin pärjää, kun syö muita B- vitamiinien lähteitä, mikä tarkoittaa silloin luopumista veganismista.

 On niin, että vitamiini imeytyy aina paremmin, kun se on peräisin luonnon tuotteesta. Ei purkkivitamiini ole samanveroista.

Aamiaiseen on hyvä kuulua appelsiinimehua lasillinen, sillä se on muutenkin loistava herätysjuoma uuteen aamuun. Appelsiineista sen voi itse valmistaa mehulingolla.

Se on mukavaa puuhailua, ja tuote on täysipainoinen ja mukava nauttia, samalla kun etsii aamun lehdestä sitä, kuka on nyt murhattu Venäjällä.

 Lehtimiehiä on uuden Venäjän aikana murhattu 165, mikä tarkoittaa viiden journalistin vuosivauhtia. Tunnetuin on Anna Politkovskaja.

 Kuinka paljon hirmuvallassa on murhattu muita kuin lehtimiehiä, on avoin kysymys.

Arvelen, että heitä on noin 30 000 vuodessa. Semmoinen oli tahti Neuvostoliiton viime vuosina.

Vain harva juttu selvisi, koska mafia ja valtiovalta toimivat yhdessä. Valtio määrää ja mafia tekee likaisen työn. 

Niin sanottujen tarpeettomien ihmisten murhat selviävät Venäjälläkin kohtuullisesti. Ketä nämä raukat ovat, voit lukea Anton Tsehovin novellista Tarpeettomia ihmisiä.

 Meidän täytyy olla hyvillä mielin, koska Suomessa viranomaiset tekevät kaikkensa kansalaisten turvallisuuden eteen. Oikeasta tavasta elää saa myös ilmaisia neuvoja neuvolasta ja terveydenhoitajilta.

 Jos olet aivan hakoteillä perheen tai oman ruokahuollon kanssa, ota yhteys Marttoihin tai pistäydy neuvolassa. Sitä, että joku nauraa, kun istut aikuisten neuvolassa, ei tarvitse pelätä. 

Jos joku silti kysyy, miksi olet aikuisena menossa terkalle, sano hätätilassa, että olet etsimässä valon pisaroita!

 

 

 

Syyspukeutumisesta

 

Syksy on täydessä vauhdissa. Kurjet jättävät jäähyväisiään meille pitkällä matkallaan Niger- joelle asti. Hanhet ovat muuttamassa.

Pyhäjärvelle, ihan kirkonkylälle, tupsahti 150 kappaletta valkoposkihanhia, jotka tankkaavat Suvilehdon pelloilla.

Tämä hanhilaji näkyy huomanneen, mitkä apajat ovat Suomen puolella vaikean muuttomatkan varrella. Ennen reitti kulki Venäjän arktiksesta pitkin Karjalaa kohti Viroa. Muuttomatkaa hankaloitti hillitön haulikko- ja kiväärituli, joka loppui vasta, kun matka kävi kohti pehmeämpää yhteiskuntaa, Hollantiin. Siellä on hanhille oikein suojatiet asfalttikatujen ja ajoratojen poikki.

 Syystuuli tuo vilun puseroon eikä ole aivan vaaratonta istahtaa metsässä kivelle tai kannolle. Kyllä nuori siitä selviää, mutta meille vanhemmille voi tulla pissatulehdus tai mikä kamalinta, eturauhastulehdus. Sitä kuvataan mainiosti laulussa Matkalla pohjoiseen.

 On siis lisättävä palttoota asuun, ja kunnollista sittenkin.

Pitkään suosittuja ovat olleet kalvopuvut. Ne pitävät tuulta ja sadetta, mutta liikkuvan tyypin asuksi niistä ei mielestäni ole.

Villakangaspusakka alla ja sen päällä tuulta pitävä ulkoilutakki, siinäpä lyömätön yhdistelmä.

 Lyhyiden aluspöksyjen päälle voi vetää kalsarit, joissa on merinolampaan villaa. Se tuntuu kosteanakin lämpöiseltä eikä niissä tule lainkaan kalvopuvun housujen kylmän kalseaa oloa.

Päällyshousuiksi sopii hyvin samasta kankaasta valmistetut housut kuin oli takkikin. Tunturiketun suuntaan on siis hiivittävä, vaikka talous siinä hetkeksi horjahtaa.

 Nykyään osataan tuottaa housuja, joissa on otettu huomioon naisten ihanat lantion kaarteet ja muut muodot, kun kysymys on metsästykseen ja ulkoiluun sopivista asuista. Miesten asuja siis ei tarvitse käyttää, vaan kauneutta voi ilmentää myös pukeutumalla tyylikkäästi.

 Enää ei naisten tarvitse pelätä Vanhan Testamentin aikaisen lain määräämää ehdotonta kuolemantuomiota miesten vaatteisiin pukeutumisesta. On mahdoton tietää, miksi tällainen lain kohta oli tarpeellinen arkaaisessa yhteiskunnassa.

Pelättiinkö sitä, että mieheksi pukeutunut nainen antaa käskyjä miehillekin, joka oli tuohon aikaan ennen kuulumatonta ja suuri häväistys.

 Nyt voidaan jo viimeinkin hyväksyä, että nainen on jääkiekossa ja jalkapallossa tuomarina ja kenties johtaa hirviporukkaa. Sotapäällikön asemassa on naista toki vielä mahdoton hyväksyä, mutta kouluttavana upseerina heitä jo on. Tietysti herkimmistä tuntuu oudolta, että nainen on opettamassa tappamista armeijassa viattomille, äidin kultana suojattua elämää eläneille alokkaille.

 Metsälle naiset ovat tiensä jo löytäneet, yleensä koiraharrastuksen kautta. Jotkut ovat innostuneet, kun isä on huomioinut tyttärensä ja ottanut mukaan jahtiin ja myös kouluttanut. Osalle metsästävä aviomies on ollut tärkeässä roolissa uuteen harrastukseen.

 Eräs armeijassa palvellut kaveri sanoi, että naiset kuuntelevat ammunnassa ohjeet tarkasti, ja he myös tekevät kuten neuvotaan. Siksi yhden yksikön toimiston naisetkin olivat ampuneet rynnäkkökiväärillä paremmin kuin miehet, jotka luulevat osaavansa kaiken ilman neuvojakin.

 No, yhden asian he varmasti osaavatkin, mutta se on jo toisenlaisen kirjallisuuden juttu.

 On muistettava, että passissa tulee aina runsaan puolen tunnin päästä vilu, kun on jo aamukuuran aika.

Ei tiedetä semmoista metsästyksen lajia, jota nuotion palaminen häiritsisi. Mieluummin tuli ja savu, jotka ovat luonnossa esiintyvä ilmiö, kätkevät passimiehen tuoksut ja otus tulee passiin mitään aavistamatta.

 Nuorempana olin kova tulilla istuja.

Minulla oli kelosta tehtyjä kiehisiä ja koivun tuohta repussa sekä pieni eräkirves aina mukana.

Maapuista ja tervaskannon säleistä tein teeripassissa tulet ja kiehautin kahvin eräpannulla.

Vanhemmiten olen tyytynyt termospulloon ja eväsleipiin, mutta ymmärrän paljon menettäneeni, kun en enää tee juurikaan tulia toisen omistamaan metsään.

Omassa metsässä sen sijaan melkeinpä päivän kohokohta on istua kunnon tulilla ja nauttia kauniista ruskasta sekä paistuvan lenkin pätkän vahtimisesta.

 Vielä, kun äkillinen hiukaistus käy mahassa ihan Aleksis Kiven kuvauksen mukaan Hiidenkiven kauhean nälän jälkeen, juuri silloin olo on parhaimmillaan. Metsä hoitaa ihmistä kaikin tavoin.

 Tämmöisen tunnelman melkeinpä pilaa, jos ajattelee ravintolan lounasta.

( Artikkelin kirjoittamisen jälkeen minulle ilmoitettiin, että Karjalan Lennostoa, maamme iskukykyisintä ilmavoimien yksikköä komentaa nainen, Inka Niskanen. Presidentin mahtikäskyllä julistettiin entinen, armeijassa vallinnut alkoholikulttuuri päättyneeksi. Näyttää siltä, että ns. lasikatto alkaa murtua monissa paikoissa. Murharyhmääkin voi johtaa naiskomisario.)

 

Joskus tulee, joskus taas ei

 

Aina ei voi onnistua. Joskus on niin sanottu vino päivä – kuten Spede sanoi – jolloin kaikki on vinksallaan. Tästä ei pidä hermostua, koska uusi päivä kaiken muuttaa voi, kuten läpi kulunut hokema kertoo.

Jänisjahti on taitolaji.Koiran tulee olla hyvä löytämään otus ja sitten sen pitää pysyä jäljellä sitkeästi.

Miehen pitää osata valita passipaikka.Siinä auttaa vain kokemus ja paikallistuntemus.

Jänikset, hirvet ja tietääkseni karhutkin kulkevat reittejä, joiden sanotaan pysyneen samoina kivikaudelta alkaen.

Ruotsin suuri hirvivaellus ( Den store älgvanderingen) menee järvien ja jokien ylitse yhä siellä, mistä on tavattu kalliokaiverruksia tai piirroksia, joissa on hirvien kuvia.

 Olen aina ihmetellyt sitä vanhojen ihmisten kertomusta, että hirvet menevät jopa kahden ikivanhan, parin metrin päässä toisistaan olevan aihkipetäjän välistä. Joskus reitillä saattaa olla suuri irtolohkare, jota jääkausi on liikutellut, ja juuri sen vieritse kulkee hirvien reitti. Paljon on luonnossa tuntematonta, minkä tulkitseminen ei onnistu.

 Repen koira oli hyvä löytämään. Haukku alkoi parinkymmenen minuutin sisällä melkein aina.

Se ei vielä taannut saalista, koska jänikset menivät hyvin herkästi luolaan, kun niiden karvassa alkoi olla vaaleita sävyjä. Sitten, kun maakin oli valkeana lumesta, herkkyys luolaan hakeutumiseen väheni.

 Toinen keino päästä koiralta hukkaan on jälkikentän juokseminen heti, kun lyhyehkö hukka ajossa tuli koiralle. Jälkikentässä koira joutuu helposti sykliin, josta ei tule loppua, kun jänis on juossut välillä omia jälkiään eri suuntiin ja lopuksi kimmonnut sivuun pitkällä loikalla.

 Repe tiesi passipaikat ja sen, että sinne voi tehdä hyvät tulet, jos passissa alkaa olla kylmä.Nyt lenkin pätkän herkullinen tuoksu kutkutti jo makuhermoja, ja kahvia teki vimmatusti mieli.

Ajo kääntyi kaukana, ja haukku alkoi lähestyä.

Vielä piti hillitä himonsa ja olla terävänä.

Repe huomasi, miten jänis poikkesi vanhalta metsäkoneen uralta ja kääntyi passia kohti. Oli tartuttava rivakasti haulikkoon. Seisomaan nousu vaiko aseen liike sen teki, että jänis loikkasi jo melkein ampumamatkalle juostuaan äkisti sivulle. Se katosi saman tien tiheään taimikkoon, jonne ei voinut ampua. Kahvin nälkäkö se sai sittenkin hätiköimään?

 Tulilta Repe siirtyi vähän käytetyn metsäautotien mutkaan. Sen läheltä jänis ylitti tien hyvin usein.

Sitä ennen piti toki nauttia paistettu lenkkimakkaran neljännes, voileipää ja kahvia, jota oli kolmen vartin termospullossa. Osaa se olla hyvä tuo annos metsällä ollessa!

Ajo jatkui kuin Kalle-Kustaa Korkin seikkailuissa. Puolen tunnin kuluttua ajoääni lakkasi kuulumasta melko lähellä passipaikkaa. Niinkö jänis teki taas temppunsa ja eksytti ajokoiran?  Kokeneet jänikset jäävät metsään hyvän taitonsa avulla. Niin se taitaa olla.

Äänestä päätellen koira kiersi ensin monta kertaa saman lyhyen kierroksen. Se on tyypillistä, kun jälkikenttä toimii tehokkaasti. Hyväkään koira ei heti tajua joutuneensa sykliin. 

Koira teki parhaansa selvittääkseen sen, minne jänis katosi. Sitten, kun hukka oli lopullinen, se joskus ulvahteli ikään kuin epätoivon vallassa.

Kertaakaan tämmöisen hankalan tilanteen jälkeen tämä koira ei ollut päässyt ajamaan hukkaamaansa jänistä uudelleen. Niinpä Repe poisti patruunat aseestaan ja istahti vielä juomaan toisen kupillisen kahvia sekä kutsui koiraa luokseen.

Kesken kahvin juonnin jänis tuli kovaa vauhtia tien ylityspaikkaa kohti. Se oli yllätys.

Repe ehti vain työntää yhden patruunan haulikon piippuun. Juuri, kun otus oli jyvällä ja sormi puristi liipaisinta, jänis kimmahti korkeaan hyppyyn, joka lennätti sen tien ojan ja ojapenkan ylitse metsän puolelle. Repen ampuman laukauksen haulikuuro meni reilusti alas. Caramba! Ei voi olla totta! Tämän Repe sanoi ääneen, sillä hän oli hyvä ampuja.

Tulipaikalla uudelleen istuessa koira tuli Repen luokse 

Rituaaliin kuului paistaa toinen pätkä lenkin puolikkaasta. Kun se oli kypsä, Repe vuoli siitä siivuja koiralleen kiitokseksi luokse tulosta ja ahkerasta työstä. Hyvien välien pitäminen koiraan on kaikessa metsästyksessä välttämätöntä. Silloin molempien sisin on puhdas ja riemullinen. Onko mukana peräti rakkautta?

 Savu meni nyt pitkin maata alarinteen suuntaan. Taivas oli pilvistynyt nopeasti. Sääennusteessa oli luvattu tihkusadetta monen tunnin ajaksi.

 Paistamisen aikana Repe oli kuulevinaan useita kertoja kotkottelua. Mistä asti ääni tuli, se ei selkiytynyt. Yltynyt tuulen tohina haittasi määritystä. Teereltä ääni kuulosti.

Mistä lintu olisi tähän, savuavan nuotion piiriin ilmaantunut?

 Makkara oli nautittu, koira kytketty ja ase laitettu reppuun, jossa oli aseen kuljetukseen tarkoitettu kätevä lisäosa. Amerikasta tämä kätevä repun ja asepussin yhdistelmä oli siirtynyt tänne Savon takamaille, pienriistajahtiin. 

Naapuri oli sanonut: muista Eberlestock. No, se on kyllä hyvä, mutta Repelle liian kallis. Oli tyydyttävä kotimaisen, armeijallekin sotakamaa valmistavan tehtaan versioon. Ase on siinä pystyasennossa, perä niskan takana. Siitä se on helppo ottaa esille, jos tarvis vaatii. Molemmat kädet jäävät vapaiksi, jolloin koiraa oli helppo kuljettaa.

Kun Repe oli kävellyt kymmenkunta metriä tulipaikalta poispäin, suuresta petäjästä pomppasi kukkoteeri pakolentoon.

 Semmoinen se on, Speden vino päivä.

Jänissaalista mureutumassa riiputuksen avulla.